Miten kauan kestäisit sitä, että ystäväsi on sulle ilkeä purkaessaan pahaa oloaan?

Varmaan sellaiset pari kolme kertaa, riippuu niiden vaikeuksien vakavuudesta. Oikeasti, jos olisi vaikka lapsi kuolemansairas tai jäisi yhtäkkiä jätetyksi tai jotain vakavaa, niin kyllä minä kestäisin keljua ystävää, mutta jos olisi kyse siitä, että kynsi katkesi, niin sitten vähän vähemmän.

Päivän. Jos kestäisi pitempään, ottaisin asian puheeksi selittäen, ettei minusta tunnu mukavalta se, että hän purkaa minusta riippumatonta pahaa oloaan minuun ilkeilemällä. Jos kyseinen henkilö vaikuttaisi olevan pahoillaan käytöksestään ja pyytäisi anteeksi, kestäisin enemmän paskaa sieltä suunnalta

En kestäisi enää lainkaan. Minulla on aiemmin ollut ystäviä, jotka ovat katsoneet oikeudekseen purkaa minuun pahaa oloaan mitä ilkeimmillä tavoilla. Kokemukseni mukaan se ainoastaan pahenee ajan myötä, eli nollatoleranssilla mennään nykyään.

Mulla on ollut hankalia ystäviä, myös yllä kuvaillun kaltaisia. Olen itse ymmärtäväinen, lempeä, empaattinen ja monet ongelmatapaukset hakemalla hakeutuvat seuraani.

Olen miettinyt, että rajojen pitäminen on tärkeää ja se ettei itse lähde ilkeyteen mukaan. Rajojen pitäminen on sitä, että voin näitä energiaa syöviä ja ahdistusta aiheuttavia ihmisiä nähdä kyllä ja teen sen auttaakseni ja saadakseni auttamisesta itsellenikin hyvän mielen. Yleensä heillä ei oikein ole muita ystäviä. Samalla oppii elämästä ja kuulee välillä mielenkiintoisiakin näkökulmia ja ajatuksia, tosi erilaisia yleensä kuin ns. normaaleilla tasapainoisilla ihmisillä.

En kuitenkaan tiiviisti jaksa pitää yhteyttä enkä suosittele muillekaan... Mutta silloin kun olen yhteyksissä, olen ymmärtävä, positiivisesti ajatteleva ja puhuva, kannustava, kehuva ja avulias, itseni syrjään jättävä. Sen ajan mitä nähdään tai ollaan muuten tekemisissä (esim. puhelimessa), jaksan pistää kaiken kuran toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja ymmärrän ja kuuntelen, autan ja tuen.

Tapaamisen jälkeen on kuitenkin yleensä itsellä paha olla. Jottei moinen syö omaa itsetuntoa liikaa, niin pyrin näkemään tuon tyypin ihmisiä max kerran kuussa ja esim. puhelu on ok ehkäpä kerran viikossa, ei useammin. Jos yrittää olla kanssani paita ja peppu, niin teen tavalla ja toisella selväksi, ettei onnistu.

Sanoisin siitä hänelle napakasti, etten ole mikään "kaatopaikka". Jos kyseessä on hyvä ystävä hän kyllä sen ymmärtää. Kertoisin myös, että mielellään autan jos on ongelmia, mutta en pidä ilkeistä ja loukkaavista sanoista vaikka kuinka paha olo toisella olisi. Jos suuttuu, niin saa suuttua koska itse hän on tilanteen aiheuttanut olemalla ilkeä.

Miksi kysyt? Onko tilanne päällä?

Vierailija kirjoitti:

Siis välillä ihan todella ilkeä ja lisäksi noin 50 % ajasta kärttyisen, negatiivisen pottuileva. Välillä siis aivan todella ilkeästi iskee sua heikkoihin kohtiisi ja hymyilee maireasti perään. Toisaalta on kertonut pahasta olostaan ja että pitää itsekin itseään kamalana ihmisenä. Itkeekin välillä nähtesi ongelmiensa takia. Ei kuitenkaan yleensä pyydä anteeksi julmaa käytöstään.

Nykyään en katselisi hetkeäkään. Ekaksi ottaisin välimatkaa ja katsoisin muuttuuko käytös ja jos ei muutu niin moro.

Olen itse 50v. ja tässä iässä en vaan jaksa paskoja ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis välillä ihan todella ilkeä ja lisäksi noin 50 % ajasta kärttyisen, negatiivisen pottuileva. Välillä siis aivan todella ilkeästi iskee sua heikkoihin kohtiisi ja hymyilee maireasti perään. Toisaalta on kertonut pahasta olostaan ja että pitää itsekin itseään kamalana ihmisenä. Itkeekin välillä nähtesi ongelmiensa takia. Ei kuitenkaan yleensä pyydä anteeksi julmaa käytöstään.

Nykyään en katselisi hetkeäkään. Ekaksi ottaisin välimatkaa ja katsoisin muuttuuko käytös ja jos ei muutu niin moro.

Olen itse 50v. ja tässä iässä en vaan jaksa paskoja ihmisiä.

Minäkin olen 50-vuotias ja tässä iässä sitä alkaa vasta nähdäkin mitä kaikkea paskaa ihmisille voi tapahtua ja miten niissä voivat käyttäytyä ja tarvita apua. Mutta tietenkään ei pidä mitä vaan alkaa niellä.

1

Minulla oli ystävä, joka oli (omien sanojensa mukaan vakavasti) masentunut ja kateellinen. Masennuksen tasosta en tiedä, mutta kai hänen sanojaan oli uskominen. Kateuden myönsi itsekin. Minulla oli kavereita ja ihastuneita jätkiä, yksi teinisuhde ja toisen suhteen alunkin tämä ex-ystävä näki, ja toki yritti sitä alkuun sabotoida. En olisi saanut vastailla jätkän viesteihin, koska juttu ei olisi saanut edetä. (Koska ystävä oli siitä kateellinen ja katkera.) Mutta etenihän se parisuhteeseen melko pian.

Tarpeeksi monta kertaa katselin sitä ilkeilysabotointikiukuttelu-meininkiä, kunnes laitoin välit poikki. Mikään ei muuttunut, joten siihen loppui se taival. Hyviä muistoja on varmaan ikuinen ikävä, mutta ihmistä itseään en vain kestä enää.

No... Nykyään toimintamallini tällaisissa tapauksissa on hyvinkin suoran palautteen kannalla. Olen ystävä, joten voin toimia olkapäänä, tukena ja tarjota nenäliinan, teetä ja vaikka leivoksia ja kissanpentuja pelastamaan päivän omien resurssieni puitteissa. Mutta roskis en ole, eikä kenelläkään ole tarpeeksi inhimillistä syytä kohdella minua loukkaavasti. Kerran, pari voi mennä puhtaan hämmennyksen piikkiin, mutta sitten onkin aika tehdä selväksi, että käytös saa luvan muuttua.

Eli ap: mitä ennemmin teet selväksi, että peli ei vetele, sen parempi. Tuota roolia on nimittäin vaikea purkaa, jos sitä on saanut kauan kantaa, ilman että ystävyyskin purkautuisi (ihmisillä on ikävä tapa tottua vallitseviin olosuhteisiin). Ja toisaalta teet vain itsellesi hallaa, jos annat toisten ihmisten kohdella sinua huonosti.

Joskus aikoinaan jaksoin kuunnella pitkäänkin energiasyöppöä mielenipahoittajaa. Kun ymmärsin ettei tilanne muutu vaikka kuinka kuuntelen ja ymmärrän ja lohdutan, en halunnut enää tavata häntä. No, en ole sen jälkeen häntä nähnytkään. Loputtomiin ei voi "auttaa" varsinkaan jos toista osapuolta ei kiinnosta kuin omien asioiden selittäminen.

Mulla on aika nollatoleranssi tuollaiselle. Ystävälle saa ja pitääkin purkaa pahaa oloaan, sitähän varten ystävät ovat. Mutta ilkeily ei kuulu ystävyyteen. Jos hyväksyisi ilkeilyn siksi, että toisella on paha olla, pitäisi samalla logiikalla hyväksyä myös suurin osa koulukiusaamisestakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis välillä ihan todella ilkeä ja lisäksi noin 50 % ajasta kärttyisen, negatiivisen pottuileva. Välillä siis aivan todella ilkeästi iskee sua heikkoihin kohtiisi ja hymyilee maireasti perään. Toisaalta on kertonut pahasta olostaan ja että pitää itsekin itseään kamalana ihmisenä. Itkeekin välillä nähtesi ongelmiensa takia. Ei kuitenkaan yleensä pyydä anteeksi julmaa käytöstään.

Nykyään en katselisi hetkeäkään. Ekaksi ottaisin välimatkaa ja katsoisin muuttuuko käytös ja jos ei muutu niin moro.

Olen itse 50v. ja tässä iässä en vaan jaksa paskoja ihmisiä.

Minäkin olen 50-vuotias ja tässä iässä sitä alkaa vasta nähdäkin mitä kaikkea paskaa ihmisille voi tapahtua ja miten niissä voivat käyttäytyä ja tarvita apua. Mutta tietenkään ei pidä mitä vaan alkaa niellä.

1

Niin tässä iässä viisas säästää itseänsä. Kaikkea paskaa on mullekkin käynyt viime aikoina eikä tarvitse silti ilkeillä kellekkään. Mun psyyke vaihdevuosi-iässä ei kestä ilkeitä ihmisiä. T. 51v.

Aika nopeasti ottaisin etäisyyttä ja mielessäni ystävyys laimenisi kaveruus- tai tuttavuusasteelle. Jos hänellä olisi paljon ongelmia siinä taustalla, niin en tohtisi kokonaan pistää välejä poikki kuitenkaan, mutta melko harvoin olisin tavoitettavissa. Jonkun ilkeän piikin jälkeen voisi mennä pitkäänkin ennen kuin olisin valmis olemaan yhteyksissä. Ilkeiden työkavereiden kohdalla on pakko olla tekemisissä, mutta mielessäni jaottelen pahansuovat kollegat "v-mäinen reikäpää" -tasolle, vaikka asiallisen aikuismaisesti heidän kanssa toiminkin.

En voi sietää tuollaisia ihmisiä. Yksi kerta anteeksipyynnön kera menisi, mutta jos se toistuisi en moista "ystävää" elämääni enää kaipaisi.

Kokemuksesta: sellaiset pari - kolme - neljä kertaa ja sitten menee luottamus ja kunnioitus. Vaikka olisi miten hyvä tyyppi muuten niin enää en kykenisi olemaan avoimen luottavaisesti hänen seurassaan ja en pitämään enää ystävänä. Tämä prosessi hoituu ainakin mulla ihan luonnostaan. Näitä ilkeän piikikkäitä "ystäviä" on pari osunut kohdalle elämäni aikana (olen 35) ja näin se vaan mulla menee.

Ehkä kaksi minuuttia.

Mä varmaan sanoisin ihan asiallisesti, että sua on todella haastavaa jaksaa kuunnella, kun olet noin ilkeä. Jos on jotain hampaankolossa, niin kerro ihmeessä. Odottaisin myös jonkinlaista anteeksipyyntöä. Musta aito ystävyys kestää sen, että voi sanoa tällaisista asioista. Tiedän itsestäni sen, että helposti jää levy päälle, jos on jotain ruikutuksen aihetta. Mutta toiselle ei saa olla ilkeä ja pitää herätä korjaamaan sitä käytöstä. Ei ole kivaa olla kenenkään roskis, jos toinen ei koskaan edes kysy, että mitä mulle kuuluu tai jotain kohteliasta, miten loma meni ja mitä puuhasit tms. Miten sun kävi siinä jutussa. Että tietää toisen joskus kuunnelleen.