Lue keskustelun säännöt.
Tajusin juuri, että syömishäiriöisen elämä on samaa kuin alkoholistin
02.09.2016 |
Minulla on epätyypillinen ahmimishäiriö (ollut lähemmäs 10 vuotta). Kävin aamulla kaupassa hakemassa kasan ahmittavaa (karkkia, sipsejä, pitsa, jäätelöä, keksejä...). Kassajonossa edelläni oli selkeästi alkoholisoitunut mies. Hänellä ostoksina oli tölkkitolkulla kaljaa. Tuo hetki jotekin avasi silmäni. Tajusin, että olen oikeastaan ihan samassa jamassa kuin tuo mies. Molemmat meistä ovat addiktionsa orjia, molemmat suunnanneet kauppaan heti aamusta.
Nyt olen kotona ja olo on aivan kauhea. Mitään ei jaksa/pysty tekemään kun on niin hirvittävän huono olo, siis ihan fyysisestikin. Minulla tämä viimeisin "putki" on kestänyt nyt viikon... Sitä ennen meni pidemmän aikaa ahmimatta. En jaksaisi tätä enää. Kunpa syömishäiriöisillekin olisi samanlaisia katkaisuhoitoja kuin alkoholisteille.
Kommentit (7)
Oon samaa mieltä. Jännä vaan, miten päihdeongelmaisia aina sätitään ja arvostellaan, kun taas syömishäiriöisiä säälitään ja surkutellaan (varsinkin anorektikkoja, jotka saattavat ollahenkiseltä tilaltaan niinkuin jotain rappionistejä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hae apua hyvä ihminen! Itse vietin viisi vuotta elämästäni ahmien ja oksentaen, "ruokaputki" saattoi jatkua viikkoja ja pahimmillaan oksensin neljästi päivässä. Hoitoon on vaikea päästä, mutta täysin mahdoton jollei asiaa itse ota puheeksi.
Alkoholistit ja narkomaanit ovat siitä "onnellisessa" asemassa, että irtipäästyään ei ole pakko enää koskaan olla kyseisten aineiden kanssa missään tekemisissä, mutta ruokariippuvuuden kanssa on elettävä elämänsä jokaisena päivänä. Syömistä ei voi eliminoida vaan siihen on rakennettava terve ja järkevä suhde.
Olen ollut avohoidon piirissä jo jonkin aikaa. Tapaan psykologia säännöllisesti. Välillä vaan tuntuu, että tämä ongelma on niin tiukasti kiinni minussa, ettei tuo hoitokaan tehoa. Ehkä siitä jonkin verran on ollut apua, olen oppinut havainnoimaan itseäni ja ymmärrän käyttäytymistäni paremmin. Vaikea kuitenkin muuttaa näitä käyttäytymismalleja, jotka tuntuvat istuvan niin tiukassa...
Olen joskus salaa toivonut, että olisin ennemmin alkoholisti/narkkari kuin syömishäiriöinen. Jotenkin kuvittelen että se toipuminen olisi helpompaa kun ei tarvitsisi löytää sitä tasapainoa vaan voisi vaan lopettaa alkoholin/huumeiden käytön. Toki tämä on varmasti helppo näin sanoa kun ei ole kokemusta muista addiktioista.
Vierailija kirjoitti:
Oon samaa mieltä. Jännä vaan, miten päihdeongelmaisia aina sätitään ja arvostellaan, kun taas syömishäiriöisiä säälitään ja surkutellaan (varsinkin anorektikkoja, jotka saattavat ollahenkiseltä tilaltaan niinkuin jotain rappionistejä).
Ai, minulla on vähän erilaisia kokemuksia. Itse olen kokenut aika paljon syyllistämistä ja arvostelua omasta tilanteestani ("miksi et vaan ala syömään normaalisti" jne.) Minusta tuntuu, että moni ymmärtää helpommin alkoholiongelmaa kuin syömishäiriötä. Että syömishäiriö on tavallaan huomionhakua eikä oikeasti todella vakava ongelma. Ehkä anorektikot saavat enemmän sympatiaa osakseen. En sitten tiedä... Minulla tämä ongelma ei kauheasti näy päällepäin (olen normaalipainoinen) paitsi ehkä siinä että olen aika vakavasti masentunut enkä jaksa panostaa ulkonäkööni enkä kauheasti huolehtia itsestäni.
5 % alkoholisteista raitistuu. Sinulla on vakava ongelma, mutta et taida ihan ymmärtää alkoholistien tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon samaa mieltä. Jännä vaan, miten päihdeongelmaisia aina sätitään ja arvostellaan, kun taas syömishäiriöisiä säälitään ja surkutellaan (varsinkin anorektikkoja, jotka saattavat ollahenkiseltä tilaltaan niinkuin jotain rappionistejä).
Ai, minulla on vähän erilaisia kokemuksia. Itse olen kokenut aika paljon syyllistämistä ja arvostelua omasta tilanteestani ("miksi et vaan ala syömään normaalisti" jne.) Minusta tuntuu, että moni ymmärtää helpommin alkoholiongelmaa kuin syömishäiriötä. Että syömishäiriö on tavallaan huomionhakua eikä oikeasti todella vakava ongelma. Ehkä anorektikot saavat enemmän sympatiaa osakseen. En sitten tiedä... Minulla tämä ongelma ei kauheasti näy päällepäin (olen normaalipainoinen) paitsi ehkä siinä että olen aika vakavasti masentunut enkä jaksa panostaa ulkonäkööni enkä kauheasti huolehtia itsestäni.
Muutamat ihmiset, joille kerroin oksentelustani (itse asiassa myös minua hoitanut psykiatri!) olivat sitä mieltä etten voi olla kovinkaan sairas, sillä olen normaalipainoinen. Ja totta tuo, sain myös kuulla hakevani toiminnallani huomiota, mikä ei missään nimessä pidä paikkaansa. Toiminta oli aina yksityistä, kun tiesin ettei kukaan ole lähimaillakaan. Ahmiminen oli pakonomasita, kontrolli oli menetetty totaalisesti ja toiminta äärimmäisen häpeällistä. Kun tämän lopulta sai "hallintaan" eli oksensi, itse asiassa kontrolli oli menetetty toisen kerran. Tällaisen asian julkituominen ei ole mitenkään mieltäylentävää, niin itselleni ei koskaan auennut, millä lailla haen huomiota. Ihmisten jyrkät asenteet (tietämättömyyttään? tyhmyyttään? ilkeyttään?) tuntuivat todella pahalta.
-1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholisteja syyllistetään siksi, että ne eivät huolehdi perheestöön ja köyttäytyvät usein aggressiivisesti ja kaikki rahat menee viinaan. Voisivat lopettaa ryyppäämisen kokonaan.
Ayömishäiriöinen ei voi lopettaa syömistä kokonaan eikä hänen syömisongelmansa aja perhettä juosten pakoon yöllä.
Hae apua hyvä ihminen! Itse vietin viisi vuotta elämästäni ahmien ja oksentaen, "ruokaputki" saattoi jatkua viikkoja ja pahimmillaan oksensin neljästi päivässä. Hoitoon on vaikea päästä, mutta täysin mahdoton jollei asiaa itse ota puheeksi.
Alkoholistit ja narkomaanit ovat siitä "onnellisessa" asemassa, että irtipäästyään ei ole pakko enää koskaan olla kyseisten aineiden kanssa missään tekemisissä, mutta ruokariippuvuuden kanssa on elettävä elämänsä jokaisena päivänä. Syömistä ei voi eliminoida vaan siihen on rakennettava terve ja järkevä suhde.