Arvon av-raati, kun puoliso kuolee
niin mikä se olikaan oikea aika velloa surun syövereissä? Että koska on lupa sillä elävällä ihmisellä elää ja katsoa tulevaisuuteen? puoli vuotta, vuosi, kaksi...Ihan vaan kyselen, kun puoliso on kuolemansairas ja toivoo, että en jää suremaan vaan pitää katsoa eteenpäin ja rakentaa itselle ja lapsille hyvä elämä. Ja toivoo myös, että löytäisin hyvän miehen rinnalleni tukemaan elämässä...
Kommentit (18)
Oikea aika on päivä kerrallaan ja jaksaa aina uudelleen huomiseen. Voimia sinulle <3
EI siihen mitään virallista aikaa ole. Suret minkä suret ja sitten jatkat elämääsi.
Oman jaksamiesi mukaan. Sitten kun voit muistella edesmennyttä aviomiestäsi ja itkun sijaan sinut täyttää rauha ja kiitollisuus yhteisestä elämästä ja lapsistanne. Sitten uskoisin, että olet valmis vastaanottamaan uuden rakkauden, jolle sinun sydämmessäsi on tilaa. Aikaa en osaa sanoa, mutta näin sen omalle kohdalleni ajattelisin. Paljon voimia sinulle raskaan asian edessä.
Elämää voi jatkaa myös surun kanssa. Eli ne asiat eivät poissulje toisiaan.
Ajattele tapausta missä esimerkiksi hyvä ystävä vastakkaisesta sukupuolesta auttaa ja lohduttaa sua ja siitä kehkeytyy jotain syvempää. Ei siinä ole rajoja, se on kun veteen piirretty viiva.
Oma puoliso päätti päivänsä oman käden kautta. Olin toisaalta katkera ja vihainenkin siitä teosta, että jätti minut lapsen kanssa yksin. Kunnes pystyin ajattelemaan asiaa ilman katkeruutta.
Hän teki ratkaisunsa ja miksi minun olisi pitänyt sen vuoksi lopettaa eläminen vuosiksi?
Tein sen itseni vuoksi. Yksin en vuosia pystynyt olemaan. Halusin rinnalleni ihmisen, jotta saatoin uskoa siihen, että elämä jatkuu eikä omani siihen loppunut.
Uusi puoliso ymmärsi ja antoi surulleni tilaa.
Ap:n tilanne aivan eri ja tee kuten sydämesi sanoo ja luota miehesi sanaan. Kukaan ei hyödy siitä, että olet onneton. Jos tuntuu hyvälle antaa ITSELLE aikaa (ei siis niinkään vain surulle) niin sitten teet niin.
Paljon voimia!
Kuka luulee, että suru on surtu, kun uusi kumppani on vierellä? Erehtyy kyllä. Suru kulkee mukana koko elämän läpi muuttaen vain muotoaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuka luulee, että suru on surtu, kun uusi kumppani on vierellä? Erehtyy kyllä. Suru kulkee mukana koko elämän läpi muuttaen vain muotoaan.
Tätä minäkin (nro 7) ajattelin.
Ja tuohon ei ole oikeaa vastausta ja aikaa. He,ketkä tuomitsee ovat harvoin kokeneet saman. Moni asia on aivan erilaista sitten kun se osuu omalle kohdalle.
Sinullahan on jo tavallaan alkanut se suruaika koska siihen puolison kuolemaan ehtii/joutuu valmistautumaan.
Osa surusta tulee surtua jo etukäteen kun tietää mitä on edessä.
Jokaisella ihmisellä on myös oma tapansa surra ja osa toipuu nopeasti melkein "normaaliksi" ja toiset taas vajoaa loppuelämäksi surun keskelle. Ei ole mitään toisten määräämää suruaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka luulee, että suru on surtu, kun uusi kumppani on vierellä? Erehtyy kyllä. Suru kulkee mukana koko elämän läpi muuttaen vain muotoaan.
Tätä minäkin (nro 7) ajattelin.
Ja tuohon ei ole oikeaa vastausta ja aikaa. He,ketkä tuomitsee ovat harvoin kokeneet saman. Moni asia on aivan erilaista sitten kun se osuu omalle kohdalle.
Piti vielä jatkaa, että pääasia on, että hän kuka jää, tekee ratkaisut sen mukaan mikä oma voimavara on. Tärkeää on läheisten tuki ja hyväksyntä.
Kuolemalta ei saa takaisin, oma elämä jatkuu... Ei siihen ole aikarajoja, jokainen on yksilö.
Ei siihen mitään määrättyä aikaa ole. Jos perheessä on lapsia, niin heille toisen vanhemman kuoleminen on tietenkin järkyttävä kokemus ja silloin ei ehkä kovin pian kannata tuoda uutta ihmistä kotiin. Lapset myös tarvitsevat vanhempaansa tuossa tilanteessa kovasti, joten ehkei kannata heti laittaa heitä hoitoon ja itse lähteä treffeille.
Jos lapsia ei ole, niin mun mielestä voi tehdä niin kuin itse lystää.
Puolisoni kuoli reilu vuosi sitten.
Vielä kuljen mustissa, enkä tiedä milloin se loppuu.
Sopiva aika on silloin, kun sydämessä on tilaa uudelle rakkaudelle. Joskus piankin, joskus ei koskaan..
Pitää ottaa huomioon että ap aloittaa surutyön jo ennen puolisonsa kuolemaa koska kyseessä on parantumaton sairaus. Ulkopuoliset eivät välttämättä tätä asiaa tajua ja saattavat arvostella sen mukaan mikä isoäidin aikana olisi ollut suotavaa huomiomatta sitä, että ajat ja tavat muuttuvat.
Ap, menet sitten eteenpäin kun on aika ja tuntuu siltä. Surra saa niin pitkään kuin tuntee sen olevan tarpeen.
Ap, voimia sinulle ja toivon teille puolisonne kanssa vielä rakkaudentäyteisiä yhteisiä hetkiä niin kauan kuin se on mahdollista. Kun on aika jatkaa eteenpäin, tunnet ja tiedät sen. Ei ole sopivuusrajoja, on vain sinun oma tunne ja oma jaksaminen. Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen mitään määrättyä aikaa ole. Jos perheessä on lapsia, niin heille toisen vanhemman kuoleminen on tietenkin järkyttävä kokemus ja silloin ei ehkä kovin pian kannata tuoda uutta ihmistä kotiin. Lapset myös tarvitsevat vanhempaansa tuossa tilanteessa kovasti, joten ehkei kannata heti laittaa heitä hoitoon ja itse lähteä treffeille.
Jos lapsia ei ole, niin mun mielestä voi tehdä niin kuin itse lystää.
Kovin pian.. heti hoitoon.. kun sanoo heti, niin tulee mieleen että puoliso kuoli ja huomenna treffeille. Mikä se heti on ajassa?
Olen leski enkä ymmärrä, miksi elämä alkaa uudelleen, kunhan löytyy se oikea mies vierelle. En etsi mitään uutta suhdetta, olen ihan tyytyväinen näin. En silti enää katso olevani surun murtama, katson uteliaana huomiseen ja minusta elämä jatkuu ihan hyvänä, vaikka ihan erilaisena kuin ennen. Ikävä on yhä iso.
Puoliso tekee kuolemaa ja nyt jo mietit uutta miestä. Yök! Rakastatko häntä edes oikeasti?
Jos mun mieheni kuolisi, olisi kyllä kova paikka antaa kenenkään edes koskea minuun. Aina on ajatus siitä, että viimeisin mies joka minuun koski ja kenen kanssa olin intiimisti, oli oma rakas. Kun menee sen viivan yli ja on toisen kanssa. Se on kova pala. Tavallaan se side omaan menehtyneeseen rakkaaseen katkeaa silloin.
Kävikö muuten mielessä ne lapset ollenkaan? Etkö oikeasti kykene olemaan hetkeäkään yksin, kun miestä ei ole vielä edes kuopattu niin suunnittelet jo uutta äijää "pitämään huolta sinusta ja lapsista". Jos vaikka nyt kasvaisit aikuiseksi ja opettelisit itse huolehtimaan omista lapsistasi ja itsestäsi??
Ne lapset ei todellakaan kaipaa uutta äijää sinne pyörimään vielä pitkään aikaan. Jo erotilanteessa tommonen on kova pala sulattaa, niin mieti nyt kun isää ei ole enää ollenkaan ja äiti nuolee jotain tuntematonta jamppaa. Voi vähän lasten perusturvallisuus horjua.
Äläkä sinisilmäisesti kuvittele, että mies joka haluaa sinut, haluaa huolehtia toisen miehen lapsista.
Kolme vuotta on mielestäni sopiva aika. Jollekin riittää vuosi vähemmän, toinen suree neljäkin.