Hei te eroamista avioliittovaikeuksissa oleville suosittelevat! Miten annatte lapsillenne kestävän parisuhteen mallit?

Jos vaihtoehtona on antaa lapsille parisuhteen malliksi riitaisa liitto, jossa vanhemmat vihaavat toisiaan, mutta erota ei vaan voi, ikinä, niin kyllä kannattaa erota.

Seuraava liitto voi olla kunnioittava ja kestää loppuelämän, sellaiset 50-vuotta riittänee kestävän liiton malliksi.

Mä nimenomaan erosin, koska en halunnut antaa lapsilleni niin kieroutunutta mallia parisuhteesta. En pystynyt tarjoamaan mallia kestävästä parisuhteesta, mutta toivon että molemmat löytävät onnellisen elämän jossa he ovat rehellisiä niin itselleen kuin toisille. Ja nyt en voi muuta kuin toivoa parasta.

Mikä itsetarkoitus kestävä liitto on? Onnellista elämää voi elää monella tavalla...

Elän tyytyväisenä perushyvässä avioliitossa, jo parinkymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelen niin että vanhemman tehtävä on antaa lapselle valmiuksia tehdä elämässään ratkaisuja, jotka kussakin tilanteessa ovat parhaita. Ihan pienestä en lähtisi eroamaan, enkä yrittämättä selvittää tilannetta. Isot asiat, kuten väkivalta, ovat toki oma asiansa, mutta ns. erilleen kasvamisissa ja erilaisissa siisteyskäsityksissä lähtisin ensin työstämään asioita ja eroon päätyisin siinä vaiheessa, kun olisin tehnyt voitavani ja se ei riitä.

Parisuhteen malliksi ei saa antaa esim. vittuilua, alistamista, mykkäkoulua ja kunnioituksen puutetta. Sen on jokainen lapsia tehnyt/saanut velkaa niille jotka on tähän maailmaan saattanut. 

Elämällä sillä tavalla että lapset näkevät toisiaan avoimesti rakastavat vanhemmat. Meillä pussataan ja halitaan ja asioista puhutaan. Jos pariskunnan osapuolet eivät kunnioita toisiaan, pettävät ja käyttäytyvät toisiaan kohtaan loukkaavasti niin silloin on aika erota.

Kysymys olikin suunnattu niille, jotka ehdottavat aina pieniinkin kiusatilanteisiin että erotkaa, teillä on niin huono parisuhde, että SE on lapsille niin kamala malli. Aivan kuin se olisi joku hyvä malli, ettei äidin (tai isän) suhteet kestä mitään.

Ap

Tai aivan kuin se olisi joku hyvä malli, että kumppania vaihdetaan kun hän ei enää vain miellytä. Ymmärrän kyllä, että voi olla liikaa elää ihmisen kanssa joka ei miellytä, mutta lapsille se antaa kuitenkin minusta huonon mallin, ettei tyydy mihinkään missä on vähänkin vikaa.

Ap

Mitä muuten edes tarkoitetaan kun puhutaan ongelmista parisuhteessa. Jos puoliso on pettänyt, tai itse pettää puolisoaan ja harrastaa sellaista toimintaa, eihän silloin enää mitään parisuhdetta ole edes olemassa vaan puhutaan jo kolmio tai neliösuhteista. Siis on aika olla yhdessä ja aika erota.

Olen eronnut kun lapset olivat 3, 9 ja 12v. Mielestäni on tärkeämpi näyttää lapsille että arvostus, rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan on kaikkein tärkeintä parisuhteessa. Jos ei sitä ole, kaikki kärsii ja ihmisen itsetunto ja onnellisuus on mennyttä. Itseä ja perhettä pitää rakastaa niin paljon ettei jää huonoon suhteeseen vain pitääkseen kulissit kasassa. Suhde kesti kuitenkin 14 vuotta.

Nyt olen saanut jo 20v näyttää heille rakastavan ja onnellisen liiton mallia ja se on tehnyt kaikille hyvää. Poikakin oppi ettei nainen ja äiti ole vain kotitalouskone ja välttämätön paha porukan hännillä. Hänestä kasvoi ihana ja rakastava aviomies ja isä joka huomioi niin oman naisensa kuin muutkin kauniisti. Onneksi.

Ap:lla on ihan omituinen kuvitelma, että lapsiperheissä erottaisiin heppoisin perustein. Ehkä moraalinen ylemmyyden tunne viehättää häntä?

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut kun lapset olivat 3, 9 ja 12v. Mielestäni on tärkeämpi näyttää lapsille että arvostus, rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan on kaikkein tärkeintä parisuhteessa. Jos ei sitä ole, kaikki kärsii ja ihmisen itsetunto ja onnellisuus on mennyttä. Itseä ja perhettä pitää rakastaa niin paljon ettei jää huonoon suhteeseen vain pitääkseen kulissit kasassa. Suhde kesti kuitenkin 14 vuotta.

Nyt olen saanut jo 20v näyttää heille rakastavan ja onnellisen liiton mallia ja se on tehnyt kaikille hyvää. Poikakin oppi ettei nainen ja äiti ole vain kotitalouskone ja välttämätön paha porukan hännillä. Hänestä kasvoi ihana ja rakastava aviomies ja isä joka huomioi niin oman naisensa kuin muutkin kauniisti. Onneksi.

No en tiedä miten teillä oli, mutta aika monesta eroajasta näkyy ja kuuluu, että he ovat itse niitä, jotka eivät arvosta kumppaniaan. Vaikka itse ovat tämän valinneet eikä kukaan ole täydellinen. Tietysti kumppanin on syytä olla itselle sopiva, mutta jos paljastuukin, ettei ole, niin arvostus laskee sitä toista kohtaan, vaikka itse ei ymmärretty että toisellakin on haavansa, joista kärsii, eikä voi tyydytellä vain "sinua".

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla on ihan omituinen kuvitelma, että lapsiperheissä erottaisiin heppoisin perustein. Ehkä moraalinen ylemmyyden tunne viehättää häntä?

En ota siihen kantaa vaan minua mietityttää nämä, jotka tarjoavat palstalla ensimmäiseksi ratkaisuksi ongelmiin eroamista, että lapset saa hyvän mallin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut kun lapset olivat 3, 9 ja 12v. Mielestäni on tärkeämpi näyttää lapsille että arvostus, rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan on kaikkein tärkeintä parisuhteessa. Jos ei sitä ole, kaikki kärsii ja ihmisen itsetunto ja onnellisuus on mennyttä. Itseä ja perhettä pitää rakastaa niin paljon ettei jää huonoon suhteeseen vain pitääkseen kulissit kasassa. Suhde kesti kuitenkin 14 vuotta.

Nyt olen saanut jo 20v näyttää heille rakastavan ja onnellisen liiton mallia ja se on tehnyt kaikille hyvää. Poikakin oppi ettei nainen ja äiti ole vain kotitalouskone ja välttämätön paha porukan hännillä. Hänestä kasvoi ihana ja rakastava aviomies ja isä joka huomioi niin oman naisensa kuin muutkin kauniisti. Onneksi.

No en tiedä miten teillä oli, mutta aika monesta eroajasta näkyy ja kuuluu, että he ovat itse niitä, jotka eivät arvosta kumppaniaan. Vaikka itse ovat tämän valinneet eikä kukaan ole täydellinen. Tietysti kumppanin on syytä olla itselle sopiva, mutta jos paljastuukin, ettei ole, niin arvostus laskee sitä toista kohtaan, vaikka itse ei ymmärretty että toisellakin on haavansa, joista kärsii, eikä voi tyydytellä vain "sinua".

Ap

Mä olin ihan kakara (19v) kun mentiin yhteen. Ajattelin että on kunnon mies eikä mua kukaan muukaan huoli. Väärin perustein siis. Olin rakastunut enkä suostunut näkemään luonteittemme erilaisuutta. Mies oli todella hyvä ja kiltti, kova tekemään töitä mutta kykenemätön osoittamaan hellyyttä tai arvostusta. Sängyssä meni hyvin viimeiseen yhdessäolopäivään saakka mutta sen ulkopuolella olin vain vaimo ja äiti, en koskaan rakastettu. Myöhemmin selvisi että oli jo jonkin aikaa pettänyt mua vaikka tuomitsi pettämisen kovaan ääneen. Itse olin uskollinen koko ajan ja tein varmasti parhaani parisuhteen eteen. Yritin helpottaa hänen työstressiään, hoidin raha-asiat ettei hänen tarvinnut murehtia niistä, olin aina valmis sänkyhommiin jne. En uhrautuen vaan rakkautta osoittaen. Olisihan tuo voinut kertoa jos  oli huolia, siksihän minä olin olemassa. Mutta en ilmeisesti ollut hänelle sopiva minäkään, mitä sitä väkisin silloin jatkamaan