Mitä ihmisen tulee vastata, jos toinen sanoo itseään rumaksi?

Nää "oon niin ruma" tyypit kerjäävät vaan kohteliaisuuksia. Sano että niin kyl ootkin. Loppunee se laulu.

Mitä välii. Jos on vaikka silmät eri puolilla päätä, minkä sitä itselleen mahtaa? Tosiasiat joko hyväksyy tai ei.

Vastaa että Jeesus rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

No riippuu tilanteesta ja siitä mitä haluat saavuttaa. Jos on hyvä kaveri jota haluat rohkaista, sanot että no et tosiaan oo ruma. Jos et jaksa kuunnella ja valitus on ainaista, sanot että hei lopeta nyt toi.

Toteat, että ihmiset ovat ylikriittisiä oman ulkonäkönsä suhteen, etkä sen kummemmin kerro omaa mielipidettäsi toisen ulkonäöstä.

"Höpsis höpsis, älä tuollaisia puhu."

Puhuin siis itsestäni, joo. En toitota "olen ruma" vaan jos ihminen (esim. lääkäri tai tuttu ihminen) kysyy, että miksi minua ahdistaa mennä ulos ihmisten ilmoille, kerron syyn, ja se on juurikin tuo. Ei ole mitään tapaa, millä kerjäisin kohteliaisuuksia, en ole sosiaalisessa mediassa missään, enkä tuo ulkonäköäni esille. Tosi monesti olen jättänyt lähtemättä jonnekin ulkonäköni vuoksi. Ja se siis haittaa jokapäiväistä elämääni. Olen mielestäni todella ruma, mutta minulle on sanottu etten ole, niin kyselisin, että mistä tietää että olenko vai enkö ole? Minulle on kuitenkin kadulla sanottu ikäviä kommentteja ulkonäöstäni.

Minä pidän itseäni aidosti rumaan; olen juuri sellainen kuin täällä AV:lla aina haukutaan; lattarintainen, pullanaamainen (paksut posket), perunanenäinen, ohut hiuksinen, persjalkainen "suomineito". En sano kehuja kerjätäkseni itseäni rumaksi, vaan se ON aito toteamus. Olen ruma. Ja täysin hyväksynyt sen. Lähinnä se on sellainen toteamus, jos asiasta tulee puhetta.

Mä sanon: no etkä ole. Tai: no höpö höpö.

Mun mielestä kaikki ihmiset ovat kauniita omalla tavallaan, ja toisaalta ystäviäni pidän kauniina koska pidän heistä tai rakastankin heitä, joten en valehtele.

Tiedän että noi vastaukset eivät pitemmän päälle auta, mutta ystävältä ne ovat mielestäni oikeita. Terapeutti voi sitten vetää sitä linjaa,että "niin, koet olevasi ruma. Miltä se tuntuu?"

Toteaisin, että älä mollaa itseäsi.

Saattaisin sanoa, että ihminen on sitä mitä uskoo olevansa. Itselläkään ei ulkonäkö suuremmin muuttunut miksikään, mutta itsetunto muuttui ja teini-iän vastenmielinen rumilus muuttui hyvinkin hehkeäksi parinkympin jälkeen. Eikä oikeasti mikään muu muuttunut kuin elämäniloa tuli enemmän ja uskoa siihen, että ei olekaan ruma.

Jos kysyjä on hyvä ystävä, sanot ettei oo, vaan kaunis, kiska on rakas ystävä. Vaikka olisikin ruma. Jos kysyjä/valittaja on joku puolituttu, sano, ettei ulkonäkö ole kaikki kaikessa. Kyllä ruma ihminen tietää olevansa ruma. Eikä hae vain huomiota tai kehuja. Minkäs sille voi, esim. piirteilleen. Niin siis olen itsekin ruma. Lyhytraajainen, isopäinen, epäsymmetriset kasvot, pottunenä, riippurinnat, rumat ja vinot hampaat, ohut tukka, juonteita kasvoissa, ihrainen, vaikkakin bmi on 24, joten niin sanotusti normaalipainoinen. Että olen ruma, sanon sen myös. Ei tarvitse kauhistua, kun tiedämme sen molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Puhuin siis itsestäni, joo. En toitota "olen ruma" vaan jos ihminen (esim. lääkäri tai tuttu ihminen) kysyy, että miksi minua ahdistaa mennä ulos ihmisten ilmoille, kerron syyn, ja se on juurikin tuo. Ei ole mitään tapaa, millä kerjäisin kohteliaisuuksia, en ole sosiaalisessa mediassa missään, enkä tuo ulkonäköäni esille. Tosi monesti olen jättänyt lähtemättä jonnekin ulkonäköni vuoksi. Ja se siis haittaa jokapäiväistä elämääni. Olen mielestäni todella ruma, mutta minulle on sanottu etten ole, niin kyselisin, että mistä tietää että olenko vai enkö ole? Minulle on kuitenkin kadulla sanottu ikäviä kommentteja ulkonäöstäni.

Kun seuraavan kerran puhut tästä lääkärissä niin älä lopeta siihen että koet olevasi  ruma vaan kerro loppuun asti että tämän tuntemuksen takia et lähde ulos tai tapaamisiin, että se oikeasti rajoittaa elämääsi. Terapia saattaisi auttaa sinua, siis tunteidesi käsittelyssä ja itsetuntemuksessasi. Se ei valitettavasti poista kaikkia törppöjä tuolta ulkoa, mutta oppii kestämään tuijottelun ja huomauttelut ja osoittelut.

Toi huomauttelu on valitettavan yleistä, minulla on ystävä joka on todella isokokoinen mies, ja hän välttää päiväsaikaan ulkona tai julkisilla liikennevälineillä kun on kokoajan huomauttelun ja tuijottelun kohteena. En itse ensin uskonut sitä ajattelin että liioittelee mutta yksi bussimetromatka Itä-Helsingistä kantakaupunkiin hänen seurassaan kertoi kamalaa todellisuutta. Sitä tulee todella ihmisaraksi kun on ilkeilyjen kohteena.

Tsemppiä syksyyn.

Hei, nyt ulos sieltä kopista ja vaikka City-Marketin aulaan istumaan puoleksi tunniksi ja laskemaan ohikulkijoista kuinka montaa voi oikeasti sanoa kauniiksi? Todellisuus näkyy elävässä elämässä: suurin osa ihmisistä on tavallisen näköisiä savolaismallisia lyhytjalkaisia pullukoita.

Sanoisin, että "et ole ruma, mun mielestä rumia ihmisiä ei edes ole, me ollaan kaikki omanlaisia". Näin mä oikeasti ajattelen, vaikka kyllä ymmärrän, että läskillä pullanaamalla jne. on vaikeaa tässä maailmassa.

Yrittäisin löytää jotain oikeasti kehumisen arvoista, esim. "Sulla on kauniit silmät", tai "Sähän oot aloittanut terveelliset elämäntavat ja me mietitään sulle uutta tyyliä, kyllä se siitä vielä".

Mutta en valehtelisi, että olet superkaunis, jos kaveri ei sitä ole. Tsemppaan kyllä mielelläni kuntoilemaan ja syömään terveellisesti. Ja hyvä meikki ja omalle vartalolle sopivat vaatteet ja kampaus tekevät ihmeitä. En minä siis vaadi tuollaista kavereilta tai keltään, mutta tämä maailma on tosi raadollinen paikka.

Ja itseluottamusta tarvitaan, mutta eihän sitä voi ostaa, sen hankkiminen voi ollla pitkä prosessi.

"Et ole", ja vaihtaa puheenaihetta. Ei pitäisi kenenkään ajatusten pyöriä noin paljon oman ulkonäön ympärillä.

Myös minä olen ruma ja välillä se tulee ääneenkin sanottua. Ohut tukka, iso nenä, silmäkulmatkin alkaneet roikkua. En todellakaan kerjää kehuja toteamuksillani, enemmänkin haluan vain tuoda ilmi tosiasiat ja kertoa että ymmärrän itsekin etten mikään hemaiseva neito ole. Vähintä mitä haluan tuolloin kuulla on selittely kuinka olen ihan hyvännäköinen. Asian voi ohittaa minun puolesta olankohautuksella.

Olen lääkärissä ja muuallakin kertonut, miten tämä rajoittaa elämääni. Minulle sanotaan, että olen nätti/sievä/viehättävä ja minun kannattaisi tutustua ihmisiin enemmän, että saisin lisää itseluottamusta. Ja että he ovat ammattilaisia, ja että heidän tehtävänsä ei ole valehdella.

Ja niin, suurin osa ihmisistä ei ole kauniita.. En haluakaan olla kaunis. On skaala kaunis-tavallinen-ruma. Ja minä kuulun tuohon viimeisimpään kategoriaan. Haluaisin vain olla normaalin näköinen. Minulle on esim. lapset sanoneet, että näytän kamalalta. Ulkonäöstäni on sanottu "hyi" ja minua on myös sanottu miehen näköiseksi, vaikka nainen olen. Mutta olen myös saanut positiivisia kommentteja, toisaalta vain läheisiltä ihmisiltä. Uskon totuuden piilevän niissä negatiivisissa kommenteissa, sillä tiedän itse olevani ruma. Ja olen tiennyt ennen mitään negatiivisia kommentteja.

Ap

ETTÄ NIIN OLETKIN

Täällä kans yksi ruma ja kyllähän se elämää rajoittaa. Joku tuolla kirjoitteli että menee city-käytävälle katsomaan ihmisiä ja toteamaan että kaikenlaisia ihmisiä löytyy, mutta väitän että kaikista rumimmat ei sinne kaupunkiin ei edes kehtaa mennä. Rumimmat on vain kotona. Niinkuin itsekin olen, tänä viikonloppuna kävin vain Prismassa ja sielläkin tuli parkkipaikalla oikein kunnon ahdistuskohtaus, että kehtaanko mennä ollenkaan. Vartaloni on ihan normaali mutta kasvoni ovat jotain ihan järkyttävää. Ikää mulla jo 35 ja samasta asiasta eli rumista kasvoista olen kärsinyt koko elämäni. Ne tekevät elämästäni helvettiä. Ei minun tarvitsisi olla kaunis, tavallinen ulkonäkö riittäisi, sellainen joka ei kiinnittäisi kenenkään huomiota.