Onko teillä jollain ollut pikkukeskonen? Miten ihmeessä jaksoitte, kestitte, pärjäsitte?

Kevyt.net

No onko sulla muka vaihtoehtona olla jaksamatta ja pärjäämättä?

Meidän ensimmäinen lapsi syntyi keskosena, tosin vain 5 viikkoa ennen laskettua aikaa. Hän oli silloin keskolassa jonkun aikaa ja poti kaikenlaista, mitä keskoset voivat potea. Se oli rankkaa aikaa ja huoli lapsesta oli melkoinen.

Kyllä selviät; oma kokemus on sivussakulkijan; kummilapsi syntyi 2kk etuajassa mutta selvisi hienosti; nyt on reipas ja kaikinpuolin terve 13-vuotias. Laskettuun aikaan asti oli sairaalassa, sitten pääsi kotihoitoon. Alkuviikot oli tietysti hankalia ja ihan ekan viikon selviäminenkään ei ollut varmaa, päivä päivältä tilanne parani.

🐸

Vierailija kirjoitti:

No onko sulla muka vaihtoehtona olla jaksamatta ja pärjäämättä?

No ei tietenkään ole, mutta tosi koville tämä ottaa. Vauva syntyi 16 viikkoa ennen laskettua aikaa, joten puhun nyt tosiaan pikkukeskosesta.

Viikkoja jo mennyt, aikalailla lähtötilanteessa ollaan, selviytymisestä ei tosiaan mitään takeita edelleenkään. Kotona on muita lapsia ja sairaalaelämän ja muun elämän yhteensovittaminen on erittäin hankalaa, tämä tilanne tulee jatkumaan viikkoja mikäli vauva edes selviää.

Eihän tässä ole vaihtoehtoja kuin jaksaa, mutta lähinnä kyselin kokemuksia saman kokeneilta, että miten jaksoitte niinä hetkinä kun voimat on tosi vähissä ja värit on muuttuneet mielessä aika harmaiksi.

Paljon voimia sairaala-aikaan! Meillä kaksoset syntyivät 15 viikkoa etuajassa. 650g ja 740g olivat painot. Nyt ovat reippaita 5-vuotiaita.

Päivä kerrallaan vain mentiin, yksi haaste kerrallaan.

Onko teidän pienellä jotain akuuttia henkeä uhkaavaa? Meillä oli paha sepsis, rop ja bpd, mutta kaikesta on selvitty. Toisella lapsella on silmälasit ja astma, toiselle ei ole jäänyt mitään näkyvää.

Meillä olivat 8 päivää hengityskoneessa ja sitten pitkään nasaalissa ja happiviiksillä. Yhteensä 4 kk olivat vauvat sairaalassa.

Meidän kuopus ei ollut keskonen, vaan sydänvauva. Nyt jälkikäteen huomaa kyllä, että kuukausien kotoa poissaolo (oli hoidettavana monen sadan km päästä kotoa) ja raskas sairaala/toipumisaika ja jatkuva huoli lapsen hengissäselviämisestä oli todella rankkaa. Edelleenkään en muista tuosta ajanjaksosta paljoa, täyttä usvaa muistojen tilalla monta kuukautta, enkä tosiaan osaa sanoa miten siitä selvittiin, sisulla kai. Pojasta kasvoi avosydänleikkauksen ja siihen liittyvien komplikaatioiden selvittyä terve, reipas teini.

Pikkusiskoni syntyi kämmenen kokoisena, ja äidillä on myös jäänyt samanlaiset tunnelmat hänen elämänsä alkuvaiheista.

Ehkä neuvoina voin laittaa sen verran, että pidä huolta itsestäsi ja muusta perheestä, keksi luppoajalle jotain järkevähköä tekemistä (lue, opiskele, virkkaa/neulo tai pelaa vaikka Pokemonia, jos siltä tuntuu), äläkä pode syyllisyyttä silloin, kun et voi vauvan kanssa olla. Sairaala hoitaa kyllä. Hae vertaistukea joko "livenä" tai netistä.

Onnea matkasn ja jaksamisia!

Jos vauvasi on Taysissa, niin Facebookista löytyy vertaistukiryhmä Taysin keskosille. Ja keskosten perheille järjestetään myös tapaamisia.

On ollut kolme yhtä aikaa, pikkukeskosia kaikki, mutta myöhemmillä viikoilla syntyneitä kuin sinulla. Nyt ovat jo vanhoja ja kaikki on hyvin.

Alku oli todella rankkaa. Minua varmaan auttoi se, että elämä oli muuten mallillaan ja saimme apua arkeen (myös muita lapsia). Ja myös se auttoi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka pelotti, väsytti, huolestutti. Myös vahvat onnen tunteet lapsista kantoivat.

Sanoisin, että kannattaa hankkia apua arkeen, sillä sairaalan ja kodin välillä kulkeminen keventyy, jos joku auttaa arjessa. Keskosen kotiuduttua arjen apu on edelleen tärkeää, sillä hänen hoitamisensa on erilaista kuin täysiaikaisena syntyneen vauvan. Jos olet vertaistuesta hyötyvää tyyppiä, hanki ihmeessä sitä. Ammatillinen keskusteluapu taas voi auttaa esim. noihin harmauden tunteisiin, jotka ovat kovin ymmärrettäviä. Lapsesi osaston kautta lienee mahdollista saada keskusteluapua.

Jaksamista ja hyvää vointia pienokaiselle ja muulle perheelle!

Tsemppiä teille ❤️

Meillä oli sama tilanne melkein seitsemän vuotta sitten. Kaksoset syntyi rv 28 ja toinen heistä menehtyi kolmantena päivänä. Kotona oli kaksi isosisarusta, molemmat päiväkoti-ikäisiä. Keskonen vietti sairaalassa kahdeksan viikkoa, joista ensimmäiset kolme teholla. Mitään takeita hänen selviytymisestään ei annettu ennen kuin tehohoitojakso saatiin päätökseen. Olin aamut vauvan kanssa (isommat päiväkodissa) ja illat muun perheen kanssa. Tunsin kokoajan, että minun pitäisi olla molemmissa paikoissa samaanaikaan. Pari kertaa minulle soitettiin sairaalasta, että vauvan tila oli romahtanut ja vieläkin itkettää kun muistaa sen huolen. Päivä kertaakaan selvisin... Nykyään on kaikki hyvin, vaikka pientä enkeliä onkin ikävä.

Onko teillä pikkukeskoisuus aiheuttanut yllättäviä odottamattomia ongelmia, jos niin millaisia? Entä onko kotoanne pitkä matka sairaalaan vai onko keskosenne jo kotona? Saako myös kysyä mikä oli keskoisuuden syy?

Meillä eka viikko jännitettiin erinäisiä asioita, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin, mikä nyt ei varmastikaan sinua lohduta yhtään. Rankinta minusta oli yöheräämiset kotona kun piti maitoa pumpata vauvan ollessa sairaalassa, olisi niin paljon helpompaa ollut kun ois saanut vauvan ottaa syliin syömään. Kävin päivittäin hoitamassa, onneksi matkaa ei ollut mahdottomasti, eli pystyin kotona olemaan. Toki isompi sisarus vaati oman osansa, oli tosin päivät hoidossa joten hänen arkensa ei muuttunut alkuun paljon. Hämmennystä tietysti aiheutti kun vauva ei tullutkaan heti kotiin.

Muistan välillä olleeni uskomattoman väsynyt ja stressantunut vauvan syömisen takia ja sen että hänellä vatsa toimisi kuten pitää, mutta kiitän jatkuvasti siitä että meille ei takapakkia missään vaiheessa tullut. Nyt keskosemme on menossa 5. luokalle, kehittynyt taidoiltaan yms. vähintään ikätasoisesti, ainoastaan on kooltaan pienempi kuin monet ikätoverinsa.

Tsemppiä, sinä selviät kyllä. Voimia ja jaksamista!!!!

Ok, vastsitkin jo ylempänä, en nähnyt sitä aiemmin. Meillä oli 960g eli kokoa jo oli, mikä tietysti helpottaa, mutta paljon oli kysymysmerkkejä alkuun siitä huolimatta. Aika kultaa muistot.. juurikin tuo tunne kotona ollessa että pitäisi olla sairaalassa ja toisinpäin. Isompi oli viikonloppuvierailuista sairaalassa mustasukkainenkin. Yritin silloin keskittyä enempi häneen ja isänsä kävi silloin sairaalassa. Tukiverkosto meillä oli hyvä, mikä on suuri helpotus myös.

T. 12

Jaksamista ja voimia kovasti :)

Onko sinulla läheisiä, joiden kanssa voit jakaa raskasta taakkaa ja saat tukea jaksamiseen?

Tärkeää saada myös muuta ajateltavaa. Jos on mahdollista harrastaa jotain. Piirrä, tee käsitöitä, askartele, ulkoile, nauti kesästä mahdollisuuksien mukaan. Lue, kuuntele musiikkia, venyttele...jotain mielekästä ja voimaannuttavaa, pienen hoivaamisen lisäksi :)

Hyvää kesää :)

Lämmin halaus 💛