Oletko/olitko onnellinen sinkku?

En ole onnellinen. Olen sinkku koska olen läski. 170 cm 80 kg. Oma vika.

En ole. -30v ikisinkku

En ollut onnellinen sinkku, olen parisuhdeihminen ja sellaisena pysyn. 4 kk aikuisiällä on ollut pisin aikani sinkkuna eli kahden pitkän parisuhteen välillä. N40

Tykkään deittailusta ja flirttailusta. Olen löytänyt helpostin kivan friend with benefitin, jonka kanssa nähdään aina välillä ja katellaan leffoja ja nautitaan läheisyydestä.

Kivaa tutustua uusiin ihmisiin ja olla vapaa tekemään mitä tahtoo. Pitää hauskaa kunnes jotain vakavampaa kehittyy! Yhtään tylsää hetkeä ei tartte olla kun deittailu on nykyään niin helppoa.

Miinusta on vakituisen avecin puute omien ystävien tapahtumiin... Ja olishan joku vakkari kiva :)

Mä pyrin olemaan aina onnellinen. Sinkkuudessa on puolensa kuten on myös parisuhteessa. En osaa edes sanoa kumpi on parempi tai huonompi.

Ja tuohon läski- kommenttiin... Mä oon 182cm ja pitkälti 100kg.. Ei se koko parisuhdetta estä, kyllä se on sitten joku muu.

Olen. Parasta on vapaus tehdä just sitä mitä tykkää ja olla juuri sellainen kuin haluaa. Tosin minäkään en erityisemmin välitä seksistä ja en halua lapsia, joten siksi varmaan niin tykkäänkin. Olen 35 ja sinkkuna jo 10 vuotta.

Olen ollut sinkkuna vuodesta 2004 lähtien. En kaipaa seuraa,enkä seksiä. Olen 40-vuotias. Olen onnellinen yksineläjä. Ehkä olen introvertti, koska rakastan yksin olemista. Olen onnellinen juuri näin. Olen nainen, hyvännäköinen,huomaan miesten katselevan, mutta ei kiinnosta. Ärsyttää, kun työkaverit tai tuttavat ihmettelevät, että miksi minulla ei ole miestä. Antakaa olla rauhassa.

Pärjään sinkkuna, mutta olen parisuhdeihmisiä. Kumppani antaa hemmetisti motivaatiota arkeen ja harrastuksiin. Paljon ahkerampi ja vetreämpi elämä.

Höh, harmillista, ettei teille seuraa haluaville ole löytynyt sitä omaa rakasta kohdalle. Toivon, että löydätte sen vielä.

 Mutta muistakaa kuitenkin: parisuhde on vain se kirsikka kakun päällä, ja jos se kakku on jo valmiiksi pannukakku, ei se kirsikka paljon pelasta. Tarkoittaen siis, ettei pidä elättää mitään romanttisen fiktion unelmia siitä, että parisuhde saa kaikki elämän ongelmat näyttämään olemattomilta tai katoamaan kokonaan. Parisuhde on mukava, mutta älkää odottako mahdottomia, älkääkä missään nimessä kasatko omanarvontuntoanne sen mukaan kelpaatteko jollekin! Ja tarkoitan sen todella parhaalla mahdollisella tavalla, en näe parisuhteita pahana. Mutta huolehtikaa ensin itsestänne. -Ap

Edellisen suhteen jälkeen olen vieläkin onnellinen vapaudesta. 1,5 vuotta ollut sinkkuna nytten. Totta kai sitä välillä haikailee että kun löytäisi jonkun ihanan ihmisen, jonka kanssa kiehnätä ja jakaa asioita, mutta sitten kun tulee mieleen ne asiat mitkä parisuhteissa eläessä oli ihan perseestä niin ei kyllä ole ikävä sitä!

Seksikään ei ole mulle niin tärkeää, läheisyys itsessään on se juttu, jonka puuttuminen välillä masentaa.

Lähinnä kai sitä haluaisi hyväksyntää joltain toiselta ihmiseltä, se on kyllä tärkeä asia mutta jos joutuu tukahduttamaan itseään toisen takia niin se on vielä pahempaa kuin jonkun hyväksynnän puute.

Jospa nyt tajuaisi pitää päänsä eikä lähtisi ensimmäisen mukaan joka osoittaa kiinnostusta, perhana kun pitää olla niin aloitekyvytön hyväksynnänkaipuinen tossukka, olen mieluummin loppuelämäni sinkku ja teen mitä haluan kuin laitan pallon jalkaan ja roikun mukana.

Jos löydän ihmisen jonka kanssa voin ja uskallan oikeasti olla oma itseni, sitten olen valmis parisuhteeseen.

Alamäkeä tää elämä on joka tapauksessa oli siinä sitten joku mukana tai ei, turha valittaa mistään yksinäisyydestä.

En ollut. En pystynyt seurustelemaan ennen kuin 25-vuotiaana, koska en halunnut seksiä ja ajattelin sen olevan ongelma miehille. Vihasin tällaisia miehiä. Olisin halunnut löytää jonkun, jolle sksi ei ole tärkeää. Mutta tietenkään kukaan ei ollut sellainen kuin halusin! Että se oli kamalaa aikaa. Parisuhteessa on minusta niin paljon parempi olla kuin sinkkuna, yksin. On aina kaveri, jonka kanssa tehdä jotain ja joka on kiinnostunut sinusta ja jonka kanssa jutella ja joka tukee sinua.

Nyt olen perheellinen ja vasta ekaa kertaa miettimässä, että on olemassa jokin "itsenäinenkin" elämä ilman liittolaista. En koskaan viihtynyt sinkkuna, vaikka olen henkilö, joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Ehkä se johtui siitä, että en osannut haluta asioita, vaikka olenkin parisuhteessa aina osannut pitää puoleni. Mutta en ole löytänyt "sitä oikeaa" ja olen alkanut miettiä että haluanko olla suhteessa häneen vai suhteessa itseeni. Ehken edes löydä sitä oikeaa tutustumatta itseeni.

Olen tai ainakin yritän olla onnellinen ja tai ainakin useimmiten ihan tyytyväinen sinkku. - Minulle on jotenkin vieras ajatus, että joku muu voisi ottaa vastuun minusta niin, että hänen tehtävänsä tai velvollisuutensa olisi mahdollistaa minun onnellisuuteni. -Enemmän ajattelen, niin että kumppani saattaisi luoda elämälleni lisä -arvoa ja tarjota ja antaa kenties jotain sellaista, mitä en ehkä juuri nyt osaa itse välttämättä edes kuvitellakaan.... - Viimeksi sanottu ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö minulla olisi toiveita, haaveita ja unelmia siitä, mitä kenties voisin vielä joskus tehdä & jakaa yhdessä oman rakkaani kanssa...  

Olen onnellinen sinkku. Kesti oman aikansa hyväksyä se tosiasia, että mua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen En ole "tuhansien tunteiden tulkki" eikä mulla ole kristallipalloakaan, joten vaikka parisuhteessa elämistä aikoinaan kokeilinkin, niin aika hanuristahan se oli. Turhauduin jatkuviin kompromisseihin, joihin kumpikaan ei ollut tyytyväinen, mutta joiden ansiosta arki oli edes jollain tasolla siedettävää. Töistä palatessa ei koskaan tiennyt, millaisella naamalla tällä kertaa ollaan kotona odottamassa. Sadat kerrat olin erinomaisella tuulella, mutta kotioven avattuani totesin, että "ai jaa, tällanen meininki TAAS täällä". Lopulta aloin jäämään yhä useammin ylitöihin, kun mikä tahansa oli mukavampaa kuin meneminen kotiin. Ja se tietysti kärvisti tilannetta entisestään. 

Nyt olen jo yli 10 vuotta nauttinut sinkkudestani. Olen työorientoitunut ja tienaan hyvin, joten matkustelen paljon, tapaan ystäviäni ja sukulaisiani, käyn ravintoloissa ja erilaisissa tapahtumissa,  järjestän juhlia, harrastan ja aina halutessani vietään aikaa ihan vain itseni kanssa surffaillen netissä, ulkoillen, telkkaria katsellen tai kirjaa lukien. 

Joskus olen, joskus en. T. Vanhapiika :)

39V ikisinkkumies. Jätin naisen hakemisen kokonaan siinä kolmenkympin tietämissä. Olen yltänyt sellaiselle henkisen valaistumisen asteelle, että en enää kaipaa naista. Asiaa on auttanut se, että seksihalut on vähitellen hiipuneet. Muistan sellaisenkin ajan, jolloin en pystynyt katselemaan elokuvia, koska rakastelukohtausten näkeminen aiheutti ihan fyysistä pahaa oloa, koska olen jäänyt kaikesta tuosta paitsi. Nyt noi seksikohtaukset enemmänkin huvittavat. En enää ehkä pystyisi sekstaamaankaan vaikka tilaisuus tulisikin, saattaisin purskahtaa kesken kaiken nauruun. Katselen kyllä pornoa, mutta melkein yksinomaa naisia masturboimassa. Miehen vilauskin pornossa latistaa tunnelman täysin. Halaaminen tuntuisi ehkä hyvältä, mutta muu menee jotenkin ohi. Olen itsekseni pohtinut, että mitähän prostituoidut pitäisi, jos heiltä kysäisi, paljonko halaus maksaa tai jos saisi hetkisen maata naisen vieressä tekemättä mitään.