Miksi elämä ahdistaa minua? Miksi pelkään kuolemaa?

Sanotaan, että se joka pelkää kuolemaa, pelkää myös elämää. Se pitää paikkansa. Minä pelkään elämää yhtälailla kuin kuolemaa. Kuolema myös pyörii mielessäni jatkuvasti, mutta nyt se on alkanut pyöriä kunnolla, kun erosin miehestäni, jota kadun enemmän kuin olen koskaan mitään katunut.
Mutta asiaan.

Miksi minua pelottaa elää? Kun menen ulos, minulle tulee kummallinen olo, ihan kuin olisin irtaantunut todellisuudesta ja ihan kuin en kuuluisi tänne. En myöskään koe että kuuluisin minnekään muuallekaan, enhän minä sitä voi tietääkään, kun en ole missään muualla ollut kuin maapallolla.

Kun tapaan uusia ihmisiä, en saa heihin otetta. He ovat kuin jotain hallusinaatioita, jotka olen itse luonut ympärilleni. On kuin sumuverho olisi välissämme, minä näen hänet ja hän minut, mutta emme pysty kohtaamaan kuten kaksi normaalia ihmistä.

Minä tapasin vähän aikaa sitten pitkästä aikaa erään miehen netistä. Hän sanoi, ettei pysy minun perässäni, sillä ajatukseni, puheeni poukkoilevat edestakaisin, eli minulla ei ole sisäistä rauhaa, vaan sisälläni myllertää koko ajan uusia ajatuksia ja mikään ajatus ei pysy kasassa tai kestä sekunttia kauemmin, kun olen ajatuksissani jo jossain muualla. Se pitää paikkansa. Uudet tilanteet saavat minut pois tolaltani ja välttelenkin kaikkea, mitä en yleensä tee. Se yleensä helpottaa, että minulla on joku tukihenkilö mukana, mutta toisaalta jos menen tapaamaan vaikkapa jotakuta ihmistä jonkun toisen ihmisen kanssa, se sekoittaa ajatuksiani vielä enemmän ja tunnen itseni vieläkin sekavammaksi, kuin jos olisin vain kahden kesken jonkun kanssa (tämäkään ei kyllä usein ole mikään ideaalitilanne).

Olen siis jollain tavalla poissaoleva, ihan kuin en olisi tässä hetkessä, vaan jossain ihan omissa sfääreissäni. Se on ihan älyttömän ahdistavaa, ja haluaisin mahdollisimman pian takaisin tähän maailmaan, olemaan ns. normaali ihminen, joka voisi hoitaa asioita ilman tunnekuohuja, paniikkia, stressiä ja tuskaa.

Tuntuu, että teinpä mitä tahansa, mikään ei tunnu sujuvan, vaan ajatukseni pyörivät todella ahdistavissa muistoissa ja kokemuksissa. Kuolemaa ajattelen myös hyvin usein, ja se ahdistaa minua enemmän kuin mikään, se on niin ahdistava ajatus, etten tiedä miten tulen kestämään sen tosiasian, että jonain päivänä minäkin tulen kuolemaan.

Auttakaa, jos osaatte. Tai kertokaa edes, jos osaatte, mikä minussa on vialla ja miten sitä voisi hoitaa, vai voiko ylipäätään (olenko ehkä toivoton tapaus?)