Nyt tajuan miksi en halua parisuhdetta, vaikka sellainen olisikin unelmani

Montako ketjua aiot tehdä samasta aiheesta?

Ihan hyvä kun et halua ja etsi. Ei tolla itsetunnolla saakkaan muuta kuin olla laastari ja väliaikainen panopuu.

Kehitä itseäsi ja  nostata itse tuntoasi. Minäkin elin tuota vaihetta vielä vuosi sitten. Sitten päätin että minä olen se saalis ja palkinto ja miehen pitää nousta minun mittoihini jotta kelpaa. Nyt olen naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä kun et halua ja etsi. Ei tolla itsetunnolla saakkaan muuta kuin olla laastari ja väliaikainen panopuu.

Kehitä itseäsi ja  nostata itse tuntoasi. Minäkin elin tuota vaihetta vielä vuosi sitten. Sitten päätin että minä olen se saalis ja palkinto ja miehen pitää nousta minun mittoihini jotta kelpaa. Nyt olen naimisissa.

No ei tuokaan nyt kovin terveen itsetunnon ja realistisen minäkuvan merkki ole, että pitää itseään "saaliina" ja palkintona. Huhhuh. Mieluummin olen rehellisesti sitä mitä olen, en pidä itseäni minään ylimaallisena jumal-olentona, mutten myöskään sittisontiaisena. Olen ihan vain ihminen ja tiedostan sen, että hyvin monet ihmiset etsivät aina jotain parempaa, olipa kyseessä parisuhde, asunto tai työpaikka.

Ap

Ja se on ihan sama kuinka täydellisen näköinen tai -luonteinen olisin, ei se ole tae sille, ettei toinen lähtisi jonkun muun matkaan. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia, että alkavat pitää toista itsestäänselvyytenä, kyllästyvät, kuvittelevat että jostain voisi löytyä joku täydellinen ihminen, jonka kanssa elämä olisi kuin elokuvasta. Todellisuus iskee päin kasvoja monille vasta siinä vaiheessa kun kaikki on jo menetetty. Ja se jos mikä sattuu henkisesti.

Ap

Jep

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Onneksi kun olisi rasittavaa sinun miehenäsi kun tenttaisit , että panitkos siwan kanssaa maitoa ostaessasi jne.

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi kun olisi rasittavaa sinun miehenäsi kun tenttaisit , että panitkos siwan kanssaa maitoa ostaessasi jne.

Ja mikä saa sinut kuvittelemaan että olen tuollainen? Minä olen antanut mieheni (joka nykyään on ex) mennä baariin yksin kun olimme eri paikkakunnilla. Minä suorastaan kannustin häntä menemään. En todellakaan ole ollut yltiömustasukkainen. Ikävää että kaltaisesi ihmiset tekevät omia johtopäätöksiä tuntematta arvostelunsa kohdetta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä kun et halua ja etsi. Ei tolla itsetunnolla saakkaan muuta kuin olla laastari ja väliaikainen panopuu.

Kehitä itseäsi ja  nostata itse tuntoasi. Minäkin elin tuota vaihetta vielä vuosi sitten. Sitten päätin että minä olen se saalis ja palkinto ja miehen pitää nousta minun mittoihini jotta kelpaa. Nyt olen naimisissa.

Mulla ainakin oli ihan hyvä itsetunto, mutta silti olen saanut kokea sen, että jätetään yhtäkkiä kun "en mä oikein välitä susta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Tuo on mullekin yksi syy lisää. Toinen juttu on se, että parisuhteet on olleet kokonaisuudessaan aika epätyydyttäviä. Kuvittelin koko homman ihan erilaiseksi aikoinaan, vaikken silloinkaan ajatellut että kaikki on yhtä juhlaa, mutta kuitenkin miellyttävämpää kuin todellisuus. On mahdollista että olen ollut vääränlaisten ihmisten kanssa, mutta en silti tiedä onko sellaista kaipaamaani suhdetta olemassa. Jos ei ole, ei ole mitään pointtia kituuttaa suhteessa.

Olen ihan samanlainen. Tuntuu, että kanssani miehet ns. Puhkeavat kukkaan ja haluavat vapaille markkinoille. Niin se taitaa olla, että olen aina tukenut muita, jo lapsesta asti.

Meikäläiset ei tosiaan osaa tuota mustasukkaisuuden taitoa. Alitajuisesti on ilmeisesti jo luovuttanut. Että kohta toikin jättää. Ihan sama mitä teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Kyse ei edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Ihminen joka ei halua myöntää että hänessä on joitain vikoja, on heikkoitsetuntoinen. Vahvan ja terveen itsetunnon omaava ihminen pystyy myöntämään heikkoutensa, puhumaan niistä ja olemaan sinut niiden kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samanlainen. Tuntuu, että kanssani miehet ns. Puhkeavat kukkaan ja haluavat vapaille markkinoille. Niin se taitaa olla, että olen aina tukenut muita, jo lapsesta asti.

Meikäläiset ei tosiaan osaa tuota mustasukkaisuuden taitoa. Alitajuisesti on ilmeisesti jo luovuttanut. Että kohta toikin jättää. Ihan sama mitä teet.

Sama. Jotenkin seurassani miehet tuntuu pyrkivän kehittämään itseään, vaikka aiemmin olisi ollut pikemminkin luuseritasolla. Tietysti aina on hyvä kehittää itseään ja teen sitä itsekin, mutta miehen kehittymisinnon päätteeksi tulen sitten jätetyksi vaikka kannustan heitä pyrkimyksissään. Olen kai sitten tuomittu olemaan vain joku life coach.

Eihän kukaan voi olla varma siitä, ettei kumppani tule jättämään. Ihmissuhteet ovat aina riskipeliä. Mutta haavoittuvuus on läheisyyden elinehto. Jos ei päästä ketään lähelleen, ei ehkä tule petetyksi, mutta jää varmuudella paitsi kaikesta hyvästä, jota läheinen ihmissuhde voisi tuoda tullessaan. Jokainen tekee valinnan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Kyse ei edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Ihminen joka ei halua myöntää että hänessä on joitain vikoja, on heikkoitsetuntoinen. Vahvan ja terveen itsetunnon omaava ihminen pystyy myöntämään heikkoutensa, puhumaan niistä ja olemaan sinut niiden kanssa.

Ap

Kyse ei ollut omien vikojen myöntämisestä vaan siitä, ettei uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskoo kumppanin kuitenkin etsivän parempaa. Taustalla on uskomus siitä, ettei kuitenkaan voi olla toiselle juuri sitä, mitä tämä etsii. Meille, joilla on hyvä itsetunto, on selvää, että monet arvostavat kumppanissa juuri nitä ominaisuuksia, joita voimme tarjota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Kyse ei edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Ihminen joka ei halua myöntää että hänessä on joitain vikoja, on heikkoitsetuntoinen. Vahvan ja terveen itsetunnon omaava ihminen pystyy myöntämään heikkoutensa, puhumaan niistä ja olemaan sinut niiden kanssa.

Ap

Kyse ei ollut omien vikojen myöntämisestä vaan siitä, ettei uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskoo kumppanin kuitenkin etsivän parempaa. Taustalla on uskomus siitä, ettei kuitenkaan voi olla toiselle juuri sitä, mitä tämä etsii. Meille, joilla on hyvä itsetunto, on selvää, että monet arvostavat kumppanissa juuri nitä ominaisuuksia, joita voimme tarjota.

Ei kyse edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Realistista on tiedostaa että hyvin moni ihminen etsii koko ajan jotain parempaa, riippumatta siitä kuinka upean kumppanin on itselleen löytänyt. Eli pidän kyllä itseäni hyvänä kumppanina, mutta tiedostan että se ei ole mikääm tae sille, ettei miestä kiinnostaisi etsiä jotakuta näennäisesti parempaa. Pitääkö se rautalangasta vääntää, nih.

Ap