Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäsuhteesta..
06.07.2016 |
Ehkä turha edes yrittää tässä tätä avata, mutta...
Isäni oli väkivaltainen alkoholisti jonka touhua "sain" seurata elämäni ensimm 10v kunnes äitini otti hänestä avioeron ollessaan 28v, itse olin siis tuolloin lähes 10v. En muista paljoakaan lapsuudestani, ainakaan tuolta ajalta, en muista että olisi kertaakaan ollut isäni sylissä, tosin siitä on pari valokuvaa kyllä ja niistä toisessa isäni on kännissä kuin käki, 70-luvun tyyliin pitkä tukka roikkuen harteilla, silmät kiiluu viinasta ja huulet kiiltää, kamala kuva:( itse olen siinä alle 2v.
En myöskään muista koskaan saaneeni halausta, silitystä tms. Sen sijaan muistan eräitä kohtauksia joihin voin vaivatta edelleen "sukeltaa" muistoissani, mm sen kuinka juoksimme eräs talviyö kovassa pakkasessa keltaiseen kuplavolkkariimme isiä karkuun, sitä en muista mitä sitten tapahtui, saiko hän meidät kiinni vai ei. Muistan sen kuinka pakenimme ulkovarastoon yöksi nukkumaan turvaan, haka vain kiinni ja puuovi. Ulkona oli pakkasta ja lunta ihan hirveästi. Muistan senkin kun äiti kasasi makuuhuoneen oven eteen kaiken mahd irtaimiston ettei isi pääsisi meihin käsiksi. Muistan sen kuinka menin "väliin" kun hän käsitteli äitiä, olin ehkä 5-7v ja isi tönäisi minut pois tieltä, kaaduin ja iskin takaraivoni puisen arkun metallikovitettuun kulmaan ja verta tuli ihan hirveästi, äiti minua huuhteli suihkussa.
Siinäpä ne lapsuusmuistot ovatkin, muita muistoja on sitten ajoista mummoni eli äidinäitini kanssa, onnellisia muistoja mutta perhe/isimuistoja en saa muita päähäni..
Vanhempieni eron jälk muutimme n.500km päähän kotipaikkakunnastani enkä ollut oikeastaan yhtään tekemisissä isäni kanssa, joskus lomilla näimme lyhyesti. Hän on pyytänyt minulta anteeksi nyt kun olen aikuinen mutta mitäs sitten? ei minulla ole mitään tunnesidettä, ainakaan positiivista, häneen. Mutta toisaalta ei minulla ole enää äitiäkään, hän kuoli vuosia sitten nuorena syöpään.
Omia lapsiani isäni ei ole koskaan nähnyt, olen siitä surullinen mutta samalla en edelleenkään haluaisi "altistaa" lapsiani hänelle yhtään, tajuaakohan kukaan tätä...Siksipä siis mietin ottaisinko häneen edelleenkään mitään yhteyttä, ei oikein huvittaisi ja toisaalta taas...en tiedä.
Hänen "naisensa" laittoi 1,5v sitten viestin että isdä kaipaa minua mutta en reagoinut siihen, miksi olisinkaan. Mitä minä voin antaa hänelle kun hän ei antanut minulle mitään kun kasvoin ja olisin tarvinnut turvallista isää? sen sijaan sain vain pelkoa ja kipua, puhumattakaan äidistäni.
Huokaus.
Kommentit (16)
En tiedä hänen juomisistaan tarkasti, mutta uskoisin että juo. Olemme puhuneet puhelimessa tyyliin 1x/vuodessa lukuunottamatta tätä ja viimevuotta ja kyllä ainakin niillä kerroilla on käynyt selväksi että koskenkorva edelleen maistuu aika ajoin. Eli on tyypillinen alkkis jolla on säännöllisen epäsäännöllisesti niitä juomispäiviä-ja putkia. Mutta ei se varmastikaan sellaista ole kuin lapsuudessani.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko missään yhteyksissä isäsi sukuun? Juoko isäsi edelleen?
Ehkä sinun kannattaisi ottaa yhteyttä yksin ja tunnustella, mikä on tilanne. Vaikea sanoa. Siitä voi tulla paha mieli tai sitten asiat voi korjaantua jotenkin? Jos isäsi kuolee, niin on liian myöhäistä.
Tuollainen lapsuus taitaa olla aika monelle suomalaiselle tuttua ja totta. Ei minulle, mutta esim. exäni kertoi isänsä olleen juuri tuollainen ja hänestäkin kyllä tuli melko samanlainen valitettavasti.
Millaisen näkökulman vastauksia toivot kirjoitukseesi?
Ei mulla ole mitään "näkökulmatoiveita"-tai ajatuksia, hieman erikoinen kysymys..
Itselläni on siis jotenkin kahtiajakautunut tunnetila asian suhteen, toisaalta haluaisin EHKÄ ottaa ja olla yhteyksissä, toisaalta en missään nimessä. Erittäin ärsyttävää. Olen h*lvetin tietoinen elämän rajallisuudesta yms mutta edes se ei saa minua tuntemaan 100%sti niin että "otanpa nyt yhteyttä isirukkaan joka minua niin kaipaa" ja siitä sitten alkaisi loppuelämämme positiivinen ja lämmin isä-tytär-isä-lapsenlapsi-suhde, ehei, sellaista ei voi mielestäni koskaan tulla koska kasvaessani menetettiin liikaa. Ja kuten sanoin niin isi ei ole minusta "ansainnut" noita lapsiani, olla ukki/vaari tai mikä lie, ei osannut olla isäkään. Enkä toden totta tiedä pystyisikö hän antamaan mitään hyvää heille(kään), en mm ikimaailmassa jättäisi heitä kaksin isäni kanssa vaikka ovatkin jo murrosiässä.
No, helpotusta tähän tuo se että totean kaiken tämän ilman sen kummempia tunnekuohuja tms, en ole vihainen tms, korkeintaan hieman surullinen siitä mitä menetin (isän), mitä hän menetti (lapsensa ja lapsenlapsensa), mitä lapseni ovat menettäneet (ainoan ukkinsa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinun kannattaisi ottaa yhteyttä yksin ja tunnustella, mikä on tilanne. Vaikea sanoa. Siitä voi tulla paha mieli tai sitten asiat voi korjaantua jotenkin? Jos isäsi kuolee, niin on liian myöhäistä.
Tuollainen lapsuus taitaa olla aika monelle suomalaiselle tuttua ja totta. Ei minulle, mutta esim. exäni kertoi isänsä olleen juuri tuollainen ja hänestäkin kyllä tuli melko samanlainen valitettavasti.
No, onneksi hän on sitten exäsi!
Alkoholistien aikuisilla lapsilla on kuulemasuurentunut riski hakeutua sellaisen kumppanin kanssa yhteen joka myöskin juo, on väkivaltainen tms. Ja/tai läträtä itsekin viinan kanssa.
No, minä läträän satunnaisen siideritökillisen verran silloin tälloin ja mieheni samanmoinen ja mitä tulee fyysiseen kuritukseen niin ehdoton nollatoleranssi ollut aina käytössä.
ap
En nyt ymmärrä sitäkään, että ap:n kuvaileman lapsuuden jälkeen olisi jokin itseisarvo luoda suhde tuohon ihmiseen. Jos isä kuolee eikä ap ota yhteyttä häneen, entä sitten? Ei oikein istu se "sitten on liian myöhäistä"-dramatiikka. Jotkut asiat vain ovat mitä ovat. Ei niitä saa muutettua miksikään. Jos isä on jossain vaiheessa katunut tekojaan niin hyvä että edes niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on hiukan samanlainen tilanne kuin sulla, paitsi ettei isä ollut juurikaan koskaan väkivaltainen. Viina maistui ja oli tärkeämpää päästä ryyppäämään, kuin huolehtia omista lapsistaan. Olimme pikkuveljeni monesti viikonloppuja kahdestaan ilman ruokaa ja aikuisen turvaa, äitini ollessa työmatkalla. Paljon muutakin tähän liittyy, mm. henkistä väkivaltaa, nöyryyttämistä ja laiminlyöntiä.
Nyt kun olen jo yli kolmekymppinen ja omia lapsia, on todella vaikeaa suhtautua isääni, varsinkaan kun ei hän juurikaan ole miksikään muuttunut, viinaa ei voi juoda sairauksien vuoksi. Olen kertonut miltä minusta tuntuu, mutta isä ei muka muista mitään sellaista mistä olen puhunut.
Isäni on todella epämiellyttävä ihminen, en tiedä kuka hänen seurastaan pitää, muu kuin äitini ilmeisesti, sillä yhdessä ovat edelleen. On kauhean ristiriitaista antaa omien lasteni olla tuon ihmisen seurassa, kun itse en voi häntä sietää. Joudun koko ajan tarkkailemaan ja vahtimaan, että miten pappa lasten kanssa käyttäytyy. Olen välillä vakavasti harkinnut välien katkaisemista, mutta vielä ei ole ollut voimia siihen.
Joten, harkitse nyt tarkkaan, kannattaako tuota sinun isääsi päästää takaisin elämääsi.
Jos juo edelleen, niin älä vaivaudu tapaamaan. Sinulle tulee vain paha mieli ja vanhat kammot aktivoituvat.
Mutta selkeästi asia vaivaa sinua ja ehkä mielessäsi salaa toivot että olisi muuttunu mies. Haluaisit parannella lapsuuden haavoja.
Totuus kuitenkin on ettei ole muuttunut niinkauan kuin juo.
Toisaalta väkivallan tarkoitus ei liene ollut kohdistua sinuun, vaan jäit aikuisten riidan jalkoihin.
Itse aloin myös rajoittaa tapaamisia isäni kanssa koska aina kännissä. Ihmetteli miksi niin harvoin tapaa lasta. Veljeni hänelle suomensi miksi ei tapaa lasta. Lopetti juomisen ! Se oli uskomatonta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en olisi yhteydessä. Ymmärrän alkoholismin olevan sairaus, mutta myös sinulla ap on oikeus onnelliseen elämään, samiin lapsillasi. Et ole velkaa mistään isällesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt ymmärrä sitäkään, että ap:n kuvaileman lapsuuden jälkeen olisi jokin itseisarvo luoda suhde tuohon ihmiseen. Jos isä kuolee eikä ap ota yhteyttä häneen, entä sitten? Ei oikein istu se "sitten on liian myöhäistä"-dramatiikka. Jotkut asiat vain ovat mitä ovat. Ei niitä saa muutettua miksikään. Jos isä on jossain vaiheessa katunut tekojaan niin hyvä että edes niin.
Niin tarkoitin kyllä, että voisi kohdata tuon ihmisen silmästä silmään ja saada itselleen vaikka jonkunlainen closure niin halutessaan - ei välttämättä mitään suhdetta rakentaa. Mutta kukin tekee niin kuin itsestään tuntuu parhaalta. Ei tuokaa ole aina mikään paras ratkaisu välttämättä.
Et ole ainakaan isälle mitään velkaa. Vain itsellesi sekä toki lapsillesi sen verran että suojelet heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AA:ssa on ryhmiä Alkoholistien aikuiset lapset
www.aal.fi
? En tarvitse tuollaista, olen sitä paitsi ollut kys istunnoissa jo joskus 2kymppisenä. Mutta kiitos vinkistä ja linkistä, ehkäpä joku muu saa siitä nyt apua!
ap
Alue: Aihe vapaa
Joko isäsi edelleen?