Ahdistukseni ja pelkoni pilaavat koko perheen elämän :(

Tarvitsisit ihan ehdottomasit jonkun lääkityksen, ei tuo ole mitään elämää. Itse otan opamoxia aina kun oikein pahasti ahdistaa tai pelottaa, en tarvitse sitä kuitenkaan joka päivä. Mitään riippuvuutta siihen en ole kehittänyt, ei siitä mitään euforiaa tule vaan normaali tavallinen olotila.

Tosi surullista. Elämäsi menee hukkaan pelätässä etkä koskaan pääse olemaan se mikä parhaimmillasi voisit olla.

Eikö terapiassa olla yhtään päästy eteenpäin? Mistä pelkosi kumpuavat? Oliko lapsuudenkotisi turvaton ja sinun piti aina pelätä jotain? Miksi terapia ei etene?

Lapsillesi teet ehkä vielä enemmän vahinkoa ja surua. He vaistoavat ahdistusksesi ja tartutat sitä heihinkin. Surullista tosiaan. Ja tuota tapahtuu niin paljon.

Jonain päivänä jotain ahdistavaa voi tapahtuakin ihan oikeasti, mutta niitä ei kannata etukäteen murehtia. Et voi vaikuttaa kaikkiin asioihin elämässäsi.

Voimia ja jaksuja kesään.Jos avautuisit jollekin kaverille tai sukulaiselle, että saisit tukea.

Ryhdistäydy.

Sama tilanne. Kun lapsi lähtee aamulla kouluun ja mies töihin, olen varma etten enää koskaan näe heitä elossa. Pelko ja ahdistus on sietämätöntä koko päivän. Viitisentoista lääkevalmistetta kokeiltu sekä kahden vuoden terapia, ei mitään apua. En tiedä kauanko jaksan enää elää.

Mitä se on, mitä pelkäät?

Hienoa, että käyt terapiassa. Ehkä vuosi on vielä lyhyt aika, älä vielä heitä kirvestä kaivoon terapian suhteen. Voisikohan meditaatiosta olla apua?

Ei se terapia oikein auta ainakaan nopeasti kun elimistön fysiologinen tila on pahasti pielessä. En ymmärrä miksi lääkkeitä pantataan jos jokapäiväinen elämä on tuollaista. Vaihda lääkäriä.

7 jatkaa vielä, että minusta on tosi hienoa, että jaksat pitää huolta perheestä ja kodistakin. Mutta pidä huolta itsestäsikin.

Miks ihmeessä sä pelkäät tuommosia jo ihan etukäteen?.

Jos pelot ja niiden syyt olisi järjellä selitettävissä, olisin järkeillyt ne jo ajat sitten poiskin.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne. Kun lapsi lähtee aamulla kouluun ja mies töihin, olen varma etten enää koskaan näe heitä elossa. Pelko ja ahdistus on sietämätöntä koko päivän. Viitisentoista lääkevalmistetta kokeiltu sekä kahden vuoden terapia, ei mitään apua. En tiedä kauanko jaksan enää elää.

No eikö se mies ja lapset vois vaikka lähettää sulle jonkun hauskan selfien kesken päivän, niin tiedät että ne on fine

Ap, olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä. Mun ulospääsyn avasi juuri tuo havainto, jonka sinäkin nyt olet tehnyt: minun ahdistukseni ja pelkoni eivät suojele perhettäni, ne pilaavat sen elämän. Siksi minun on pakko lopettaa.

Lopettaminen tapahtuu juuri niin hölmösti kuin miltä kuulostaakin: pelkällä päätöksellä ja kertalaakista. Ainakin ulospäin. Mulla oli näitä ongelmia, en voinut lähteä mihinkään kääntymättä ekoista liikennevaloidta takaidin tarkidtamssn että kahvinkeitin on kiinni ja ovi lukossa. Pakotin itseni vain ajamaan eteenpäin. Kolme kuukautta olin varma, että koko meidän omaisuus palaa ja se on mun syytä, mutta neljännen kuukauden kohdalla alkoi helpottaa ja viidennellä ei enää haitannut. Samoin muiden pelkojen kohdalla: mä vaan päätinettä en välitä, sitten käyttäydyin kuin en olisi välittänyt kunnes en oikeasti enää välittänyt.

Sen ärtymyksen voi myös lopettaa päättämällä, tai ainakin fake it till you make it mmenetelmällä. Joka kerta kun pelko tai örtymys hiipii mieleen, ajattelet päättäväisesti jotain muuta ja jotain mukavaa. Keskityt siihen muun. Et päästä sitä ärtymystä tai pelkoa valloilleen. Edelleen ekat kuukaudet on tuskaa, sitten helpottaa ja lopulta olet oikeasti tyytyväinen.

Ei se terapia mitään auta, eikä auta se lääkekään. Kokeilin niitä molempia. Lääke (mulla oksatsepaami) tekee väsyneeksi ja siihen tulee helposti riippuvuus, joten ei sitä kuitenkaan halua käyttää (mulla riippuvuuden pelko muodoistui yhdeksi ahdistuksen syyksi). Käyttäytymisteraoia auttaa, mutta et sä sen toteuttamiseen terapeuttia tarvitse, voit itselläsi kooeilla ihan itse.

Mutta älä odota liian nopeita tuloksia missään muussa kuin siinä suhteessa, että perheesi elämä lakkaa pilaantumasta. Se tapahtuu kyllä heti, mutta sun pään sisällä kestää vähän kauemmin.

Kiitos teille ihanille ja ymmärtäväisille (suurin osa) vastaajille. Olette kultaisia. Palaan varmaan aiheeseen vielä illalla kun lapset ovat nukkumassa.

Nyt päätin RYHDISTÄYTYÄ ja käväisemme vielä yhdessä pienellä iltalenkillä kun on niin kaunis ilma.

t.Ap

Siinähän vellot ahdistuksissasi sitten.

Kärsin itse yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ahdistuksen takia olin juuri neljä kuukautta pois yliopistolta, olin kyvytön tekemään mitään. Jopa roskien vieminen saattoi romahduttaa minut lattialle huutoitkemään. Olen 25-vuotias ja koen, että ensimmäiset ahdistuskohtaukseni sain jo ala-asteella. Olen kärsinyt häiriöstä lähes koko elämäni. Nyt pahin ahdistuskausi on jo takanapäin ja kykenen jo opiskelemaan yms. Olen sosiaalipsykologi (tunnistajat tunnistaa) ja aion jatkaa psykologiksi. Tiedän aiheesta siis paljon.

Onko sinulla ap ollenkaan kausia, jotka olisivat helpompia? Useinhan ahdistus ajoittain pahenee ja toisinaan voi mennä ns. Remissiovaiheeseen. Jos todella koet, että tarvitset lääkitystä, sellaiseen sinulla olisi mielestäni oikeus. Onko lääkärisi psykiatri vai "pelkkä" normilääkäri? Käy psykiatrin juttusilla pian. Itse en lääkkeitä halunnut vaikka houkutus oli todella suuri. En koe, että ahdistishäiriöön on tällä hetkellä mitään toimivaa lääkitystä. SSRI-lääkkeet voivat turruttaa mutta ne eivät vie perusongelmaa pois. Ahdistuneisuushäiriöisellä on todennäköisesti usein synnynnäisiä aivorakenteellisia poikkeuksia, joihin pelkkä serotoniiniaineenvaihdunnan ronkkiminen ei tehoa. Bentsot eivät auta kuin hetken, eli ne eivät poista ongelmaa.

Miksi terapia ei ole edennyt? Millaisia tavoitteita olette terapiassa asettaneet? Voisitko kenties vaihtaa psykologia? Mitä suuntausta psykologi edustaa? Usein kognitiivisen käyttäytymisterapian psykologit ovat ahdistuneisuushäiriöiselle parhaita. Vuosi on suht lyhyt aika. Itselleni on tiedossa ainakin kolme vuotta terapiaa.

Suosittelisin sinulle erittäin lämpimästi joogaa ja mindfullness-harjoituksia päivittäin. Ei siis vain pari kertaa viikossa vain joka päivä. Tämä voi tuntua rankalta mutta lääkkeitäkin otetaan joka päivä. Nämä harjoitteet ovat lääkettä mielellesi. Itse aion kesän aikana lukea zen-buddhalaisuudesta lisää. Zen-buddhalaisuus ei ole siis uskonto vaan pikemminkin ns. filosofinen suuntaus. Hetkessä eläminen ja kaiken hyväksyminen olisivat todella hienoja taitoja ahdistuneisuuteen taipuvaiselle.

Mitä perheesi on ahdistuneisuudestasi mieltä? Tarvitsisit nyt tukea heiltä paljonkin. Onko miehesi lukenut netistä ohjeita ahdistuneisuushäiriöisen puolisolle? Tässä linkki: http://www.adaa.org/finding-help/helping-others/spouse-or-partner

Toivon todella, että me molemmat tervehtyisimme ainakin osittain. Omasta ahdistuneisuushäiriöstä ei kannata yrittää päästä eroon. Se ei ole mahdollista mikäli ahdistustaipumus on vahvasti synnynnäinen. Taipumus tulisi hyväksyä ja oppia uudenlaisia käyttäytymis- ja ajatusmalleja vanhojen tilalle. Itsemyötätunnon opettelu on itselleni kaikkein vaikein asia, toivottavasti opettelet tätä jo terapiassa, se on hyvin tärkeää.

16 korjaa: siis ahdistuneisuushäiriöstä (täyttää kliiniset kriteerit) kannattaa pyrkiä pois mutta oma taipumus ahdistuneisuuteen tulisi hyväksyä.

Ahdistuksen kanssa menee todella kauan aikaa, ennen kuin terapia alkaa tehoamaan. Onko terapiassa pohdittu keinoja katkaista tai lieventää ahdistusta vai vaan juteltu miten on mennyt? Tärkeintä terapiassa ensimmäisenä on saada ne välineet ja ohjeet millä taistella, eli asiat mitä tekee kun ahdistus alkaa puskemaan päälle. Perinteisiä keinoja on hengitysharjoitukset, laskee takaperin päässään tai ääneen, ne muotiin tulleet aikuisten värityskirjat, tunnetilon kirjoittaminen ylös jne. Jos olet valmis kokeilemaan lääkkeitä, niin niitä pitää vaan vaatia. Esimerkiksi ei kokopäiväistä lääkitystä, vaan kohtauslääkitys, jonka ottaa kun olo on paha. Onhan terapeutilla ja lääkärilläsi täysi tieto olostasi, kokoaikaisesta ahdistuksesta ja sen vakavuudesta? Käytkö psykiatrian poliklinikalla vai ihan tavallisella lääkärillä? Polilla saa (oman kokemuksen mukaan) parhaan hoidon, on akuuttiapua yms.

Olen itse kärsinyt pitkään ahdistuksesta, diagnosoituna noin 5 vuotta. Diagnoosina mulla on foobinen ahdistushäiriö sekä yleinen ahdistushäiriö, eli "normaalin" ahdistuksen lisäksi paljon pelkopohjaista ahdistusta. Lääkkeet sain 6 kk hoidon alkamisesta, ensin sain lääkkeen jolla saan katkaistua kohtaukset, eli rauhoittavia. Siitä pikkuhiljaa ovat lisääntyneet kokopäiväisiksi, jotta olo olisi suht normaali ja tasainen suurimman osan ajasta. Terapiassa aluksi keskityttiin ahdistuksen lieventämiseen, oma "lemppari" keino on etsiä ympäristöstä yhtä tiettyä väriä (eli alkaa kohtaus/todella paha olo, sanon mielessäni yhden värin, ja rupean etsimään sitä väriä mahdollisimman paljon, kuullostaa hassulta ja oudolta mutta mulle toimivin keino hengittämisen lisäksi). Joskus tapahtuu niin että kohtaus ikään kuin jää päälle, ja on kamala ahdistus pari viikkoa putkeen, en kykene syömään, en halua puhua, en halua poistua kotoa, makaan vain sängyssä tai istun kylmässä suihkussa itkien. Yleensä todella intensiivisellä, melkein jokapäiväisellä ratkaisukeskeisellä ja pelkoja ruotivalla terapialla + pameilla (en tykkää niistä yhtään, tulee huono mutta rauhallinen olo) on saanut pidemmät putket katkaistua. Osastolle olen kuullemma liian terve, sillä en ole muille vaaraksi vaikka kuinka invalidisoitunut olisi ahdistuksesta.

Mun neuvo sulle on että kirjoita tunteita ylös (esim. päivän aikana merkkaat kellonaika ja tunne mikä on voimakkain ja ahdistus tasolla 0-10), näytät lääkärille ja keskustelet siitä että tarvitset intensiivisempää apua. Kukaan ei joudu ahdistuksen kanssa elämään, apua pitää vaan välillä vaatia. Kovasti tsemppiä!

Huoh, tuttua. Ihana nro 13 antoi vinkkejä. ☺ itsekin lomalla ja mies pitkää päivää töissä, ehkä mulla on nyt liikaa aikaa miettiä ja stressata/ahdistua kunnolla.

Pelkään aina pahinta. Taloremonttimme vasta alkaa pian ja silti olen jo stressannut siitä ja valvonut, peläten että remppa menee täysin pieleen ja talomme vaurioituu pahasti/rempasa paljastuu pahoja virheitä yms. Mies sai keväällä punkin pureman ja pelkäsin kuollakseni että hän sairastuu. Pelkään että läheisille sattuu jotakin. Aina löytyy uusi asia jota panikoida kun edellinen on ok, useimmiten turhaan panikoin 😢 miten tästä pääsee eroon? Olen aina ollut ylitunnollinen lapsi ja myös työelämässä.

En tajua, eikö ihminen tikahdu kun koko ajan pelkää jotain. Eräs sukulaiseni on juuri tuollainen, että ei tarvi kuin sania että astuu ovesta ulos niin jää auton alle, hukkuu, eksyy metsään,

jos joka hetki pelkää jotain niin luulisi että selässä ja takataivossa hirveä paine koko ajan ja mieli ei pääse ikinä lepotilaan, kun koko ajan pelätään työttömyyttä, sairautta, rahan menetetystä.

Tämä on täysin väärä elämisen malli.