Mulle selvisi reilun kolmen vuoden jälkeen, että kihlattununi on sairas idiootti.

Niin ja lisäksi se saa sairaita kilareita pikkujutuista. Vähintään joka toinen viikonloppu se on ottamassa eroa ja sitten itkee perään, että menettää kaiken, jos me eroamme. Toivoisin, että lähtisi jonnekin reissuun, että voisin miettiä asioita rauhassa. Mutta koskaan se ei käy missään, ei edes harrastuksissa. ap

Tuo kuullostaa kyllä pakko-oireiselta häiriöltä. Minullakin on se ja minulla on juurikin tuo siivouspakko ja jatkuva kontrolloinnin ja hallinnan tarve. Käyn terapiassa. Haluatko kysyä jotain?

Jätä se sika

Miehessä on vaan paljon muutakin kuin pakkoneuroosi. Se tuskin tekee jatkuvaa erouhkailua tai raivareita. 

Mutta nro 2. Onko sulla tietoa, mistä pakkoneuroosisi johtuu? Oliko sulla rankka lapsuus? Onko suvussa pakkoneuroosia? 

Mun miehellä on ollut tosi raskas lapsuus. Hänen isä on pahoinpidellyt äitiä. Nykyään, kun seuraan hänen vanhempiaan(eronneet kylläkin) niin tulee ikävä olo. Sättivät toisilleen, miehen äiti haukkuu isää kaikkien kuullen ymym. 

Onko sulla lääkitys?   Ap

Ottamatta enempää kantaa asiaan, suosittelen valitsemaan toisen näistä vaihtoehdoista: a) lähde pois suhteesta heti tai b) opi elämään näiden miehesi piirteiden kanssa - et voi häntä muuttaa, joten joko nielet tuon tai lähdet.

Jos et opi hyväksymään, sinä katkeroidut ja suhde voi jossain vaiheessa todella huonosti (ellei voi jo).

En voi lähteä heti. Meillä on yhteinen koti ja iso laina. Mun täytyy ensin hoitaa omat raha-asiani siihen kuntoon, että voin edes harkita lähtemistä. Tiedän, että jos ero tulisi, mies käyttäytyisi todella vastuuttomasti, jättäisi lainat maksamatta yms. Mun täytyy siis varautua siihen, että saan itse kaiken hoidettua. ap

Aloittaja on siis oikein psykologin koulutuksen läpikäynyt? Hieno saavutus palstamammalta.

Kukas sen valitsi sinun mieheksesi?

Mies oli ihana ja täydellinen, kunnes alkoi paljastamaan tätä toista puoltaan. Itse valitsin ja koitan tässä selvitellä ajatuksiani. En haluaisi erotakaan, mutta vaikeaa kyllä välillä on. ap

Tietääkseni pakko-oireisuus periytyy vahvasti. Eli siitä et voi varmaan "syyttää" miestä itseään. Tosin voit miettiä haluatko mahdollisille lapsillenne saman.

Ei miehesi ole idiootti vaan vain sairas. Turha sairasta ihmistä on haukkua, tuskin hän mitään käytökselleen voi. Ehkä kannattaisi rakentavasti keskustella tilanteesta ja kuulostella, ymmärtääkö mies itse ongelmansa ja onko hän valmis hakemaan sairauteensa hoitoa (psykoterapiaa). Sinulle tuo on varmasti raskasta, joten joko pistät pillit pussiin saman tien tai sitten päätät seistä miehesi rinnalla ja tuet häntä. Mitään välimallia tuskin kannattaa harkita.

Olen 2:

mulla oli itseasiassa normaali ja turvallinen lapsuus. Vanhemmat täyspäisiä ja rakastavia ja sisaruksia on. N.16-17 vuotiaana tuli jonkinlainen kaikkea pitää kokeilla-vaihe, ja ajauduin vääriin porukoihin ja olin parisuhteessa, mikä oli epävakaa ja henkistä väkivaltaa oli myös. Itsetuntoni on ollut aina heikko ja olen on-off ihminen ja tempperamenttinen.

Nyt minulla on lapsia ja kun on paljon stressiä ja huolia , pakko-oireisuus ja kontrollintarve voimistuvat huomattavasti. Ahdistuneisuuahäiriöhän tämä on. Ahdistuneisuus on todella epämiellyttävä olotila, ja purkautuu minullakin raivokohtauksina ja riidanhakuisuutena.

Lääkitystä en ota, olen kokeillut, huonolla menestyksellä. Ei ole suvussa meillä tätä sairautta, eikä muutoinkaan mielenterv.diagnooseja.

Tämä on rankka sairaus, itselle, mutta myös läheisille. Uni, ruokavalio ja liikunta helpottavat, stressin välttäminen on tärkeää.

Sinun kannattaa ehdottomasti ottaa nyt asiat puheeksi puolisosi kanssa, ja selvittää, ymmärtääkö hän itse käytöksensä olevan täysin epänormaalia. Voisit kysellä varovasti, miten hän voi ja ahdistaako joku asia erityisesti?

mutta agressio ja viha liittyy pakko-oireiseen häiriöön ja ahdistuneisuuteen, jopa masennukseen joskus.

Ap tässä on tarinan idiootti, jos joku on.

Lähde itse jonnekin reissuun, että saat miettimisaikaa, miksi odotat että mies lähtee? Ja eihän tuossa oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin ero, jos mies ei näe omassa käytöksessään mitään vikaa ja suostu terapiaan. Ja vaikka suostuisikin niin ei se välttämättä silti muutu niin paljon kuin toivoisit.

Lähtemisen lisäksi vaihtoehto on miehen ongelmavyyhdin selvittäminen, joka tulisi olemaan erittäin raskas ja vaativa prosessi myös sinulle. Jos rakkautta riittää, ja mies tiedostaa ja haluaa käsitellä ongelmansa, suhteella on toivoa. Muussa tapauksessa lähtö on ainoa vaihtoehto.

Minulla on ollut kuvailemasi kaltainen tilanne, ja valitsin olla miehen tukena. Ollaan nyt vatvottu asioita ja muuteltu käytös- ja ajatusmalleja pari vuotta, ja asiat ovat nyt melkoisen niin miehellänikin kuin minullakin. Ihmiset voivat muuttua paremmiksi, mutta sitä täytyy haluta todella paljon. Mutta jos miehesi ei edes tiedosta olevansa sairas, tilanne on hyvin hankala.

Tsemppiä sinne!

Ja pakko-oireiseen voi liittyä voimakas hallinnantarve.

Ehkä teidän parisuhde on tuonut puolisollesi huonot muistot lapsuudesta, vanhempiensa ahdistavasta suhteesta, jotenkin esille?

Ja nyt lapsuuden trauma purkautuu pakko-oireisuutena, vihana ja kontrollointina?

jos rakastat miestäsi, niin suosittelen terapiaan menoa, älä pistä heti suhdetta poikki, paitsi jos on väkivaltaa, silloin HETI.

2

Ollaan puhuttu tosi paljon. Mies tiedostaa kyllä tilanteen, mutta ei voi sille mitään sillä hetkellä, kun pitäisi voida. Mä olen itse hyvinkin tempperamenttinen ja kiihdyn suuttuessani nopeasti. Nyt olen joutunut miehen takia hillitsemään paljon ja olenkin muuttunut aikamoiseksi viilipytyksi. Surullista sekin, että olen kuin hoitajan roolissa, eikä tämä tunnu ollenkaan tasavertaiselta parisuhteelta. 

Luulen, että mies pidättelee vieläkin paljon. Päänsä sisällä on varmasti vielä paljon ahdistuneempi, kuin ulospäin näkyy. Mä olen herkkä vaistoamaan toisen tunnetiloja ja huomaan usein ahdisuvani miehen seurassa, varmaan vaan miehen ahdistuksen takia. ap

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että lähtisi jonnekin reissuun, että voisin miettiä asioita rauhassa.  ap

Otapa vähän vastuuta omasta elämästäsi, ja lähde itse yksin reissuun, jotta voit miettiä asioita rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan puhuttu tosi paljon. Mies tiedostaa kyllä tilanteen, mutta ei voi sille mitään sillä hetkellä, kun pitäisi voida. Mä olen itse hyvinkin tempperamenttinen ja kiihdyn suuttuessani nopeasti. Nyt olen joutunut miehen takia hillitsemään paljon ja olenkin muuttunut aikamoiseksi viilipytyksi. Surullista sekin, että olen kuin hoitajan roolissa, eikä tämä tunnu ollenkaan tasavertaiselta parisuhteelta. 

Luulen, että mies pidättelee vieläkin paljon. Päänsä sisällä on varmasti vielä paljon ahdistuneempi, kuin ulospäin näkyy. Mä olen herkkä vaistoamaan toisen tunnetiloja ja huomaan usein ahdisuvani miehen seurassa, varmaan vaan miehen ahdistuksen takia. ap

Ei tuohon auta muu kuin se, että hakee apua. Noin monisyisistä ja mahdollisesti pitkälle lapsuuteen juontavista ongelmista on todella vaikeaa päästä eroon omin neuvoin. Kynnys avun hakemiseen voi olla suuri, mies ehkä pelkää leimautumista sairaaksi tai "hulluksi", mutta kannattaa miettiä asiaa kauaskantoisemmin ja ottaa huomioon, kuinka paljon paremmaksi elämä voi muuttua, jos ongelmat oikealla hoidolla saadaan ratkottua. Eikä mielenterveysongelmia kannatta ajatella minään tabuna, ihan yhtä normaaleja ne ovat kuin fyysisetkin sairaudet, ja niitä ymmärretään nykyään varsin hyvin.

Soittoa siis vaan oman kunnan terveyspalveluihin, ymmärtävät siellä varmasti ja osaavat tarjota oikeanlaista apua. Psykologin/psykiatrin/psykoterapeutin juttusilla pitäisi päästä käymään vähintäänkin jonkin aikaa, voi olla että tarvitaan pitkääkin terapiaa. Lääkityskin voi tulla kyseeseen esim. alkuvaiheessa oireita lievittämään.

Minäkään en juuri sillä hetkellä tunnu hallitsevani omaa käytöstäni, kun ahdistuneisuus on kovimmillaan.se kuuluu sairauteen. Jälkikäteen ihmettelee, että mitä helvettiä??

2