Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka hoitavat aina kaiken ja joille kasaantuu vastuuta?
22.06.2016 |
Haluaisin vertaistukea ihmisiltä, joita kehutaan aikaansaaviksi ja toimeenpanijoiksi.Itsellä on ikää nyt kohta 40, ja koen voimakasta väsymystä arjessa. Syy väsymykseen on se, että en jaksa enää olla se, joka hoitaa ja tekee. Lapsuudesta saakka hoettu mantra "Maija kyllä osaa" ja "Maija kyllä pärjää" on iskostunut niin vahvasti ideniteettiini, että ihan aidosti kuvittelin 30 vuotiaaksi saakka pärjääväni yksin ja osaavani kaiken ihan itse. Sisaruksia minulla on useita, mutta kummasti kaikki ikääntyvien vanhempieni asiat ovat kasaantuneet harteilleni. Olen hoitanut lähes yksin myös mummoni joka ei suostu muuttamaan palvelutaloon vaan vaatii, että minä hoidan kaikki hänen asiansa. Keinot joita perheeni on käyttänyt hyötyäkseen toimistani ovat syyllistäminen, lahjominen (lahjuksia ei koskaan anneta, vaan pelkästään luvataan). Lapsuudessa se meni niin, että äiti kehui kauheasti kaikille miten reipas tyttö olen kun siivoan koko talon ja paistattelin aika pitkään siinä uskossa, että tekemällä toisille, saan pyyteetöntä rakkautta. Muistan imuroineeni kotona ja veljeni suuttuneen, kun hän joutui nostamaan jalkansa tieltä. Hän istui sohvalla, ja usein muu perhe katseli, kun siivoan.
Parisuhteeseeni tämä on heijastunut armottomana kontrollointina, on hyvin vaikeaa antaa ohjaksia miehelle, koska en yksinkertaisesti ole pystynyt luottamaan siihen, että joku muukin tekee. Olemme onneksi keskustelleet asioista paljon ja mieheni ymmärtää, mistä kontrollointini on peruja. Sitä mukaa kun olen luopunut toisten asioiden hoitamisesta, on parisuhteeni muuttunut paremmaksi. Suku ja perhe ei vaan katso tätä hyvällä, vaan välit ovat menneet lähes kaikkiin. Yllätti, miten paljon vihaa ja raivoa voivatkaan ihmiset tuntea, kun se yksi joka on aina alistunut ja tehnyt ja suorittanut ei enää teekään.
Mitä tekee isoäiti, kun se yksi ei jätäkään kaikkea omaansa kesken ja ryntää paikalle kun hän soittaa? Lopetin toisten kotien siivoamisen, ennen siivosin sekä mummon, että äidin kodin. Mitä tekee äiti, kun lapsi ei saavukaan heti pyynnöstä auttamaan? Miten toimii veli, joka ei voikaan ulkoistaa kaikkia asioitaan sisaruksille ja äidilleen? He kaikki vihaavat sitä yhtä, joka hyppää pois kelkasta. Äitini kiertää haukkumassa minua mummolle ja mummo syyttää, että varastan häneltä tavaroita. Veli sättii itsekkääksi ja haukkuu sukulaisille. Siskon lapset vihaavat minua, sillä olen kuulema se itsekäs täti.
Se tosiasia, että olen merkityksellinen perheelleni vain asioiden hoitajana ja toisten passaajana, sattuu tosi paljon. Mieleen muistuvat ne lapsuuden ajat kun isä sanoi, että Maijaa se ei tarvitse hoitaa, kun se pärjää. Olen pärjännyt kengät jalkoihini itse jo ennen kävelemään oppimista, siivonnut koko kodin jo 8 vuotiaana ja kaverienkin vanhempien kodit. Olen hoitanut vieraiden lapsia, mummoa, sairaita vanhempiani ja pikkusisaruksiani. Kukaan ei koskaan hoitanut minua, joten opettelin pärjäämään ihan itse. Parisuhteessa en antanut alussa mieheni hoitaa mitään, koska olin varma, että minun kuitenkin täytyy. 30 vuotiaana en tiennyt miltä tuntuu kun joku muu tekee asioita puolestani, ihan perusjuttuja. Jo se, että mieheni keittää minulle kahvia aamulla, läikähdyttää sydäntäni. Se, että hän tankkaa ja korjaa autoni saa aikaan rakkauden tunteita. Välittäminen ja huolehtiminen tulisi olla vuorovaikutteista ja etenkin pieni lapsia pitäisi hoivata, eikä vaatia pärjäämään. Minulle ei koskaan opetettu, että voi kieltäytyä jos tuntuu pahalta. Kun nyt aikuisiällä olen ryhtynyt sanomaan ei ja jakamaan vastuuta, olen menettänyt lapsuuden perheeni. Se tunne, kun en olekaan mitään ilman, että teen asioita toisille. Tavallaan tuntuu tosi pahalta, tavallaan helpottaa.
Jospa tästä alkaisi stressitön elämä ja omat mielialat eivät heittelehtisi koko ajan niin paljon?!
Kommentit (22)
Sama,olem 30-vuotias monen lapsen äiti,vaimo ja tytär.Hoidan ikääntyviä,kipeitä vanhempiani,jotka eivät ymmärrä etten jaksa jokaista asiaa hoitaa.Minulle soittavat ihan joka asiasta,eivätkä ymmärrä että jossain pitäisi mennä raja.Olen hakenut heidän omaishoitajaksi mutta asia ei etene.Teen kaiken ilmaiseksi,siivoan,hoidan laskut,hakemukset ja kaupat plus juoksevat asiat.Lisäksi minua arvostellaan sisaruksieni taholta,että voisi paremminkin hoitaa.Itse he eivät tee mitään.Kotona siivoan,pyykkään ja teen miehelle ja lapsille kaiken,ja kuuntelen kitinää.Joskus olisi mukavaa kuulla edes kiitos,mutta eivät he enää ymmärtä tämän olevan epänormaalia.Jos en kaikkea kerkiä,esim. jääkaapin siivous,mieheni piikittelee minua.Ymmärrän tilanteesi hyvin.Tunnen itseni kynnysmatoksi ja kuitenkin olen ihan saatanan tyytyväinen kun joku sattuu huomaamaan aherrukseni.Olen koittanut pysyä positiivisena,mutta luulen,että joskus jaksaminen loppuu.Käyn vielä työssäkin jotta teen vähän rahaa perheelle,ettei päästä siitä syyttämään,että olen VAIN kotona 4.n lapsen kanssa.Väsynyt ja kyllästynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksesi oli kuin kertomus minun elämästäni, itselläni tosin ei ihan noin paha tilanne tai noin syvälle päässyt. Mutta samalla tavalla minä olen jättänyt muiden talojen siivoamisen ja muiden passaamisen, ostakoot palvelunsa. Mikä minä olen ilmaiseksi tekemään töitä, jotka eivät minulle kuulu. Omassa elämässäni on ihan tarpeeksi. Hyvä, että sinäkin olet luopunut. Jos välit menevät niin menköön, ei ne ihmissuhteet kuitenkaan ole oikeassa jamassa olleet ennenkään, joten menetys ei ole mitenkään valtava.
Eniten ihmettelen sitä vihaa, mikä seuraa sellaisten ihmisten taholta jotka kuulevat, että heille sanotaan ei? Aika kauan kesti ennen kuin tajusin, että ei mummoni ole mikään avuton vanha nainen vaan hän on aina teettänyt kaiken muilla. Mummoni ei ole oikeastaan tarvinnut eläessään tehdä mitään. Pappa hoiti kodin, mummolla jäi aikaa käsitöille ja aikuinen poikansa passasi mummoa kuolemaansa asti. Kankaat hän tilaa minulta ja kaikki ompelutarvikkeet, hän kieltäytyi kotihoidon ruokapalvelusta, koska minä kuulema käytän kaupassa ja kokkaan. Kun pyydän rahaa tarvikkeista jotka olen maksanut, mummoni syyttää selän takana varkaaksi. Mummo haluaa käydä kaupassa itse, tosin käyttämiseen kuluu 3 tuntia, sillä hän tarvitsee vaippoja ja häntä tulee siirtää pyörätuolilla. Mummoni ei ole kyvykäs asumaan kotona, mutta ei suostu palvelutaloon vaan minun tulisi käydä useasti viikossa 100km päässä kotoani mummolassa tekemässä kotitöitä. Jos skippaan käynnin, soittaa kotihoito, että olenko tulossa kun mummo huolehtii. Sitä "olen niin yksinäinen" mantraa hän hokee kotihoidolle (käyvät 3x päivässä) ja puhuu sukulaisille puhelimessa, että ketään ei käy, vaikka siellä käy monta kertaa viikossa sukulaisia pitkänkin matkan päästä ja monet soittavat. Mummon ystävät soittavat mulle, että voisinko käydä siellä, kun mummo kaipaa. Mummoni ei edes tiedä, millaista yksinäisyyttä voi olla. Kun sinne menee käymään, hän valittaa ensimmäiset 15 min.miksi kesti niin kauan tulla ja joka kerta siellä on laskuja, kangastilauksia, kaupassa käyntiä ja siivoamista. Nyt mummo tarvitsee kylppäriremontin, turvapuhelimen, kuulolaitteen, seniorisängyn, ajan keskussairaalaan ja siellä käyttämisen (100km). Ja tadaa, kaiken hoidan kuulema minä. Koska olen niin hyvä hoitamaan, vaikka mulla on omia lapsia, heidän harrastuksiaan, teen kahta työtä ja opiskelen samalla, ja minulla on perheetön veli ja sisko, joka asuu ihan mummon lähellä.
Vierailija kirjoitti:
Sama,olem 30-vuotias monen lapsen äiti,vaimo ja tytär.Hoidan ikääntyviä,kipeitä vanhempiani,jotka eivät ymmärrä etten jaksa jokaista asiaa hoitaa.Minulle soittavat ihan joka asiasta,eivätkä ymmärrä että jossain pitäisi mennä raja.Olen hakenut heidän omaishoitajaksi mutta asia ei etene.Teen kaiken ilmaiseksi,siivoan,hoidan laskut,hakemukset ja kaupat plus juoksevat asiat.Lisäksi minua arvostellaan sisaruksieni taholta,että voisi paremminkin hoitaa.Itse he eivät tee mitään.Kotona siivoan,pyykkään ja teen miehelle ja lapsille kaiken,ja kuuntelen kitinää.Joskus olisi mukavaa kuulla edes kiitos,mutta eivät he enää ymmärtä tämän olevan epänormaalia.Jos en kaikkea kerkiä,esim. jääkaapin siivous,mieheni piikittelee minua.Ymmärrän tilanteesi hyvin.Tunnen itseni kynnysmatoksi ja kuitenkin olen ihan saatanan tyytyväinen kun joku sattuu huomaamaan aherrukseni.Olen koittanut pysyä positiivisena,mutta luulen,että joskus jaksaminen loppuu.Käyn vielä työssäkin jotta teen vähän rahaa perheelle,ettei päästä siitä syyttämään,että olen VAIN kotona 4.n lapsen kanssa.Väsynyt ja kyllästynyt.
Minä luulen, että et jaksa tuolla menolla. Kuka hoitaa sinua?
ap
Minun mummo haluaa joka vuosi järjestää synttärijuhlat joiden kaikki järjestelyt hoitavat lapset ja lapsenlapset. Mun isän mummo valjasti autokuskiksi aikanaan ja aiheutti tosi paljon riitoja äidille ja isälle, kun mummo oli ilmoittanut mun äidille, että äiti tulee aina ensin. Aina hoki sitä, miten hän on poikansa tärkein asia. Mummon läsnäolo lapsuudessa oli mukavaa lapselle, mutta näin naisena ymmärrän nyt äitiä, että miksi se halusi muuttaa kauemmas mummosta, joka tuli meille kylään kuin kotiinsa. Isä käytti mummoa sukulaisvierailuilla aikoinaan ja saattoi olla useita päiviä poissa kotoa, ja hoiti kaikki mummon kaikki asiat ukin kuoleman jälkeen. Mummo oikein äidilleni julisti, miten hänen pojalleen hän on aina ykkönen. Kun isä kuoli, mummo sysäsi kaiken vastuun meille, koska kuulema on meitä aina hoitanut kun olimme pieniä. Alussa silloin yritti vaatia äitiäni sinne asumaan, että äitini voisi hoitaa häntä. Ja vanhempani olivat jo isäni kuollessa eronneet 15 vuotta aiemmin, mikä oli sinällään kummallinen pyyntö, etenkin kun äitini oli jo avoliitossa uuden miehen kanssa.
Syyllistäminen ja oman vanhuuden teatraalinen korostaminen jotenkin kokee inflaation, kun muistan mummon hokeneen samaa mantraa kun hän oli reilusti alle 60v ja täysin terve fyysisesti. Nainen jonka elämäntyö on ollut ommella villasukkia ja olla toisten passattavana ja jonka elatuksen on mies maksanut aina, ei herätä minussa hoivaviettiä, vaan lähinnä ärsytystä. Mummolla ei ole mitään käsitystä siitä arjen kuormittavuudesta mikä nykynaisella on, kun kylä ei enää kasvata lapsia vaan naisten tulee hoitaa kodin töiden lisäksi oma työ ja elättää itsensä. Ja silti kehtaa vaatia, että minä voisin jättäytyä töistä pois, että voin käydä leipomassa hänelle nimipäiväkakun. Kotivakuutusta hän ei ota, koska kuulema me majoitamme hänet, jos talo palaa yms. on ihan normisettiä mummolle.
Mitä valitatte? Itse olette valinneet osanne! Vain ja ainoastaan TE NAISET ITSE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuvitellut minäkin olevani väsymätön mutta ikää tulee lisää,lapset oireilevat.Viimeksikin kun kävin vanhemmilleni silittämässä verhot,pesin ikkunat,imuroin ja pesin lattiat,leikkasin isän parran,pesin hänet ja vaihdoin vaipat,veljeni tuli asentamaan pesukoneen.Siinä sitä sitten äitini ja veljeni naureskelivat ,kun koitin mukanani olleita 3,5 ja 11 kk vahtia ja kieltää,että onpa sulla villejä ja tuhmia lapsia.Äiti oli tietenkin onnesta soikeana,että onpa tuo veljeni ihana kun kerkesi pesukonetta asentamaan..joo-o.
Miksi me jotkut suostutaan?En tiedä.Hienosti on kasvatus onnistunut,toivottavasti en kasvata tytöstäni kynnysmattoa.
Apuna on kiva olla,mutta on kanssaihmisissäkin vikaa,kun rupeavat jotakuta hyväksi käyttämään.Tuollaisella vihalla saa kontrolloitua kilttiä ihmistä!
Siitä ei tosin tule mitään että syyttää omista teoistaan muita- siis jos joku tulee kysymään että voitko antaa hänelle talosi ja autosi ja kaikki rahasi niin pitääkö sinun suostua vain koska joku pyytää? Ei ole varmasti helppo katkaista tuota kierrettä mutta joku syy siinä on ettei uskalla pitää rajojaan: se ei ole kiltteyttä vaan jotain muuta. Mitä siinä tapahtuu jos kieltäytyy ja muut suuttuu- tuntuu itsestä pahalta jonkun aikaa mutta tuskin pahemmalta kuin nykytilanne. Ei kaikkeen ole pakko suostua vain siksi että joku keksii pyytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On myös sanottu että (liika) kiltteys on piilotettua vihaa.
Mutta eniten mua ihmetyttää nää ihmiset,veljet,siskot,sukulaiset,jotka ei tajua tehdä mitään!!Eivät tajua että joskus täytysi auttaa.Ihan jo niiden vanhusten kanssa sekä sen takia,joka siellä enemmän touhuaa.Jos useampi osallistuisi,siitä hyötysi kaikki!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On myös sanottu että (liika) kiltteys on piilotettua vihaa.
No kuka tässä vihas ja ketä?Tuntuu että itseään vihaa kun ei osaa sanoa ei.Ja jos itse kieltäytyy tekemästä saa itse vihat päällensä.
Ja kummastuttaa todella ne ihmiset,jotka tarvitsevat korvauksen kaikesta mitä tekevät,vaikka sitten vanhemmilleen.
Näitä todella itsekkäitä,laiskoja ja ahneita ihmisiä on ihan liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän kokemusta samoista tunteista ja asioista. Mutta ei toki noin isossa määrin.
Nyt jäljestä päin olen huomannut että kukaan ei enää pidä yhteyttä. Opettelin kyseenalaistamaan ja sanomaan epäkohdat ääneen. Aina sanoin asiallisesti kysyen toistenkin osapuolen mielipidettä ja hain kompromissia joka olisi kaikille tasapuolinen.
Muutaman ihmisen kanssa tämä toimi hyvin. Asiat puhuttiin ja niistä sovittiin. Jotkut taasen päättivät kyräillä selän takana. Ja eipä niistä enää mitään kuulukaan.
Mun elämässä tuli jo kerran stoppi kun kaikki kaatui päälle. Sen jälkeen en ole pakottanut itseäni enää mihinkään mikä ei tunnu hyvälle. Toki pohdin pitkään etten tyrmää kättelyssä.
Muutama ystäväkin jäi taakse. Toipumisvaiheessa mulle tehtiin selväksi että ystäviä ei saa kuormittaa vaan terapeutit on sitä varten mutta samalla mua pidettiin terapeuttina ja piti tukea ja miettiä ystävän naapurin kaiman avioeroa ja muita tämän tyyppisiä juttuja.
En jauhanut ystävilleni tunteistani juuri mitään. Mutta huomasin pian että he pitävät mua tiukasti suossa jatkuvilla negatiivisella asenteella, piilovittuilulla, oman elämän kehuskeluilla jne. Esimerkkinä se että mun sairaus paheni ja olin välillä liikuntakyvytön, harmittelin kun paino nousee eikä pääse liikkumaan ja toki tuntuvia kipuja. Siihen tuumattiin vaan höh. Samaan aikaan piti tukea ja tsempata varpaan satuttanutta koska pelottaa että tulee läski kun ei pääse lenkille ja onhan se kipee ja ärsyttävä ja kaikkea.
Tällaisille pistin lopun ja vaikka olen monta sukulaista ja ystävää köyhempi niin elämä on kuitenkin kivempaa kun saa itse vaikuttaa millaisten ihmisten kanssa on tekemisissä. Kerrankin tuntuu siltä ettei musta koko ajan revitä jotain antamatta mitään takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Siitä ei tosin tule mitään että syyttää omista teoistaan muita- siis jos joku tulee kysymään että voitko antaa hänelle talosi ja autosi ja kaikki rahasi niin pitääkö sinun suostua vain koska joku pyytää? Ei ole varmasti helppo katkaista tuota kierrettä mutta joku syy siinä on ettei uskalla pitää rajojaan: se ei ole kiltteyttä vaan jotain muuta. Mitä siinä tapahtuu jos kieltäytyy ja muut suuttuu- tuntuu itsestä pahalta jonkun aikaa mutta tuskin pahemmalta kuin nykytilanne. Ei kaikkeen ole pakko suostua vain siksi että joku keksii pyytää.
Kun ihmisen koko identiteetti rakentuu lapsuudesta asti sen varaan, että tekemällä toisille saat rakkautta, sitä kierrettä ei edes huomaa, ennen kuin ihminen alkaa oireilla itse. Juuri näin olen nyt aikuisiällä huomannut ja löytänyt syyn selittämättömälle pahalle ololle. Juuri siitä tässä aloituksessani on kyse, että olen tajunnut, miten kohtuuttomia vaatimuksia toisilla on ollut. Eihän 8 vuotias voi ymmärtää, että on liian nuori siivoamaan taloa itse, jos se on ainoa keino saada rakkautta. Lapsi on valmis tekemään suuria asioita saadakseen vanhempiensa huomiota. Itse kasvoin aikuisuuteen siinä uskossa, että olen olemassa perheelleni vain, jos teen heille asioita.
Sitten koin surua kun olin ainoa lapsista joka jäi ilman perintörahoja joita äitini sai, joka on ainoa jolle ei koskaan ostettu synttärilahjoja tai juhlittu valmistumista, eikä äitini käy koskaan kylässä meillä tai tapaa minun lapsiani. Käänteen tekevä oli viimeinen perhejoulu, missä olin tiskaajan roolissa jälleen ja nähnyt vaivaa ruuanlaitossa, tehnyt laatikot yms. ja seurasin kun kaikki muut saivat lahjoja, minä en ainuttakaan. Nauratti, että siinä minä olin aikuinen nainen itkemässä, kun en saanut joululahjoja, ihan kuin lapsena :D Ymmärsin, että roolit eivät muutu. En ole lainkaan katkera mutta äärettömän surullinen siitä, että kesti näin kauan ymmärtää, että koskaan en ole tarpeeksi hyvä perheelleni. Mielestäni on ihan kohtuullista olettaa, että ihminen suree sitä, että ei käytännössä ole perheelleen minkään arvoinen. Siksi en oikein ymmärrä joitain täällä ketjussa olevia vihamielisiä kommentteja ylikilttejä ihmisiä kohtaan. Jostainhan se lähtee se kasvu, ja yleensä se lähtee tosiasioiden tiedostamisesta. Vaikka sitten täällä nettipalstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös sanottu että (liika) kiltteys on piilotettua vihaa.
No kuka tässä vihas ja ketä?Tuntuu että itseään vihaa kun ei osaa sanoa ei.Ja jos itse kieltäytyy tekemästä saa itse vihat päällensä.
Voi se ollakin niin että liian kiltti vihaa itseään tai ainakaan ei arvosta itseään ja hakee sitä arvostusta muilta keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten uuvuttamalla itsensä toisten vuoksi. Onhan se ikävää jos varsinkin oma lähipiiri käyttää tätä hyväkseen mutta sille ei voi mitään muuta kuin muuttaa itse käytöstään. Monella on kuitenkin oma mies ja lapset joten kaikki ei ole itsekkäiden sukulaisten varassa kun vain oppisi olemaan hakematta heiltä jotain mitä ei voi ikinä saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä ei tosin tule mitään että syyttää omista teoistaan muita- siis jos joku tulee kysymään että voitko antaa hänelle talosi ja autosi ja kaikki rahasi niin pitääkö sinun suostua vain koska joku pyytää? Ei ole varmasti helppo katkaista tuota kierrettä mutta joku syy siinä on ettei uskalla pitää rajojaan: se ei ole kiltteyttä vaan jotain muuta. Mitä siinä tapahtuu jos kieltäytyy ja muut suuttuu- tuntuu itsestä pahalta jonkun aikaa mutta tuskin pahemmalta kuin nykytilanne. Ei kaikkeen ole pakko suostua vain siksi että joku keksii pyytää.
Kun ihmisen koko identiteetti rakentuu lapsuudesta asti sen varaan, että tekemällä toisille saat rakkautta, sitä kierrettä ei edes huomaa, ennen kuin ihminen alkaa oireilla itse. Juuri näin olen nyt aikuisiällä huomannut ja löytänyt syyn selittämättömälle pahalle ololle. Juuri siitä tässä aloituksessani on kyse, että olen tajunnut, miten kohtuuttomia vaatimuksia toisilla on ollut. Eihän 8 vuotias voi ymmärtää, että on liian nuori siivoamaan taloa itse, jos se on ainoa keino saada rakkautta. Lapsi on valmis tekemään suuria asioita saadakseen vanhempiensa huomiota. Itse kasvoin aikuisuuteen siinä uskossa, että olen olemassa perheelleni vain, jos teen heille asioita.
Sitten koin surua kun olin ainoa lapsista joka jäi ilman perintörahoja joita äitini sai, joka on ainoa jolle ei koskaan ostettu synttärilahjoja tai juhlittu valmistumista, eikä äitini käy koskaan kylässä meillä tai tapaa minun lapsiani. Käänteen tekevä oli viimeinen perhejoulu, missä olin tiskaajan roolissa jälleen ja nähnyt vaivaa ruuanlaitossa, tehnyt laatikot yms. ja seurasin kun kaikki muut saivat lahjoja, minä en ainuttakaan. Nauratti, että siinä minä olin aikuinen nainen itkemässä, kun en saanut joululahjoja, ihan kuin lapsena :D Ymmärsin, että roolit eivät muutu. En ole lainkaan katkera mutta äärettömän surullinen siitä, että kesti näin kauan ymmärtää, että koskaan en ole tarpeeksi hyvä perheelleni. Mielestäni on ihan kohtuullista olettaa, että ihminen suree sitä, että ei käytännössä ole perheelleen minkään arvoinen. Siksi en oikein ymmärrä joitain täällä ketjussa olevia vihamielisiä kommentteja ylikilttejä ihmisiä kohtaan. Jostainhan se lähtee se kasvu, ja yleensä se lähtee tosiasioiden tiedostamisesta. Vaikka sitten täällä nettipalstalla.
Olet niin tottunut siihen vihamielisyyteen että näet sitä sielläkin missä sitä ei ole. Pointtini oli vain juuri se minkä itsekin sanoit, että ei kannata olettaa että ne sukulaiset koskaan mitään tajuaa. Tottakai se on surullista. Mutta moni koki silti että pakko vaan jaksaa kun muuten ne suuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Ja kummastuttaa todella ne ihmiset,jotka tarvitsevat korvauksen kaikesta mitä tekevät,vaikka sitten vanhemmilleen.
Näitä todella itsekkäitä,laiskoja ja ahneita ihmisiä on ihan liikaa.
Ahaa, hyväksikäyttäjä linjoilla. Kertoisitko hieman lisää tuosta ajatusmaailmastasi, olen kiinnostunut kuulemaan perustelusi sille, miksi on itsekästä olla suostumatta maksamaan toisten ihmisten ostoksia? Nämä hyväksikäyttäjät kun eivät yleensä ole köyhiä tai kipeitä, vaan itsekkäitä ja ahneita. Omalla mummollani on kymppitonni tilillä ja omaisuutta vaikka muille jakaa, mutta silti vaan maksattaisi kaiken muilla remontteja myöten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siitä ei tosin tule mitään että syyttää omista teoistaan muita- siis jos joku tulee kysymään että voitko antaa hänelle talosi ja autosi ja kaikki rahasi niin pitääkö sinun suostua vain koska joku pyytää? Ei ole varmasti helppo katkaista tuota kierrettä mutta joku syy siinä on ettei uskalla pitää rajojaan: se ei ole kiltteyttä vaan jotain muuta. Mitä siinä tapahtuu jos kieltäytyy ja muut suuttuu- tuntuu itsestä pahalta jonkun aikaa mutta tuskin pahemmalta kuin nykytilanne. Ei kaikkeen ole pakko suostua vain siksi että joku keksii pyytää.
Kun ihmisen koko identiteetti rakentuu lapsuudesta asti sen varaan, että tekemällä toisille saat rakkautta, sitä kierrettä ei edes huomaa, ennen kuin ihminen alkaa oireilla itse. Juuri näin olen nyt aikuisiällä huomannut ja löytänyt syyn selittämättömälle pahalle ololle. Juuri siitä tässä aloituksessani on kyse, että olen tajunnut, miten kohtuuttomia vaatimuksia toisilla on ollut. Eihän 8 vuotias voi ymmärtää, että on liian nuori siivoamaan taloa itse, jos se on ainoa keino saada rakkautta. Lapsi on valmis tekemään suuria asioita saadakseen vanhempiensa huomiota. Itse kasvoin aikuisuuteen siinä uskossa, että olen olemassa perheelleni vain, jos teen heille asioita.
Sitten koin surua kun olin ainoa lapsista joka jäi ilman perintörahoja joita äitini sai, joka on ainoa jolle ei koskaan ostettu synttärilahjoja tai juhlittu valmistumista, eikä äitini käy koskaan kylässä meillä tai tapaa minun lapsiani. Käänteen tekevä oli viimeinen perhejoulu, missä olin tiskaajan roolissa jälleen ja nähnyt vaivaa ruuanlaitossa, tehnyt laatikot yms. ja seurasin kun kaikki muut saivat lahjoja, minä en ainuttakaan. Nauratti, että siinä minä olin aikuinen nainen itkemässä, kun en saanut joululahjoja, ihan kuin lapsena :D Ymmärsin, että roolit eivät muutu. En ole lainkaan katkera mutta äärettömän surullinen siitä, että kesti näin kauan ymmärtää, että koskaan en ole tarpeeksi hyvä perheelleni. Mielestäni on ihan kohtuullista olettaa, että ihminen suree sitä, että ei käytännössä ole perheelleen minkään arvoinen. Siksi en oikein ymmärrä joitain täällä ketjussa olevia vihamielisiä kommentteja ylikilttejä ihmisiä kohtaan. Jostainhan se lähtee se kasvu, ja yleensä se lähtee tosiasioiden tiedostamisesta. Vaikka sitten täällä nettipalstalla.
Olet niin tottunut siihen vihamielisyyteen että näet sitä sielläkin missä sitä ei ole. Pointtini oli vain juuri se minkä itsekin sanoit, että ei kannata olettaa että ne sukulaiset koskaan mitään tajuaa. Tottakai se on surullista. Mutta moni koki silti että pakko vaan jaksaa kun muuten ne suuttuu.
En itseasiassa viitannut vihamielisyyteen sinun viestissäsi, vaan tuolla toisessa viestissä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta eniten mua ihmetyttää nää ihmiset,veljet,siskot,sukulaiset,jotka ei tajua tehdä mitään!!Eivät tajua että joskus täytysi auttaa.Ihan jo niiden vanhusten kanssa sekä sen takia,joka siellä enemmän touhuaa.Jos useampi osallistuisi,siitä hyötysi kaikki!
Ei, ei ja ei! Ainoastaan siinä vaiheessa, kun kaikki kieltäytyvät tuollaisesta jonninjoutavasta auttamisesta tajuaa autettava vihdoin ihan ostamalla ostaa sitä apua. Mitään, mitä ei rahalla voi ostaa, ei kannata tarjota. Siivoukset ja ruokapalvelut pystyy hyvin ulkoistamaan. Joku laskujenmaksu ja vakuutusasit yms. on niitä, joissa kuuluu auttaa, toki myös ihan kylässä käyminen on sosiaalisestikin tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä valitatte? Itse olette valinneet osanne! Vain ja ainoastaan TE NAISET ITSE!
Olet niin väärässä, että pahaa tekee. On ihan fakta, että lapsia tehtiin 1900-luvun alussa lähinnä sen takia, että saatiin tiloille jatkajia ja naiset valjastettiin kotitöihin. Sen sukupolven naiset kasvattivat tyttärensä nimenomaan piikomaan miehiä, onneksi yhteiskunta muuttui 40-luvulla kun nainen sai omaa rahaa lapsilisän muodossa. Ajatelkaa, tästä on vasta 70 vuotta aikaa, kun naiset saivat ensimmäisen kerran omaa rahaa??
Kaikki perheet ja suvut eivät pysyneet muutoksessa mukana ja naiset jotka eivät suostuneetkaan piikomaan ja passaamaan, saivat osakseen hyvin voimakasta vihaa ja passiivisaggressiivista suhtautumista vanhemmilta ikäpolvilta. Jotkut mihet alkoivat vihata naisia, jotka eivät eläneetkään enää miehiä varten. Samoin kävi naisille, jotka eivät uskaltaneet irtautua miehistään ja ryhtyivät vihaamaan vapaita naisia.
80-luvulla syntyneet tytöt eivät todellakaan valinneet osaansa olla se sukupolvi , joiden isoäidit olivat uhranneet oman elämänsä miehilleen ja lapsilleen vaan he havahtuivat 90-luvulla siihen, että nainen onkin vapaa ja yhtäkkiä avioliitossa tapahtuva raiskaus ei olekaan rikos, feministiliike oli ajanut naisten etua niin, että ei tarvinnutkaan enää olla kynnysmatto. Tämä herätys tapahtui hitaasti, ja nyt naiset alkavat oikeasti vasta ymmärtää, millaisessa ilmapiirissä kasvettiin 70-80 luvulla.
Tulevat naisukupolvet ovat vapaita tästä passaamisesta ja paapomisesta ja ymmärtävät, että ihmisen arvo ei määrity sillä, kuinka paljon on valmis kärsimään sellaisten ihmisten puolesta, jotka eivät itse tee mitään auttaakseen muita. Lastentekoa lykätään ja elämästä pyritään tekemään helppoa ja olemaan mahdollisimman riippumaton muista. Jää aikaa aitoon hyväntekeväisyyteen sellaisia ihmisiä kohtaan jotka sitä tarvitsevat, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja sivistymiseen, kun ei tarvitsekaan hypätä joka päivä suvun matriarkkojen pillin mukaan ja olla mukana leikissä, jota ei edes halua leikkiä.
Alue: Aihe vapaa
Kirjoituksesi oli kuin kertomus minun elämästäni, itselläni tosin ei ihan noin paha tilanne tai noin syvälle päässyt. Mutta samalla tavalla minä olen jättänyt muiden talojen siivoamisen ja muiden passaamisen, ostakoot palvelunsa. Mikä minä olen ilmaiseksi tekemään töitä, jotka eivät minulle kuulu. Omassa elämässäni on ihan tarpeeksi. Hyvä, että sinäkin olet luopunut. Jos välit menevät niin menköön, ei ne ihmissuhteet kuitenkaan ole oikeassa jamassa olleet ennenkään, joten menetys ei ole mitenkään valtava.