Itkuherkkyys - haittaa uraakin

Huoh, tee itse päätöksesi.

Vierailija kirjoitti:

Olen toivoton itkupilli. Jos luen lehdestä jonkun lapsen kuolemasta, onnistun vain vaivoin pidättelemään kyyneliä. Jos joudun jollekulle kertomaan lukemastani, ääni värisee. Jos jutussa on haastateltu lapsen vanhempia, itken katkerasti jo jutun alussa. Eikä sen tarvitse olla juuri näin kamala asia - surullinen elokuva tai joskus jopa iloinen (esim vauvan syntymä) saa itkemään. Olen käynyt mieheni kanssa perheneuvolassa puhumassa meidän ongelmista, ja sielläkin itken vähän väliä kun joudun kertomaan ongelmista. Haluan tästä eroon!

.

Olen äsken valmistunut oikeustieteen maisteriksi, ja olin ajatellut hakea tuomioistuinharjoitteluun. Nyt en enää tiedä, ja se johtuu täysin tästä pillittämisestä. Miten voin päästä eroon vaivasta? Ei aloitteleva lakimies tuomareista puhumattakaan voi valita juttuja niin, ettei vastaan tule yhtäkään kuolemantapausta. Eläydyn voimakkaasti uhrien asemaan, ja kerran meinasi minullakin itku tulla, kun eräs asianomistaja itki salissa vaikka kyseessä oli "vain" murto/törkeä pahoinpitely. Olen aiemminkin ollut melko herkkä itkemään, mutta tämä paheni tähän pisteeseen äidiksi tulon jälkeen parisen vuotta sitten- en tiedä, onko syynä hormonit vai se, että aivan uudella tavalla näkee maailman ja elämän rajallisuuden ja etenkin vainajan omaisten tuskan. Onko minulla toivoa päästä tästä eroon, vai täytyykö vain ryhtyä verojuristiksi?

Uskon,että jos alat "itkettävään" työhön,siihen "turtuu" ajanmyötä.Itse itken myös hyvin pienestä,olin joskus vanhainkodissa apulaisena ja itkin jokaista kuolevaa vanhusta,varsinainen henklökunta vain totesi se-ja-se kuoli,pesetkö sen sängyn.Siis kun murheelliset asiat kuuluvat työhön,niille tulee ajan myötä immuuniksi.Tietysti kannattaa hakea sinua kiinnostavalle alalle,voithan aina vaihtaa jos tuntuu liian raskaalta.

Voit myös varata ajan sopivalle psykoterapeutille, joka osaa auttaa.

Ja tällaiset velliperseet sitten muka hoitaa asioita. Ei hoitaisi minun jos olisi tarve.

Ei tuollainen ole enää normaalia. Opettele astumaan vähän kauemmaksi asioista, lue, tarkkaile, katsele, mutta päästä samantien siitä irti äläkä jää tunteilemaan. Ei joka maailman asiaan tarvitse reagoida henkilökohtaisesti, ei kenenkään järki sellaista kestä. Aivojaan voi kouluttaa kuten lihaksiaan, opetella uusia käyttäytymismalleja. Ala tietoisesti kiinnittää huomio näihin itkutilanteisiin, ja totuta mielesi reagoimaan toisella tavalla. Kuulostaa siltä, että sä vähän haluatkin mässäillä näillä suruilla ja herkkyydelläsi.

Rupea verojuristiksi. Ellet sitten rupea pillittämään, kun pohdit jonkun veneen verotusta.

No ei kannata hakeutua sellaiselle alalle missä pitäisi pitää tunteet kurissa, valitse joku muu

No en kyllä halua tällä mässäillä, ja haluan tästä eroon. Enkä pidä itseäni minään vellihousuna.

Olet normaali ihminen, jolla on herkkyyttä ja empatiakykyä enemmän kuin muilla. Olen itse samanlainen ja äidiksi tulon jälkeen tunteet ovat minullakin olleet vielä voimakkaampia. Emme ole ainoita eikä ihmisten "vellihousujutuista" kannata välittää. Tällaisia me olemme emmekä sille mitään voi. Tällainen herkkyys on välillä hyvin raskasta ja jopa noloa, mutta toisaalta siitä voi olla tietyissä ammateissa /tilanteissa hyötyä. Sitä en valitettavasti tiedä, miten tätä saisi vaimennettua.

Ei herkkyys ja empaattisuus ole huono asia ollenkaan. Sen sijaan toki itkuherkkyys voi olla tietyissä tilanteissa, etenkin mitä työelämään tulee, ongelmallista.

Kannattaa hakea asiaan tosiaan jotain terapia-apua, ehkä jonkinlainen käyttäytymisterapia auttaisi hallitsemaan sitä itkuherkkyyttä ja antaisi keinoja toimia tilanteissa empaattisesti, mutta itkemättä. Olettaisin että itkuherkkyys voi liittyä osin hermostoonkin, onhan esim. Punastumis tai hikoiluherkkiä ihmisiä, joilla nuo sympaattisen hermoston reaktiot ilmenevät normaalia arkea häiritsevän voimakkaina, ja niitä voidaan hoitaa esim. Estämällä tiettyjä hermoyhteyksiä.

Suosittelen, että älä valitse kovin tunteisiinvetoavia työtehtäviä siihen saakka, kunnes olet hakenut jotain tukea herkkyyteen tai löytänyt keinoja käsitellä nuo tilanteet, empaattiselle ihmiselle voi toisesta ihan arkisilta tuntuvat jutut muodostua isommiksi. Itsekin olen varsin empaattinen, ja esim. Hoitoalalla työskentely ei pitemmän päälle sopinut, asiat jäivät pyörimään mielen päälle enkä päässyt niistä vapaa-ajalla irti, mietin ihan liikaa työasioita, hoidettavia tai vaikka työkaverien sanomisia tai tekemisiäkin, uuvuin ja muutuin ärsyyntyneeksi ja tympääntyneeksi. Otin lopputilin ja päätin vaihtaa alaa.