Lue keskustelun säännöt.
Minulla on kamala olla, kuntouttavan työn ohjaaja...
26.04.2016 |
Olen kuntouttavan työn ohjaajana ja nyt sairaslomalla uupumuksen takia. En tiedä miten pystyn jatkamaan työtäni, mutta en pysty irtautumaan sopimuksesta. Poden huonoa omaatuntoa että olen mukana pyörittämässä "orjatyötä".
Työpaikkani kohtelee ihmisiä pelkkinä lukuina tilastoissa, ja itse haluaisin nähdä jokaisen yksilöinä. Olen yrittänyt kompensoida huonoa-oloani (että en olisikaan niin "riistäjä") opettamalla mahdollisimman paljon taitoja asiakkailleni, mutta aikani ei riitä kaikkeen. Minulla on paljon kokouksia ja koulutuksia, jotka vievät ohjaamisaikaani.
Asiakkainani on sosiaalisista peloista kärsiviä, alkoholisteja ym, sekä näitä jotka olisivat valmiina työmarkkinoille. Masentaa kun en osaa luoda tarpeeksi turvallisia oloja pelkotiloista kärsiville, eihän minulla ole riittävää koulutusta tähän työhön. Lisäksi yhteisissä keskusteluissamme on tullut ilmi kuinka turhautuneita suurin osa on, varsinkin nämä jotka olisivat valmiita työelämään. Oma aikani ei millään riitä olla tukena kaikille, enkä ehdi kehittämään toimintaa niinkuin haluaisin, ja niin että siitä olisi hyötyä näille jotka ovat kuntouttavassa työssä. Pahimpina päivinä olen itse juoksemassa kokouksissa tai tekemässä väliarvionteja, ja asiakkaat tekevät itsenäisesti jotain puuduttavaa askartelutyötä. Parhaimmatkin päivät ovat hankalia, jokaisella asiakkaalla on omat tarpeensa ja toiveensa, ja vaikka olen paikalla, en ehdi ohjaamaan heitä niinkuin olisi tarvetta.
Töissä olen pyrkinyt säilyttämään viimeiset ammatillisuuden rippeeni ja olemaan iloinen ja pystyväinen, mutta kotona romahdan täysin. Työtapahtumat, deadlinet, kokoukset, asiakkaiden tarpeet ja muut pyörivät mielessäni, ja pahimmillani itken vain loppuillan hervottomasti. En pysty menemään täysin rauniona töihin, mutta minun on hankala olla pois, jolloin asiakkaani eivät osaa jatkaa töitään ja työtoverini joutuvat tuuraamaan minua.
Kommentit (35)
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)
Tsemppiä sinulle!
MIkään työ ei ole sen arvoista, että kannattaa mielenterveyttään menettää. Karkeasti sanottuna kannattaa lopettaa se homma ennen kuin olet itse siellä niitä tyhjänpäiväisiä askarteluja tekemässä.
Vierailija kirjoitti:
Et ole työssäsi korvaamaton. Tottakai voit, ja sinun pitääkin, itsesi ja jaksamisesi takia, sanoutua irti työstä joka saa sinut voimaan noin huonosti.
Tämän tiedostan, ja olenkin kummastellut miksi juuri minut valittiin tähän, kun korkeastikoulutettuja työttömiä on niin paljon. Minulla kävi tuuria, ja on koko ajan tuntunut hölmöltä että olen niin "kiittämätön", ja pitäisi olla onnellinen kun minulla kuitenkin on töitä.
Tuntuu että asiakkaideni kannalta olisi parempi jos heillä olisi ohjaaja, joka osaisi työnsä ja ehtisi ohjata heitä heidän vaatimallaan tavalla. Sitten taas jää vaivaamaan eräskin sosiaalisista peloista kärsivä henkilö, joka on uskaltanut avautua minulle peloistaan. Ensimmäistä kertaa kenellekään ihmiselle. Ei varmasti tee hyvää sellaisten psyykkeelle jos jättäisin kesken. Mieleen jäisi kaihertamaan kuinka he pärjäisivät tämän jälkeen ja tulevatko he saamaan sellaista apua kuin tarvitsevat. Entä jos seuraava ohjaaja onkin vain tilastojen kyttääjä, joka ei välitä yksilöistä lainkaan?
Kaiken hyvän päälle minulla on määräaikainen sopimus, joka on hankala purkaa. Käytännössä mahdotonta. Toisaalta haluaisin lopettaa, mutta toisaalta en. Urani on vasta alussa, ja olen heti luovuttamassa. Työ on kuitenkin mielenkiintoista. Varavaihtoehtona minulla on siivoojan pesti. Se kyllä olisi mukavaa vaihtelua, eikä työ varmaan seuraisi kotiin, mutta en enää voisi toteuttaa lainkaan luovuuttani.
En pysty tällätavalla jatkamaan, mutta pomo ja työtoverit eivät tunnu ymmärtävän huoltani asiakkaiden kehittymisestä. Että meidän pitäisi osata luoda toimintaa joka auttaa heidän työllistymistään, eikä vaan haalia hirveästi ihmisiä pois sakkolistalta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.
Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.
Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)
Tsemppiä sinulle!
Huh, hyvä etten ole yksin. Työkaverit ovat fiksuja tyyppejä, mutta en tiedä jakavatko he ihan täysin ajatusmaailmaani. He eivät aina tunnu hoksaavan miten nämä asiakkaat eivät ole työsuhteessa, ja 9€/pvä on ihan naurettava korvaus, jos kuitenkin tehdään sellaista työtä mistä toiset saisivat palkkaa. Siinä tulee herkästi hyväksikäytetty olo, varsinkin pitkässä juoksussa.
Minua nolottaa olla jatkuvasti kokouksissa äänessä milloin tietoturva ongelmista, milloin asiakkaiden oikeuksista. Ja nyt kun vielä olen usein sairaslomalla, tuntuu että olen saanut "hankalan tyypin" -leiman itseeni. Enkä näytä mitenkään uskottavalta, kun töihin skarppaan itseni. En vaan voi julkisesti romahtaa. Ainut mitä ehkä päällepäin näkee on hosumiseni. Unohtelen asioita, ihan vasta sanottujakin en jotenkin rekisteröi. Töitä kasaantuu ja viuhdon menemään paikasta toiseen.
Puolisokaan ei ihan tunnu hoksaavan. Sanoo vaan että minun pitää tehdä vähemmän töitä ja lakata stressaamasta. Jos se olisikin niin helppoa! Tuntuu nytkin että olen vain kuori joka käy töissä. Jos teen yhtään vähempää, joutuisin luultavasti istumaan asiakkaideni kanssa askartelemassa puhumatta mitään ja siltikin ahdistuisin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Tutkimustenkin mukaan ihan tavallisten, varsinkin kokeneiden ja viisaiden, ihmisten kanssa keskusteleminen on monesti yhtä tehokasta ja jopa tehokkaampaa kuin ns. "ammattilaisen". Ei siis tietty niin että menee jonnekin puoskarille, vaan pyrkii löytämään ihan tavallisia ihmisiä joiden kanssa voisi puhua. Ei kannata liikaa laittaa odotuksia vain ammatillisen avun odottamisen varaan. Loppujen lopuksi elämää kokeneet ihmiset ovat siinä niitä parhaita asiantuntijoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.
Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.
Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.
Sillä vähän tänne palstalle avauduin. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sellaista henkilöä jolla olisi jokin tuollainen ammatti. Eräs työtoveri on joka kovasti ymmärtää ihmisen sielunelämää, mutta en haluaisi kuormittaa häntä asioillani. Nolottaa jo nyt kun olen useasti hänelle asioista puhunut, mutta en osaa muuttaa itseäni toimivammaksi yksilöksi. Ajattelin että tuo terapia olisi oikotie onneen, ja osaisin ja jaksaisin sitten toimia työssä. Vaan naiivistihan tuonkin ajattelin. Siinä kestää yllättävän kauan päästä psykologille asti hoitoon, ja niin että saisin vielä omaa ajatusmaailmaani muutettua. Minulle povattiin että se voi ottaa jopa vuoden-kolme tiivistä viikottaista terapiaa, jotta osaisin käsitellä tunteeni eritavalla.
Häpeä siitä että en osaa, nolotus että kuormitan muita tällä asialla ja turhautuminen siitä että en osaa muuttua ja toimia työssäni oikein raastaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)
Tsemppiä sinulle!
Huh, hyvä etten ole yksin. Työkaverit ovat fiksuja tyyppejä, mutta en tiedä jakavatko he ihan täysin ajatusmaailmaani. He eivät aina tunnu hoksaavan miten nämä asiakkaat eivät ole työsuhteessa, ja 9€/pvä on ihan naurettava korvaus, jos kuitenkin tehdään sellaista työtä mistä toiset saisivat palkkaa. Siinä tulee herkästi hyväksikäytetty olo, varsinkin pitkässä juoksussa.
Minua nolottaa olla jatkuvasti kokouksissa äänessä milloin tietoturva ongelmista, milloin asiakkaiden oikeuksista. Ja nyt kun vielä olen usein sairaslomalla, tuntuu että olen saanut "hankalan tyypin" -leiman itseeni. Enkä näytä mitenkään uskottavalta, kun töihin skarppaan itseni. En vaan voi julkisesti romahtaa. Ainut mitä ehkä päällepäin näkee on hosumiseni. Unohtelen asioita, ihan vasta sanottujakin en jotenkin rekisteröi. Töitä kasaantuu ja viuhdon menemään paikasta toiseen.
Puolisokaan ei ihan tunnu hoksaavan. Sanoo vaan että minun pitää tehdä vähemmän töitä ja lakata stressaamasta. Jos se olisikin niin helppoa! Tuntuu nytkin että olen vain kuori joka käy töissä. Jos teen yhtään vähempää, joutuisin luultavasti istumaan asiakkaideni kanssa askartelemassa puhumatta mitään ja siltikin ahdistuisin.
Ap
Kokemuksesi vaikuttaa vähän siltä, mitä monet tuntemani lääkärit ovat kertoneet uransa alkuajoista. Että tapaukset tulivat liian lähelle, oli raskasta kestää inhimillistä kärsimystä ja omaa riittämättömyyttä sen ratkaisemiseksi. Ja samalla väsyttivät itsensä kun pelkäsivät ja jännittivät niin paljon virheiden tekemistä.
Vaikuttaa siltä, että työkaverisi ovat jo "kovettuneet". Ihan näin ulkopuolisena ajattelisi, että jos löytäisit keinot pitää itsestäsi huolta menettämättä välittämistäsi, niin voisit olla todella arvokas vaikeassa tilanteessa oleville ihmisille! Ajattele nyt, miten paljon upeaa se kertoo sinusta, että olet jo nyt osannut voittaa tuon peloista kärsivän henkilön ainutlaatuisen luottamuksen!
Tietenkään itseään ei pidä uhrata, mutta jotenkin olisi hienoa jos löytäisit keinoja voimaantua ja jaksaa. Olisiko yksi mahdollinen keskustelutaho seurakunnan diakonissa? Se ei ole mitenkään uskonnollista, uskontoon ei edes viitata eikä kirkon jäsenyyttä kysellä. Mutta voisi olla hyvä keskustelukumppani , ihan jo sen takia että tietyllä tavalla tekee samankaltaista työtä joten pystyisi varmaan ymmärtämään tunteesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.
Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.
Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.
Sillä vähän tänne palstalle avauduin. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sellaista henkilöä jolla olisi jokin tuollainen ammatti. Eräs työtoveri on joka kovasti ymmärtää ihmisen sielunelämää, mutta en haluaisi kuormittaa häntä asioillani. Nolottaa jo nyt kun olen useasti hänelle asioista puhunut, mutta en osaa muuttaa itseäni toimivammaksi yksilöksi. Ajattelin että tuo terapia olisi oikotie onneen, ja osaisin ja jaksaisin sitten toimia työssä. Vaan naiivistihan tuonkin ajattelin. Siinä kestää yllättävän kauan päästä psykologille asti hoitoon, ja niin että saisin vielä omaa ajatusmaailmaani muutettua. Minulle povattiin että se voi ottaa jopa vuoden-kolme tiivistä viikottaista terapiaa, jotta osaisin käsitellä tunteeni eritavalla.
Häpeä siitä että en osaa, nolotus että kuormitan muita tällä asialla ja turhautuminen siitä että en osaa muuttua ja toimia työssäni oikein raastaa.
Ap
Voi että. Älä ole niin rankka itsellesi. "Vertaistuessa" kun kuitenkin molemmat saavat jotain.
Mutta ihan oikeasti, monet ihmiset varmaan vierastavat sitä, mutta itse sain valtavan avun keskusteluavusta diakonin kanssa. En ole tosiaan yhtään uskonnollinen, mutta minulla oli vaikea tilanne elämässä ja halusin vain itsekkäästi jonkun, joka kuuntelisi minua. Tuttavien kanssa kun niin itsekäs kun ei voi olla.
En odottanut jutulta mitään, halusin tosiaan vain jonkun kuuntelemaan. Mutta olin tosi myönteisesti hämmästynyt. Diakoni oli tosi reipas, viisas, elämänmyönteinen ja kävi ilmi että heillä on terapeuttikoulutusta. Pääsin nopeasti, ihan vain soittamalla omaan seurakuntaan ja etsittyäni nettisivuilta puhelinnumeron diakonissatyölle. Taisin saada tunnin ajan jo samalle viikolle tai seuraavalle. Kävin parikymmentä kertaa viikon-parin välein.
Ja oli oikeasti todella paljon apua! Ei siis mitään uskonnollisuutta, vain järkeä ja ymmärrystä. Paras oli se, että siinä ei lähtökohtaisesti suhtauduttu niin, että minussa olisi jotain "vikana" vaan että vaikeatkin tunteet ovat normaaleja ja terveitä, osa elämää. Niiden kanssa pitää vain oppia pärjäämään. Ja neuvot olivat hyvin elämänviisaita ja käytännöllisiä, ei siis tosiaan mitään uskontoa, joten sitä ei kannata vierastaa.
Ja ihaninta oli, että sai itsekkäästi ilmaiseksi puhua koko sen tunnin ja valittaa! :-) Eikä toinen vain voivotellut kuten monet esimerkiksi työpsykologit tekevät, vaan ratkaisukeskeisesti toi iloa ja toivoa sekä ymmärrystä omiin tunteisiin sekä armollisuutta itselle.
Eli jos vain et pelkää tuota yhteyttä kirkkoon liikaa (se ei tosiaan tullut missään esille ja olen itse "tapakristitty" eli en tosiaan ole uskontoa tai kirkkoa tuputtamassa - tuolloin halusin tosiaan vain jonkun jolle puhua). Niin etsi netistä vaikka nyt samantien oman seurakuntasi diakonian puhelinnumero, soita ja pyydä keskusteluaikaa! Ei tarvitse mitään lähetteitä, kaikki on täysin luottamuksellista, ilmaista ja jos se ei tunnu hyvältä niin ei ole mitään tarvetta mennä takaisin. Mutta se voi oikeasti auttaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)
Tsemppiä sinulle!
Huh, hyvä etten ole yksin. Työkaverit ovat fiksuja tyyppejä, mutta en tiedä jakavatko he ihan täysin ajatusmaailmaani. He eivät aina tunnu hoksaavan miten nämä asiakkaat eivät ole työsuhteessa, ja 9€/pvä on ihan naurettava korvaus, jos kuitenkin tehdään sellaista työtä mistä toiset saisivat palkkaa. Siinä tulee herkästi hyväksikäytetty olo, varsinkin pitkässä juoksussa.
Minua nolottaa olla jatkuvasti kokouksissa äänessä milloin tietoturva ongelmista, milloin asiakkaiden oikeuksista. Ja nyt kun vielä olen usein sairaslomalla, tuntuu että olen saanut "hankalan tyypin" -leiman itseeni. Enkä näytä mitenkään uskottavalta, kun töihin skarppaan itseni. En vaan voi julkisesti romahtaa. Ainut mitä ehkä päällepäin näkee on hosumiseni. Unohtelen asioita, ihan vasta sanottujakin en jotenkin rekisteröi. Töitä kasaantuu ja viuhdon menemään paikasta toiseen.
Puolisokaan ei ihan tunnu hoksaavan. Sanoo vaan että minun pitää tehdä vähemmän töitä ja lakata stressaamasta. Jos se olisikin niin helppoa! Tuntuu nytkin että olen vain kuori joka käy töissä. Jos teen yhtään vähempää, joutuisin luultavasti istumaan asiakkaideni kanssa askartelemassa puhumatta mitään ja siltikin ahdistuisin.
Ap
Kokemuksesi vaikuttaa vähän siltä, mitä monet tuntemani lääkärit ovat kertoneet uransa alkuajoista. Että tapaukset tulivat liian lähelle, oli raskasta kestää inhimillistä kärsimystä ja omaa riittämättömyyttä sen ratkaisemiseksi. Ja samalla väsyttivät itsensä kun pelkäsivät ja jännittivät niin paljon virheiden tekemistä.
Vaikuttaa siltä, että työkaverisi ovat jo "kovettuneet". Ihan näin ulkopuolisena ajattelisi, että jos löytäisit keinot pitää itsestäsi huolta menettämättä välittämistäsi, niin voisit olla todella arvokas vaikeassa tilanteessa oleville ihmisille! Ajattele nyt, miten paljon upeaa se kertoo sinusta, että olet jo nyt osannut voittaa tuon peloista kärsivän henkilön ainutlaatuisen luottamuksen!
Tietenkään itseään ei pidä uhrata, mutta jotenkin olisi hienoa jos löytäisit keinoja voimaantua ja jaksaa. Olisiko yksi mahdollinen keskustelutaho seurakunnan diakonissa? Se ei ole mitenkään uskonnollista, uskontoon ei edes viitata eikä kirkon jäsenyyttä kysellä. Mutta voisi olla hyvä keskustelukumppani , ihan jo sen takia että tietyllä tavalla tekee samankaltaista työtä joten pystyisi varmaan ymmärtämään tunteesi.
Paljon samalta tuntuu. Olen kyllä onnistut saamaan kehuja asiakkailtani, mutta yhtälailla he uskaltavat antaa sitä kritiikkiäkin. Ja niin pitääkin, enhän minä muuten opi ja en saa tehtyä työtä niin että siitä olisi heille hyötyä. Tyopsykologin kanssa oli puhetta että olisin tarvinnut itselleni kokeneemman työparin, jotta en uupuisi niin kovin. Ja käsittelemättömät lapsuudentraumat aiheuttavat osaltaan sen, että en osaa olla ammattimainen ja vaikeat tilanteet tulevat liian lähelle.
Tietyllä tavalla pidän työstäni, ja olen aina suuresti arvostanut henkilöitä jotka tekevät ihmisläheistä työtä. Sitä suuremmalla syyllä haluan onnistua, kuitenkin jollain lailla vaikutan monen ihmisen elämään. Osaamattomuudestani johtuen en ole osannut huomioida joidenkin asiakkaiden pelkoja, jolloin on tullut ikäviä tilanteita. Ne kokemukset kaihertaa, etteivät vaan toistu, ja etten aiheuta pahempia traumoja ihmisten elämään.
Diakonia en ole lainkaan edes ajatellut. Olin jotenkin unohtanut, ja kuvitellut että hengellisyys ja uskonnollisuus olisi isossa roolissa siinä.
Ap
Lopeta duuni.
Itse kuvittelin olevani korvaamaton ja ekassa työpaikassani valmistumisen jälkeen jatkoin hammasta purren. Ajoin itseni tosi huonoon kuntoon. Vielä 15 vuotta myöhemmin maksan siitä hintaa menetettynä terveytenä. Uupumus ja sitä seurannut masennus olivat niin rajuja.
Tiedän miten tiukilla työt on nykyään, mutta mikään ei ole sen arvoista että terveys kannattaa menettää.
nimim. Akateeminen siivooja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, ettet ole ihan oikeassa työssä. Ihmisläheistä ja raskastakin työtä on helpompi tehdä, jos sitä tekee työyhteisössä, joka jakaa oman ajatusmaailman. Työttömiä ohjaavat kuitenkin usein vähän erilaisen arvomaailman omaavat ihmiset, joten olet väkisinkin työyhteisössäsi se, joka on vastarannan kiiskenä muuta yhteisöä ja varsinkin johtajia vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin minun näppikseltäni. Itse jaksoin kolmisen vuotta kyseistä työtä, sitten älysin ja uskalsin lopettaa. Nyt olen onnellinen :)
Tsemppiä sinulle!
Huh, hyvä etten ole yksin. Työkaverit ovat fiksuja tyyppejä, mutta en tiedä jakavatko he ihan täysin ajatusmaailmaani. He eivät aina tunnu hoksaavan miten nämä asiakkaat eivät ole työsuhteessa, ja 9€/pvä on ihan naurettava korvaus, jos kuitenkin tehdään sellaista työtä mistä toiset saisivat palkkaa. Siinä tulee herkästi hyväksikäytetty olo, varsinkin pitkässä juoksussa.
Minua nolottaa olla jatkuvasti kokouksissa äänessä milloin tietoturva ongelmista, milloin asiakkaiden oikeuksista. Ja nyt kun vielä olen usein sairaslomalla, tuntuu että olen saanut "hankalan tyypin" -leiman itseeni. Enkä näytä mitenkään uskottavalta, kun töihin skarppaan itseni. En vaan voi julkisesti romahtaa. Ainut mitä ehkä päällepäin näkee on hosumiseni. Unohtelen asioita, ihan vasta sanottujakin en jotenkin rekisteröi. Töitä kasaantuu ja viuhdon menemään paikasta toiseen.
Puolisokaan ei ihan tunnu hoksaavan. Sanoo vaan että minun pitää tehdä vähemmän töitä ja lakata stressaamasta. Jos se olisikin niin helppoa! Tuntuu nytkin että olen vain kuori joka käy töissä. Jos teen yhtään vähempää, joutuisin luultavasti istumaan asiakkaideni kanssa askartelemassa puhumatta mitään ja siltikin ahdistuisin.
Ap
Kokemuksesi vaikuttaa vähän siltä, mitä monet tuntemani lääkärit ovat kertoneet uransa alkuajoista. Että tapaukset tulivat liian lähelle, oli raskasta kestää inhimillistä kärsimystä ja omaa riittämättömyyttä sen ratkaisemiseksi. Ja samalla väsyttivät itsensä kun pelkäsivät ja jännittivät niin paljon virheiden tekemistä.
Vaikuttaa siltä, että työkaverisi ovat jo "kovettuneet". Ihan näin ulkopuolisena ajattelisi, että jos löytäisit keinot pitää itsestäsi huolta menettämättä välittämistäsi, niin voisit olla todella arvokas vaikeassa tilanteessa oleville ihmisille! Ajattele nyt, miten paljon upeaa se kertoo sinusta, että olet jo nyt osannut voittaa tuon peloista kärsivän henkilön ainutlaatuisen luottamuksen!
Tietenkään itseään ei pidä uhrata, mutta jotenkin olisi hienoa jos löytäisit keinoja voimaantua ja jaksaa. Olisiko yksi mahdollinen keskustelutaho seurakunnan diakonissa? Se ei ole mitenkään uskonnollista, uskontoon ei edes viitata eikä kirkon jäsenyyttä kysellä. Mutta voisi olla hyvä keskustelukumppani , ihan jo sen takia että tietyllä tavalla tekee samankaltaista työtä joten pystyisi varmaan ymmärtämään tunteesi.
Paljon samalta tuntuu. Olen kyllä onnistut saamaan kehuja asiakkailtani, mutta yhtälailla he uskaltavat antaa sitä kritiikkiäkin. Ja niin pitääkin, enhän minä muuten opi ja en saa tehtyä työtä niin että siitä olisi heille hyötyä. Tyopsykologin kanssa oli puhetta että olisin tarvinnut itselleni kokeneemman työparin, jotta en uupuisi niin kovin. Ja käsittelemättömät lapsuudentraumat aiheuttavat osaltaan sen, että en osaa olla ammattimainen ja vaikeat tilanteet tulevat liian lähelle.
Tietyllä tavalla pidän työstäni, ja olen aina suuresti arvostanut henkilöitä jotka tekevät ihmisläheistä työtä. Sitä suuremmalla syyllä haluan onnistua, kuitenkin jollain lailla vaikutan monen ihmisen elämään. Osaamattomuudestani johtuen en ole osannut huomioida joidenkin asiakkaiden pelkoja, jolloin on tullut ikäviä tilanteita. Ne kokemukset kaihertaa, etteivät vaan toistu, ja etten aiheuta pahempia traumoja ihmisten elämään.
Diakonia en ole lainkaan edes ajatellut. Olin jotenkin unohtanut, ja kuvitellut että hengellisyys ja uskonnollisuus olisi isossa roolissa siinä.
Ap
Oikeasti, kokeile tuota diakonia vaikka vain kerran. Itse ajattelin samalla tavalla, mutta silloin ajattelin, että ei edes mitään väliä sillä kuka kuuntelee kunhan vain saan puhua tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että kuormitin tuttujani. En silloin pystynyt maksamaan edes Kelan tukemasta terapiasta ja työpsykologi ei tuntunut oikein auttavan jostain syystä.
Menin tosiaan samoin vähän ennakkoluuloisesti sinne, ajattelin että ryhtyvät puhumaan uskonnosta. Mutta olin oikeasti tosi hämmästynyt. Diakoni ei ollut yhtään sellainen kuin olin kuvitellut, vaan tosi reipas, järkevä ja maanläheinen ihminen joka ei tuonut uskontoa tai henkisyyttä mitenkään keskusteluihin tai kysynyt minulta mitään niistä asioista. Kävi tosiaan ilmi, että oli saanut ratkaisukeskeisen terapeutin koulutuksen, kuten ilmeisesti kaikki diakonissat ovat saaneet terapeuttikoulutusta.
Ja jotenkin erona oli sekin, että esimerkiksi työnantajan maksama työpsykologi oli jotenkin niin selvästi vain tekemässä työtään ansaitakseen rahaa, joten tuli sellainen fiilis että olin vain asiakas jonka haluttiin tulevan mahdollisimman paljon takaisin bisneksen takia. Kun taas diakonilla ei ollut tätä intressiä luoda bisnestä vaan jotenkin aidommin vaikutti haluavan minun voivan paremmin.
Edes paikka missä kävin ei ollut kirkon yhteydessä vaan seurakunnan tila jossa järjestettiin esimerkiksi erilaisia arkisia tilaisuuksia, kuten vanhempien ihmisten atk -opetusta, maahanmuuttajien suomenkielisiä keskustelukerhoja, työttömille kahvitilaisuuksia, käsityökerhoja. ... oli jotenkin tosi kivan arkinen fiilis, siellä leivottiin pullaa ja ihmiset juttelivat keskenään kahvilan puolella ja lueskelivat sanomalehtiä.
Voihan olla, että tämä vaihtelee seurakuntien ja diakonien välillä, mutta oikeasti, rohkaisisin sinua ainakin kokeilemaan tätä. Eihän siinä mitään häviäkään kun ei maksa mitään eivätkä he sinua ryhdy käännyttämään tai puhumaan uskonnosta. Itse olin oikeasti tosi hämmästynyt ja ilahtunut kokemuksestani!
Ei se mitään orjatyötä ole. Itse tein 2 pvää viikossa, 4h päivässä. Järjestelyä. Pitivät työstäni niin paljon, että tätä nykyä ihan palkalla (lounastauko) :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala ja tympeä tilanne. Nyt sinun on kuitenkin hoidettava oma pääsi kuntoon, muuten sinusta ei ole apua kenellekään muulle. Lämpimästi suosittelen kognitiivista psykoterapiaa.
Olen nyt pari kuukautta käynyt hoitajan luona juttusilla, ja yrittänyt päästä johonkin hoitoon. Toivon että pääsisin psykoterapiaan, tuntuu että näitä ongelmia on hankalasta lapsuudesta johtuen ihan hyvä käsitellä.
Valitettavasti vedän automaattisesti sen jaksavan ihmisen maskin päälle kun olen muiden kuin perheen kanssa tekemisissä. Hymyilen automaattisesti, ja vaikutan terveemmältä kuin olen. En vain osaa päästää itseäni haavoittuvaksi ja itkeväksi, oli sitten edessä lääkäri jolle tiedän että minun on tarpeellista näyttää sekin puoli.
Avun saaminen tuntuu kestävän niin kauan. Työpsykologin aikojakin on vain harvoin ja olo on ihan sietämätön.
Ap
Pystytkö puhumaan kenellekään vaikkapa kokeneemmalle työkaverille joka osaisi neuvoa miten tavallaan "kovettaa" itsensä niin että jaksaa? Siis ei niin, ettet edelleen tekisi työtäsi hyvin, mutta oppisit vähän sellaisia taitoja kuin vaikka ensihoitajilla yms. muissa rankoissa ammateissa olevilla on? Että saisit jotain kautta vertaistukea ja neuvoja.
Voisi olla myös työpaikan ulkopuolelta, jos tunnet esimerkiksi henkisesti rankkoja tehtäviä tekeviä ihmisiä, kuten vaikkapa tiettyjen tehtävien sairaanhoitajat, poliisit, yms. Voisitte puhua noista rankoista tunteista ja miten jaksaa niiden kanssa.
Teet kuitenkin hienoa ja arvokasta työtä, joten olet varmasti nyt jo auttanut monen elämää ja varmasti pystyt auttamaan paljon jatkossa jos löydät keinot pitää itsestäsi huolta niin että jaksat.
Sillä vähän tänne palstalle avauduin. Tuttavapiirissäni ei ole ketään sellaista henkilöä jolla olisi jokin tuollainen ammatti. Eräs työtoveri on joka kovasti ymmärtää ihmisen sielunelämää, mutta en haluaisi kuormittaa häntä asioillani. Nolottaa jo nyt kun olen useasti hänelle asioista puhunut, mutta en osaa muuttaa itseäni toimivammaksi yksilöksi. Ajattelin että tuo terapia olisi oikotie onneen, ja osaisin ja jaksaisin sitten toimia työssä. Vaan naiivistihan tuonkin ajattelin. Siinä kestää yllättävän kauan päästä psykologille asti hoitoon, ja niin että saisin vielä omaa ajatusmaailmaani muutettua. Minulle povattiin että se voi ottaa jopa vuoden-kolme tiivistä viikottaista terapiaa, jotta osaisin käsitellä tunteeni eritavalla.
Häpeä siitä että en osaa, nolotus että kuormitan muita tällä asialla ja turhautuminen siitä että en osaa muuttua ja toimia työssäni oikein raastaa.
Ap
Voi että. Älä ole niin rankka itsellesi. "Vertaistuessa" kun kuitenkin molemmat saavat jotain.
Mutta ihan oikeasti, monet ihmiset varmaan vierastavat sitä, mutta itse sain valtavan avun keskusteluavusta diakonin kanssa. En ole tosiaan yhtään uskonnollinen, mutta minulla oli vaikea tilanne elämässä ja halusin vain itsekkäästi jonkun, joka kuuntelisi minua. Tuttavien kanssa kun niin itsekäs kun ei voi olla.
En odottanut jutulta mitään, halusin tosiaan vain jonkun kuuntelemaan. Mutta olin tosi myönteisesti hämmästynyt. Diakoni oli tosi reipas, viisas, elämänmyönteinen ja kävi ilmi että heillä on terapeuttikoulutusta. Pääsin nopeasti, ihan vain soittamalla omaan seurakuntaan ja etsittyäni nettisivuilta puhelinnumeron diakonissatyölle. Taisin saada tunnin ajan jo samalle viikolle tai seuraavalle. Kävin parikymmentä kertaa viikon-parin välein.
Ja oli oikeasti todella paljon apua! Ei siis mitään uskonnollisuutta, vain järkeä ja ymmärrystä. Paras oli se, että siinä ei lähtökohtaisesti suhtauduttu niin, että minussa olisi jotain "vikana" vaan että vaikeatkin tunteet ovat normaaleja ja terveitä, osa elämää. Niiden kanssa pitää vain oppia pärjäämään. Ja neuvot olivat hyvin elämänviisaita ja käytännöllisiä, ei siis tosiaan mitään uskontoa, joten sitä ei kannata vierastaa.
Ja ihaninta oli, että sai itsekkäästi ilmaiseksi puhua koko sen tunnin ja valittaa! :-) Eikä toinen vain voivotellut kuten monet esimerkiksi työpsykologit tekevät, vaan ratkaisukeskeisesti toi iloa ja toivoa sekä ymmärrystä omiin tunteisiin sekä armollisuutta itselle.
Eli jos vain et pelkää tuota yhteyttä kirkkoon liikaa (se ei tosiaan tullut missään esille ja olen itse "tapakristitty" eli en tosiaan ole uskontoa tai kirkkoa tuputtamassa - tuolloin halusin tosiaan vain jonkun jolle puhua). Niin etsi netistä vaikka nyt samantien oman seurakuntasi diakonian puhelinnumero, soita ja pyydä keskusteluaikaa! Ei tarvitse mitään lähetteitä, kaikki on täysin luottamuksellista, ilmaista ja jos se ei tunnu hyvältä niin ei ole mitään tarvetta mennä takaisin. Mutta se voi oikeasti auttaa!
Pidän tämän mielessä. On aina iso kynnys lähtä puhumaan asiasta jonnekin uuteen paikkaan tai uudelle henkilölle. Mutta hyvä tietää että on jokin vaihtoehto, jonne saattaa ehkä nopeammin päästä kuin psykologille. Onkohan heille mahdollista saada ilta-aikaa, jos joskus on töiden jälkeen tarvetta?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Lopeta duuni.
Itse kuvittelin olevani korvaamaton ja ekassa työpaikassani valmistumisen jälkeen jatkoin hammasta purren. Ajoin itseni tosi huonoon kuntoon. Vielä 15 vuotta myöhemmin maksan siitä hintaa menetettynä terveytenä. Uupumus ja sitä seurannut masennus olivat niin rajuja.
Tiedän miten tiukilla työt on nykyään, mutta mikään ei ole sen arvoista että terveys kannattaa menettää.
nimim. Akateeminen siivooja
Terveys tulee tietenkin kaikkein ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Mutta itse työuupumuksen kokeneena voin sanoa, että siitä on myös mahdollista toipua ja oppia samalla paljon itsestään.
Itse myös miettisin niin, että jos työssä on edes jotain, jonka kokee antavan itselleen jotain, niin kannattaa ainakin yrittää opetella keinoja tulla toimeen rankkojen puolien kanssa. Ei siis hölmöyteen asti, mutta miettiä ja selvittää onko mahdollista oppia keinoja.
Itse esimerkiksi tuttuja lääkäreitä, kuten yhtä tapaturma-asemalla työskentelevää ortopediä, joka siis nykyään työkseen hoitaa niitä kaikkein pahimpien onnettomuuksien uhreja, seuraamalla olen huomannut että siinä tapahtuu kyllä iso oppiminen juuri tuossa kyvyssä suhtautua asioihin.
Toinen esimerkki siitä, että coping -keinoja on mahdollista oppia on tuttavani, joka toimii julkisella sektorilla syyttäjänä jutuissa joissa uhrit ovat lapsia. Hän on kertonut, että jotta työtä olisi mitenkään mahdollista kestää, tapaavat näitä juttuja hoitavat sosiaalityöntekijät, poliisit ja syyttäjät säännöllisesti yhdessä vapaa-ajalla ja pystyvät yhteisten keinojen kautta kestämään asioita jotka tuottavat niin valtavaa psyykkistä tuskaa.
Eli keinoja on mahdollista oppia. Tietenkin pitää olla rehellinen siinä, onko itsestään siihen vaan olisiko jokin toinen ratkaisu parempi itselleen.
Itse en esimerkiksi varmastikaan kestäisi kummassakaan noissa mainitsemissani ammateissa.
Mutta jos pidät työstä jollain tavalla ja saat siitä joskus myös tyydytystä voidessasi auttaa, niin sinuna ainakin hieman rauhoittaisin nyt tilanteen enkä ottaisi heti lopareita vaan selvittelisin omaa itseäni, tunteitani ja pyrkisin oppimaan selviytymiskeinoja. Niistä hyödyt elämässä joka tapauksessa.
Olet kuitenkin ilmeisesti uusi alalla ja melko nuori, joten reaktiosi tilanteeseen ei varmaankaan ole kovin yllättävä vaan kertoo enemmän siitä, että olet herkkä, tunnollinen ja empaattinen ihminen. Et ilmeisesti ole saanut tosiaan tarvittavaa ohjausta ja tukea työpaikalla, mutta jos muut eivät aivan ihan hirviöitä ole ja haluaisit jatkaa työssä jos vaan jaksaisit, niin anna itsellesi aikaa ja pyri etsimään ratkaisuja.
Hahhahhaa, kohta sää oot ite kuntouttavassa työssä mutta asiakkaana!
Et ole työssäsi korvaamaton. Tottakai voit, ja sinun pitääkin, itsesi ja jaksamisesi takia, sanoutua irti työstä joka saa sinut voimaan noin huonosti.