Kerro miten masennus ilmeni sinulla?

Eipä muuten ole kysymys, vaan kehoitus. Kirjoitit siihen kysymysmerkin virheellisesti.

No oli todella surullinen olo.

Suretti kaikkien ihmisten puolesta joille oli esimerkiksi sattunut jotain ikävää,

ja sitten murehdin heitä jatkuvasti.

Enimmäkseen somaattisina oireina. Toista rintaani/kainalonseutua särki ja olin aika ajoin varma, että minulla on syöpä. Kesken luennon tai töiden tuli yhtäkkiä pakokauhu ja pakkomielle mennä vessaan tutkimaan, löytyykö sieltä kyhmy. Koskaan ei löytynyt, mutta aina olin varma, että nyt se löytyy.

Herkistyin äänille. Työpaikalle kutsuttiin työsuojelutarkastus, kun en pystynyt keskittymään töihin yläkerrasta kuuluvien jyskyttävien äänten vuoksi. Siellä oli kyllä kone, joka piti ajoittain ääntä, mutta se ei ylittänyt mitään desibelirajoja eikä häirinnyt ketään muita.

Näköni huononi ajoittain, en pystynyt keskittämään katsettani. Se tietysti rajoitti elämääni, koska jouduin luopumaan rakkaasta lukuharrastuksestani.

Minulla oli epämääräisiä kipuja ja särkyjä. Jouduin ottamaan lääkkeitä päänsärkyyn harva se päivä, mutta lisäksi särki välillä yläselkää ja niskoja. Kävin lääkärillä tension neckin takia ja sitä hoidettiin, mutta ei auttanut mitään.

Huimaus oli pahin toimintakykyä alentava oire. Tutkittiin korvat ja hoidettiin tension neckiä, kuten edellä kerroin, mutta ei mitään vaikutusta. Tuntui kuin olisin kävellyt kumimatolla. Alkoholi onneksi auttoi, joten töistä selvisin sinnittelemällä ja napsimalla kipulääkkeitä särkyyn, mutta vapaa-ajalla opin ottamaan pienet pohjat kun piti jonnekin lähteä, jotta ei huimaisi.

Mitään suruja tai negatiivisia ajatuksia tms ei ollut. Tein töitä, deittailin, hoidin lasta ja kotia, kävin punttisalilla ja pitkillä lenkeillä, biletin kun lapsi oli isällään. Sitten kun olin "hoitanut" itseäni alkoholilla noin viisi vuotta niin tuli sellainen tilanne, että en enää kyennyt hoitamaan töitäni ja siinä vaiheessa kirjoitettiin mielialalääkitys. Muutaman kuukauden sitä syötyäni tajusin, että kivut ja huimaus ja pakkomielteet olivat kadonneet.

Paskinta on, että masennuksessa on iso uusimisriski ja rinta/kainalokipuni on palannut (olen jättänyt lääkkeet reilu vuosi sitten vähennettyäni niitä ensin pikkuhiljaa).

Menetin tarmoni. Kävin töissä, mutten saanut tehtyä mitään. Syyttelin itseäni saamattomuudesta. Syyte tietenkin oli oikea, mutta sitä en käsittänyt, että mikään omatoiminen ryhtiliike ei riitä. Kiersin samaa kehää: vaadin itseltäni asioita, joihin rahkeeni eivät riittäneet, ja kun eivät riittäneet, syyttelin itseäni vätykseksi.

Valvoin aamuöisin ahdistavien ajatusten vallassa. Tunnereaktioni voimistuivat, saatoin itkeä mitättömästä asiasta, ja olin sentään nuori ja salskea mies. Ajatukseni muuttuivat äärimmäisen pessimistisiksi. Siis äärimmäisen: odotin maailmanloppua seuraavana päivänä ihan vakavasti. Menetin kyvyn nauttia asioista, jotka ennen olivat minulle tärkeitä. Jouduin työttömäksi ja sen jälkeen työurani onkin ollut hajanainen. Iltaisin minua vaivasi levottomien jalkojen oireyhtymä, eikä siitä oikein tullut selvyyttä, että johtuiko se lääkkeistä vai jostain muusta.

Unissani tapoin vanhoja koulukiusaajiani tai etenin rynnäkkökiväärin kanssa lähiseudun jättömaalla ja pelkäsin ydinräjähdystä. Tai sitten unissa oli muuten vain erittäin uhkaava tunnelma jatkuvasti.

Yhdessä vaiheessa kärsin yliaktiivisesta rakosta: vessassa sai juosta yöt ja päivät läpeensä, kunnes olin vain kalpea varjo, joka yritti raahautua luennoille ja seminaareihin. Olin äärimmäisen katkera elämässään menestyneitä kohtaan ja suunnittelin mielessäni kaikenlaisia kostoiskuja.

Ehkä tavallisin oire oli kummallinen, jatkuva syvän alavireisyyden tunne ja se, että mielessä pyöri muutama toisiaan takaa ajava miete ja ylipäätään ajattelu oli hidasta. Keskittymiskykyni loppui täysin. En yksinkertaisesti saanut keskityttyä mihinkään muutamaa minuuttia kauempaa. Leiki siinä sitten tiedemiestä. 

Minulla diagnosoitiin vaikea masennus 22 vuotiaana. Olin ihan hajalla ja elämässäni hukassa, en tiennyt mitä tehdä ja halusin vain vetää pään täyteen viinaa ja bilettää niin kovaa että muisti menisi. En saanut siitä edes mitään nautintoa, halusin vaan saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti. Pelkäsin kuolemaa, mutta vielä enemmän pelkäsin perhettäni joten en edes ajatellut itseni tappamista. Olen aina kokenut olevani kauhea pettymys vanhemmilleni joten en uskaltanut lähteä murhaamaan itseäni, sehän olisi vaan leimannut minut lopullisesti luuseriksi ja olisi ollut kova kolaus vanhempieni imagoon. Äiti on aina ollut kova manipuloimaan joten koko nuoruusikä meni ajatellessa että mitäs se äiti tästäkin sanoisi, kova ryyppäys lähti siitä kun aloin jo hieman ajatella itse ja irrottautua äidin rakastavasta rautaisesta otteesta.

Elin ihan omassa maailmassani ja ajattelin olevani keskitasoa huonompi aikalailla kaikessa. En uskaltanut lähteä opiskelemaan mitään alaa sillä enhän minä luuserilapsi siellä olisi kuitenkaan pärjännyt. Raha-asiat sössin jo 18 vuotiaana mutta luottotietoja en koskaan menettänyt, kiitos äidin joka aina viimehetkellä maksoi laskut ja näin jäin sitten velkaa, eikä sitä rahalla maksettu takaisin.

Nykyään kolmikymppisenä syön vielä lääkkeitä ja käyn terapiassa. Masennus ilmenee lähinnä omiin oloihin vetäytymisenä. Olen väsynyt enkä todellakaan jaksa mitään extemporea. Mulla on tarkat rutiinit mitä noudatan ja jos jostain syystä jotain yllättävää tapahtuu, tarvin sen jälkeen ainakin pari päivää omaa rauhaa, muuten olen kärttyinen ja itkuinen. Matkustellaan paljon miehen kanssa ja rakastan sitä mutta reissut pitää aina suunnitella tosi tarkkaan, tai siitä ei tule mitään. Onneksi mies on tottunut ja on pysynyt rinnalla jo 7v vaikka olenkin moniongelmainen.

Toivoin iltaisin, ettei aamulla enää tarvitsisi herätä.

Nyt elämänhaluni on palannut, ja on surullista ajatella nuoruutta, joka kului noissa merkeissä.

N kirjoitti:

Minulla diagnosoitiin vaikea masennus 22 vuotiaana. Olin ihan hajalla ja elämässäni hukassa, en tiennyt mitä tehdä ja halusin vain vetää pään täyteen viinaa ja bilettää niin kovaa että muisti menisi. En saanut siitä edes mitään nautintoa, halusin vaan saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti. Pelkäsin kuolemaa, mutta vielä enemmän pelkäsin perhettäni joten en edes ajatellut itseni tappamista. Olen aina kokenut olevani kauhea pettymys vanhemmilleni joten en uskaltanut lähteä murhaamaan itseäni, sehän olisi vaan leimannut minut lopullisesti luuseriksi ja olisi ollut kova kolaus vanhempieni imagoon. Äiti on aina ollut kova manipuloimaan joten koko nuoruusikä meni ajatellessa että mitäs se äiti tästäkin sanoisi, kova ryyppäys lähti siitä kun aloin jo hieman ajatella itse ja irrottautua äidin rakastavasta rautaisesta otteesta.

Elin ihan omassa maailmassani ja ajattelin olevani keskitasoa huonompi aikalailla kaikessa. En uskaltanut lähteä opiskelemaan mitään alaa sillä enhän minä luuserilapsi siellä olisi kuitenkaan pärjännyt. Raha-asiat sössin jo 18 vuotiaana mutta luottotietoja en koskaan menettänyt, kiitos äidin joka aina viimehetkellä maksoi laskut ja näin jäin sitten velkaa, eikä sitä rahalla maksettu takaisin.

Nykyään kolmikymppisenä syön vielä lääkkeitä ja käyn terapiassa. Masennus ilmenee lähinnä omiin oloihin vetäytymisenä. Olen väsynyt enkä todellakaan jaksa mitään extemporea. Mulla on tarkat rutiinit mitä noudatan ja jos jostain syystä jotain yllättävää tapahtuu, tarvin sen jälkeen ainakin pari päivää omaa rauhaa, muuten olen kärttyinen ja itkuinen. Matkustellaan paljon miehen kanssa ja rakastan sitä mutta reissut pitää aina suunnitella tosi tarkkaan, tai siitä ei tule mitään. Onneksi mies on tottunut ja on pysynyt rinnalla jo 7v vaikka olenkin moniongelmainen.

Minä (3) en ikinä päässyt terapiaan. Yksityinen psykiatri ei kirjoittanut lähetettä, koska oli alko-ongelma, ja tk-lääkäri mitätöi ongelmani. Kun lääkityksen aloitettuani pääsin taas kiinni työelämään niin hän ilmoitti, ettei ole mitään mahdollisuutta saada Kelan kustantamaa terapiaa.

Ihan aluksi menetin kiinnostuksen moniin asioihin. Vapaat töistä halusin vaan nukkua kotona, kun ennen vapaat olivat aktiivisinta aikaani. Tuli itkuisuutta (mikä tahansa saattoi alkaa itkettää), unettomuutta, väsymistä nopeammin kuin aikaisemmin, keskittymisvaikeuksia yms. Pahimmillaan masennukseni oli psykoottista: olin itsetuhoinen ja halusin vain kuolla. Uskoin myös, että "kaikki muutkin" haluavat minun kuolevan.

En jaksanut edes pestä itseäni tai kammata tukkaani.

Ärtyneisyys: kärsivällisyys ei riittänyt oikein mihinkään. Oli vaikea keskittyä ja hermot meni jos tuli useampia ärsykkeitä samaan aikaan (tyyliin lapsi puhuu ja mun pitää etsiä kotiavaimet).

Muisti meni. Kaikki asiat kaaoksena päässä ja täysi lamaantuminen päällä. Suunnaton ahdistus jos piti sopia jotain tai ottaa jonkin asian hoito vastuulleen.

Itkeminen. Alkoi heti aamusta ennen kuin pääsin sängystä ylös - yleensä iltaa kohden helpotti.

Väsymys. Vein lapsen aamulla hoitoon. Nukuin koko päivän. Hain lapsen hoidosta. Nukuin jos lapsi katsoi vaikka telkkaria. Kirjoja jaksoin lukea hänelle ja pitää lähellä.

Sosiaalisten suhteiden ylläpito tuntui raskaalta. Ei vaan jaksanut kiinnostaa kenenkään muiden asiat. Ihan mahdotonta oli sopia tapaamista, kun ei yhtään tiennyt jaksaako/pystyykö.

Sairauslomalla olin 2 kk, sitten pakottauduin takaisin töihin. Nyt käytän kahta lääkettä,mutta silti samoja oireita edelleen. Ärtyisyyttä olen oppinut hallitsemaan. Teen töitä ilman kunnollista työkykyä sillä en tiedä mitä muutakaan voisin. On hyviä päiviä, mutta aina tulee se hetki, joka tiputtaa pohjalle , vaikka kuinka haluaisi hyvinä päivinä uskoa, että kyllä tämä vielä muuttuu. Terapiassakin kävin, mutta koin sen lähinnä rahastukseksi.Enkä jaksa etsiä uutta, sopivaa terapeuttia: ei siihen riitä aika eikä energia.

On kovin raskasta olla masentunut.

Oliko teillä mitään tiettyä syytä jonka luulette laukaisseen masennuksen?