Mistä apua nuorelle opiskelijalle joka ei viihdy opiskelupaikassaan ja mennyt täysin lukkoon

Tuollaistahan se monella on kun muuttaa yksin vieraaseen paikkaan. Siinä tarvitaan vaan sisua ja keskittymistä opintoihin. Itse käänsin aikanaan yksinäisyyden voimavaraksi: kun ei kerran kavereita eikä muuta tekemistä ole, niin minäpä hoidan opinnot sitten äkkiä alta pois. 3 vuodessa maisteriksi tuli luettua, ihan vaan kun ei ollut muuta  tekemistä iltaisin kuin päntätä :D

Tuon saman neuvon olen yrittänyt lapselleni antaa. Että keskittyisi nyt täysillä opintoihin. Mutta hän on jotenkin aivan lukossa, jumissa. Ei siis oikeasti saa mitään aikaiseksi. Siitähän sitä itsetuntoa ja hyvää oloa saisi jos hiljalleen asiat menisivät eteenpäin ja saisi jotakin konkreettista aikaiseksi. Edes niitä opintopisteitä.

Ap

Hyvin yleistä, ei todellakaan ole ainoa jolle on tullut tuollaisia kokemuksia. Opintojen edistymisestä kannattaa jutella opinto-ohjaajan kanssa ja sitä kautta voinee saada tietoa myös keskusteluavusta esim. opiskeljaterveydenhuollossa. Omilleen muuttaminen, aikuistuminen, uuteen kaupunkiin sopeutuminen, vastuu opinnoista ja arjesta, uusien ihmissuhteiden solmiminen, ehkä rahahuoliakin ja epävarmuutta tulevaisuudesta, kyllähän tuossa elämänvaiheessa voi olla paljon haastetta, mutta apua on tarjolla.

Parasta olisi, jos hän saisi itselleen hyvän arkirytmin, eli pyrkisi lähtemään joka päivä ulos kotoa ja koittaisi löytää tekemistä kodin ulkopuolelta. Jos ei ole koulua, niin sitten kävisi vaikka kävelyllä ja kirjastossa, tai ihan mitä tahansa. Opon kanssa voi miettiä miten opintoja kannattaisi tällaisessa tilanteessa suorittaa. Opiskelijajärjestöillä on paljon toimintaa opiskelijoille ja kannattaa katsoa olisiko jotain sellaista mihin itse tykkäisi osallistua. Kaikki mielekäs tekeminen ja ihmisten ilmoilla liikkuminen olisi todella tärkeätä.

Opiskelijoiden hyvinvointiin ja elämänhallintaan saa tukea Nyyti ry:n kautta. Kannattaa katsoa nettisivuilta tietoa ja vinkkejä ja mennä vaikka mukaan oman paikkakunnan hengailuiltaan. Yksinäisyys, masennusoireet ja kavereiden puute ovat hyvin yleisiä juttuja, mutta jokaisen pitää itse tehdä ratkaisu sen suhteen, että miten haluaa parantaa omaa hyvinvointiaan ja arjessa jaksamista. Jos on ihan totaalisen masentunut, niin sitten hyvä osoite on myös terveyskeskus tai opiskelijoiden terveydenhuolto ja pyytää saada tehdä masennustestin. Pelkkä masennuksen hoito nappien ja psykologin kanssa ei kuitenkaan välttämättä paranna tilannetta, vaan yleinen elämänhallinta, osallisuus, muiden ihmisten kanssa oleminen ja elämästä nauttiminen ovat tärkeitä. Tässä Nyytin nettiosoite: https://www.nyyti.fi/

Onko tyttö käynyt lääkärissä? Itsellä ollut vuosia samankaltainen tilanne ja liian pitkään sinnittelin, ennenkuin uskalsin myöntää olevani masentunut ja sain myös lääkkeellistä apua. Kaikki masennuslääkkeet eivät zombiuta.

Psykologilla juttelemassa olin käynyt jo pitkään, mutta siitä valitettavasti ei ollut apua.

Tytön kannattaisi mahdollisimman pian "tiedostaa ja hyväksyä" oma tilanteensa ja yrittää lähteä jotain kautta eteenpäin.

Ei hän ole vielä käynyt lääkärissä. Ja hän kyllä tiedostaa oman tilanteensa sillä hän sanoi, ettei ole onnellinen.

Elämä on edessä ja mitään ei ole vielä menetetty. Varmaan olisi parasta jutella jonkun ulkopuolisen kanssa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuollaistahan se monella on kun muuttaa yksin vieraaseen paikkaan. Siinä tarvitaan vaan sisua ja keskittymistä opintoihin. Itse käänsin aikanaan yksinäisyyden voimavaraksi: kun ei kerran kavereita eikä muuta tekemistä ole, niin minäpä hoidan opinnot sitten äkkiä alta pois. 3 vuodessa maisteriksi tuli luettua, ihan vaan kun ei ollut muuta  tekemistä iltaisin kuin päntätä :D

Ihan mahtava veto, mutta ei kyllä onnistu kaikilta, tai oikeastaan juuri keltään. Yksinäisyys on useimmille passivoiva tekijä.

Tämä lukuvuosi on kohta lopussa, onko onko mahdollisuutta vaihtaa toiseen opiskelupaikkaan? Se vaihtoehto kannattaa aina selvittää, löytyisikö muualta parempi paikka, jos tässä tapauksessa ongelmia on aiheuttanut nimenomaan se, että ei ole oikein päässyt mukaan opiskeluporukkaan.

Syy voi olla aivan lääketieteellinen ja hoidettavissa, joten nyt kannattaa hakeutua lääkäriin, jotta sairaudet ainakin suljetaan pois.

Pääsykokeen kautta voi ainoastaan vaihtaa opiskelupaikkaa. Tähän yliopistoon on melkoisen vaikea päästä sisään (niin kuin nyt kaikkiin taitaa olla tällä hetkellä). Ei tämäkään vaihtoehto  ole mahdotonta, mutta tällä hetkellä hän tuntuu olevan jollakin tasolla lamaantunut.

Ap

Suosittelen, että tyttäresi hakisi opiskelemaan toiseen paikkaan ja erityisesti suosittelen AMK:ta yliopiston sijaan, koska yliopisto-opiskelu itsessään voi olla jo suuri riskitekijä syrjäytymiseen.Itselleni siis kävi juuri noin. Olin melko pienessä lukiossa, jonka jälkeen pääsin yliopistoon. En kuitenkaan saanut kavereita sen ensimmäisen viikon aikana, kun oli tutustumista, tutorointia ja kaikki muut solmivat suhteita. Lukiossa minulla oli paljon kavereita, joten ilman kavereita jääminen oli minulle suuri shokki, jota en osannut odottaa.

Siitä se alamäki sitten alkoikin, kun luennoilla istuin aina yksin muiden istuessa niissä kaveriryhmissä. En tiennyt kenen kanssa voisin tehdä ryhmätyöt, kun eivät yliopistossa opettajat usein kiinnitä tuollaisiin seikkoihin huomiota, vaan olettavat että opiskelijat itse selvittävät nämä jutut. Minulla ei myöskään ollut kavereita joiden kanssa käydä syömässä, joten en jäänyt ikinä koululle syömään vaan lähdin kotiin.

Aloin jännittämään jokaista luentoa todella paljon, koska pelkäsin että muut pitävät minua outona ja erilaisena. Lisäksi onnistuin tekemään ekana vuotena lukujärjestyksen vahingossa edellisvuodelle, mikä oli minusta suuri moka ja häpeä, varsinkin kun sain aiheesta sähköpostia opinto-ohjaajalta. Tämän mokan vuoksi joidenkin kurssien aikataulut olivat menneet väärin ja olin missannut joitain luentoja, jonka vuoksi minulta jäi tosi paljon opintopisteitä saamatta, kun kurssit jäivät käymättä. Siitä lähtien opintoni menivät joka vuosi ihan sekaisin kun piti yrittää sumplia niitä ensimmäisen vuoden kursseja seuraavien vuosien kurssien kanssa yhteen, ja käytännössä olin aina eri ihmisten kanssa kursseilla, enkä onnistunut enää sitä vähääkään solmimaan pidempiakaisia kaverisuhteita, mitä ekana vuonna.

Ongelmaksi omalla kohdallani muodostui opiskelijalta vaadittu oma-aloitteisuus. Ketään, ei ketään kiinnosta yliopistossa käytkö luennoilla vai et. Kukaan ei soittele perääsi jos olet kotona yksin. Kaikki pitää hoitaa itse lukujärjestyksen suunnittelusta alkaen, ja siitähän se omalla kohdallani alkoi menemään pieleen. Sitten kun ymmärsin, etten saa opintopisteitä tarpeeksi opintotukeen, olin aivan paniikissa kuukausitolkulla ja menin aivan lukkoon, kunnes lopulta uskalsin seuraavana syksynä mennä YTHS:lle ja kertoa vaikeuksista, jonka ansiosta lääkäri kirjoitti minulle selvityksen opintotukea varten, ja sitä jatkettiin.

Mutta koskaan, en KOSKAAN kertonut vanhemmilleni sanaakaan vaikeuksistani, koska en halunnut huolestuttaa heitä ja tiesin, että he olivat niin ylpeitä nimenomaan yliopisto-opinnoistani. Minua auttoi jaksamaan rakas pieni koirani, jonka hankin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Se aktivoi käymään joka päivä ulkoilemassa ja toi todella paljon seuraa ja lohtua, etenkin viikonloppuisin kun tuntui että kaikki muut olivat juhlimassa paitsi minä. Lisäksi koirapuistosta löytyi usein juttuseuraa.

Suosittelen että yrität jotenkin valaa toivoa tyttäreesi, ja ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuudelle. Sano hänelle että yliopistossa opiskelu ei ole ainoa vaihtoehto elää tätä elämää. Esimerkiksi AMK:ssa opiskellaan enemmän saman ryhmän kanssa, lukujärjestyksen saa yleensä valmiina ja koulu on enemmän lukiomaista. Jos tutkisitte yhdessä opinto-opasta ja etsisitte toista alaa tytölle? Yritä lisäksi saada tyttö menemään YTHS:lle hakemaan apua, se ei ole mikään häpeä. Itse yritin viimeiseen asti peitellä tilannetta vanhemmiltani, joten varaudu että tyttäresi ei kerro sinulle kuin pienen totuuden koko ongelmasta.

Saanko kysyä missä tyttäresi opiskelee?

Voisiko hän olla yhteydessä vanhoihin kavereihin?

Tai löytää joku kiva harrastus, josta tulee hyvä mieli, ja jonka kautta voi löytää kavereita? Miten hän aikaisemmin on viettänyt aikaansa?

Kerro hänelle myös, että vaikka nyt on hankalaa, kannattaa suorittaa koulu hyvin loppuun koska myöhemmin voi löytyä niitä kavereita, ja sitten voi olla onnellinen kun on koulukin hyvin suoritettuna :)

Kuulostaa että yliopisto ei ole häntä varten, opinnot eivät suju ja kavereita ei löydy koska kaikki muut ovat eri tasolla. Haet tytön kotiin ja katsotte ammattiin johtavia aikuiskoulutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa että yliopisto ei ole häntä varten, opinnot eivät suju ja kavereita ei löydy koska kaikki muut ovat eri tasolla. Haet tytön kotiin ja katsotte ammattiin johtavia aikuiskoulutuksia.

Höpö höpö. Nyt EI pidä pilata mahdollisuuksia sen takia että on tullut sopeutumisen kriisi kun on muuttanut yksin vieraalle paikkakunnalle, ja opinnotkin on erilaisia kuin aiemmissa kouluissa.

Nämä ovat todella yleisiä nuorilla, ja niistä yleensä pääsee kyllä läpi. Vuosi tai pari voi osalta mennä vetelehtiessä ja ihmetellessä, mutta kyllä ne yleensä siihen päätyvät lopulta, että ei tätäkään viitsi loppuikää jatkaa, vaan kyllä ne opinnot pitäisi hoitaa vaikka tuntuukin paskalta. Ja sitten kun alkaa päästä opintoihin kunnolla kiinni, niin se antaa omanlaistaan tsemppiä muuhunkin elämään.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen, että tyttäresi hakisi opiskelemaan toiseen paikkaan ja erityisesti suosittelen AMK:ta yliopiston sijaan, koska yliopisto-opiskelu itsessään voi olla jo suuri riskitekijä syrjäytymiseen.Itselleni siis kävi juuri noin. Olin melko pienessä lukiossa, jonka jälkeen pääsin yliopistoon. En kuitenkaan saanut kavereita sen ensimmäisen viikon aikana, kun oli tutustumista, tutorointia ja kaikki muut solmivat suhteita. Lukiossa minulla oli paljon kavereita, joten ilman kavereita jääminen oli minulle suuri shokki, jota en osannut odottaa.

Siitä se alamäki sitten alkoikin, kun luennoilla istuin aina yksin muiden istuessa niissä kaveriryhmissä. En tiennyt kenen kanssa voisin tehdä ryhmätyöt, kun eivät yliopistossa opettajat usein kiinnitä tuollaisiin seikkoihin huomiota, vaan olettavat että opiskelijat itse selvittävät nämä jutut. Minulla ei myöskään ollut kavereita joiden kanssa käydä syömässä, joten en jäänyt ikinä koululle syömään vaan lähdin kotiin.

Aloin jännittämään jokaista luentoa todella paljon, koska pelkäsin että muut pitävät minua outona ja erilaisena. Lisäksi onnistuin tekemään ekana vuotena lukujärjestyksen vahingossa edellisvuodelle, mikä oli minusta suuri moka ja häpeä, varsinkin kun sain aiheesta sähköpostia opinto-ohjaajalta. Tämän mokan vuoksi joidenkin kurssien aikataulut olivat menneet väärin ja olin missannut joitain luentoja, jonka vuoksi minulta jäi tosi paljon opintopisteitä saamatta, kun kurssit jäivät käymättä. Siitä lähtien opintoni menivät joka vuosi ihan sekaisin kun piti yrittää sumplia niitä ensimmäisen vuoden kursseja seuraavien vuosien kurssien kanssa yhteen, ja käytännössä olin aina eri ihmisten kanssa kursseilla, enkä onnistunut enää sitä vähääkään solmimaan pidempiakaisia kaverisuhteita, mitä ekana vuonna.

Ongelmaksi omalla kohdallani muodostui opiskelijalta vaadittu oma-aloitteisuus. Ketään, ei ketään kiinnosta yliopistossa käytkö luennoilla vai et. Kukaan ei soittele perääsi jos olet kotona yksin. Kaikki pitää hoitaa itse lukujärjestyksen suunnittelusta alkaen, ja siitähän se omalla kohdallani alkoi menemään pieleen. Sitten kun ymmärsin, etten saa opintopisteitä tarpeeksi opintotukeen, olin aivan paniikissa kuukausitolkulla ja menin aivan lukkoon, kunnes lopulta uskalsin seuraavana syksynä mennä YTHS:lle ja kertoa vaikeuksista, jonka ansiosta lääkäri kirjoitti minulle selvityksen opintotukea varten, ja sitä jatkettiin.

Mutta koskaan, en KOSKAAN kertonut vanhemmilleni sanaakaan vaikeuksistani, koska en halunnut huolestuttaa heitä ja tiesin, että he olivat niin ylpeitä nimenomaan yliopisto-opinnoistani. Minua auttoi jaksamaan rakas pieni koirani, jonka hankin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Se aktivoi käymään joka päivä ulkoilemassa ja toi todella paljon seuraa ja lohtua, etenkin viikonloppuisin kun tuntui että kaikki muut olivat juhlimassa paitsi minä. Lisäksi koirapuistosta löytyi usein juttuseuraa.

Suosittelen että yrität jotenkin valaa toivoa tyttäreesi, ja ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuudelle. Sano hänelle että yliopistossa opiskelu ei ole ainoa vaihtoehto elää tätä elämää. Esimerkiksi AMK:ssa opiskellaan enemmän saman ryhmän kanssa, lukujärjestyksen saa yleensä valmiina ja koulu on enemmän lukiomaista. Jos tutkisitte yhdessä opinto-opasta ja etsisitte toista alaa tytölle? Yritä lisäksi saada tyttö menemään YTHS:lle hakemaan apua, se ei ole mikään häpeä. Itse yritin viimeiseen asti peitellä tilannetta vanhemmiltani, joten varaudu että tyttäresi ei kerro sinulle kuin pienen totuuden koko ongelmasta.

Saanko kysyä missä tyttäresi opiskelee?

Ekstrovertit ja niiden hassut ongelmat, sanoo täältä eräs introvertti :D 

Itsellä muuten sama tilanne, paitsi että kavereitta jääminen oli minulle vain fakta, ei shokki. Olin ainoa nainen opiskelemassa tietojenkäsittelyoppia, ja lisäksi muutamaa vuotta "poikia" vanhempi. Eipä sitä kavereita löytynyt. Mutta en minä siitä lannistunut v aan keskityin sitten opintoihin.

Ryhmätyöt tein yksin - aina sain, kun kysyin asiaa luennoitsijalta. En todellakaan halunnut niiden poikien kanssa mennä jonnekin yliopiston lähibaariin nitiä tekemään, kuten niillä oli tapana. Sitä paitsi ne muut vaivautuivatkin jos yritin niille puhua, joten parempi säästää kaikkia osapuolia ja olla edes yrittämättä, pysyä omissa oloissaan. 

Ja minä TIESIN että minua pidetään outona ja erilaisena, mutta so what! Minulla, kuten jokaisella muullakin, on oikeus olla sellainen. Olin ylpeästi outo ja erilainen itseni. 

"Ketään, ei ketään kiinnosta yliopistossa käytkö luennoilla vai et. Kukaan ei soittele perääsi jos olet kotona yksin. Kaikki pitää hoitaa itse lukujärjestyksen suunnittelusta alkaen, ja siitähän se omalla kohdallani alkoi menemään pieleen."

Minusta tämä on tosiaan hyvä älykkyystesti, joka karsii sopimattomat pois akateemisilta aloilta. Jos ei hyvänen aika osaa itse suunnitella lukujärjestystä opinto-oppaan avulla, ja hoitaa opintoja ilman valvovaa aikuista, niin ehkä tosiaan on väärässä paikassa. 

Itselläni oli tavoite mahdollisimman nopea opintojen suoritus, ja niinpä keräsin itselleni kursseja myös niin että luennot meni päällekkäin (ei väliä, koska useimmilla ei ole läsnäolopakkoja), palauttelin laskuharjoituksia kirjallisina koska en ehtinyt tilaisuuksiin, otin kursseja joiden esitietovaatimuksia en täyttänyt (tämä onnistuu yleensä kun vaan kysyy luennoitsijalta). Olihan se 3 vuotta melkoista pänttäämistä mutta tulipahan hoidettua ja sitten työelämään, jossa onkin jo paljon mukavampaa, kun juoksee hyvä palkkakin.

172 cm kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaistahan se monella on kun muuttaa yksin vieraaseen paikkaan. Siinä tarvitaan vaan sisua ja keskittymistä opintoihin. Itse käänsin aikanaan yksinäisyyden voimavaraksi: kun ei kerran kavereita eikä muuta tekemistä ole, niin minäpä hoidan opinnot sitten äkkiä alta pois. 3 vuodessa maisteriksi tuli luettua, ihan vaan kun ei ollut muuta  tekemistä iltaisin kuin päntätä :D

Ihan mahtava veto, mutta ei kyllä onnistu kaikilta, tai oikeastaan juuri keltään. Yksinäisyys on useimmille passivoiva tekijä.

Vähänkin ulospäinsuuntautunut luonne kärsii jatkuvasta yksinäisyydestä. Mites opiskeluympäristö, tarjoaisiko se mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen? Entä kuuluuko tyttö kirkkoon? Jos ei nyt mitään muuta keksi niin onhan näillä toimintaa. Huonoin vaihtoehto on, että tyttö alkaa käyttää tylsyyteen päihteitä.

Entä mitä muita harrastuksia tytöllä on? Hän kaipaa selkeästi seuraa. Harva on niin introvertti, että oikeasti jaksaa vain päntätä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen, että tyttäresi hakisi opiskelemaan toiseen paikkaan ja erityisesti suosittelen AMK:ta yliopiston sijaan, koska yliopisto-opiskelu itsessään voi olla jo suuri riskitekijä syrjäytymiseen.Itselleni siis kävi juuri noin. Olin melko pienessä lukiossa, jonka jälkeen pääsin yliopistoon. En kuitenkaan saanut kavereita sen ensimmäisen viikon aikana, kun oli tutustumista, tutorointia ja kaikki muut solmivat suhteita. Lukiossa minulla oli paljon kavereita, joten ilman kavereita jääminen oli minulle suuri shokki, jota en osannut odottaa.

Siitä se alamäki sitten alkoikin, kun luennoilla istuin aina yksin muiden istuessa niissä kaveriryhmissä. En tiennyt kenen kanssa voisin tehdä ryhmätyöt, kun eivät yliopistossa opettajat usein kiinnitä tuollaisiin seikkoihin huomiota, vaan olettavat että opiskelijat itse selvittävät nämä jutut. Minulla ei myöskään ollut kavereita joiden kanssa käydä syömässä, joten en jäänyt ikinä koululle syömään vaan lähdin kotiin.

Aloin jännittämään jokaista luentoa todella paljon, koska pelkäsin että muut pitävät minua outona ja erilaisena. Lisäksi onnistuin tekemään ekana vuotena lukujärjestyksen vahingossa edellisvuodelle, mikä oli minusta suuri moka ja häpeä, varsinkin kun sain aiheesta sähköpostia opinto-ohjaajalta. Tämän mokan vuoksi joidenkin kurssien aikataulut olivat menneet väärin ja olin missannut joitain luentoja, jonka vuoksi minulta jäi tosi paljon opintopisteitä saamatta, kun kurssit jäivät käymättä. Siitä lähtien opintoni menivät joka vuosi ihan sekaisin kun piti yrittää sumplia niitä ensimmäisen vuoden kursseja seuraavien vuosien kurssien kanssa yhteen, ja käytännössä olin aina eri ihmisten kanssa kursseilla, enkä onnistunut enää sitä vähääkään solmimaan pidempiakaisia kaverisuhteita, mitä ekana vuonna.

Ongelmaksi omalla kohdallani muodostui opiskelijalta vaadittu oma-aloitteisuus. Ketään, ei ketään kiinnosta yliopistossa käytkö luennoilla vai et. Kukaan ei soittele perääsi jos olet kotona yksin. Kaikki pitää hoitaa itse lukujärjestyksen suunnittelusta alkaen, ja siitähän se omalla kohdallani alkoi menemään pieleen. Sitten kun ymmärsin, etten saa opintopisteitä tarpeeksi opintotukeen, olin aivan paniikissa kuukausitolkulla ja menin aivan lukkoon, kunnes lopulta uskalsin seuraavana syksynä mennä YTHS:lle ja kertoa vaikeuksista, jonka ansiosta lääkäri kirjoitti minulle selvityksen opintotukea varten, ja sitä jatkettiin.

Mutta koskaan, en KOSKAAN kertonut vanhemmilleni sanaakaan vaikeuksistani, koska en halunnut huolestuttaa heitä ja tiesin, että he olivat niin ylpeitä nimenomaan yliopisto-opinnoistani. Minua auttoi jaksamaan rakas pieni koirani, jonka hankin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Se aktivoi käymään joka päivä ulkoilemassa ja toi todella paljon seuraa ja lohtua, etenkin viikonloppuisin kun tuntui että kaikki muut olivat juhlimassa paitsi minä. Lisäksi koirapuistosta löytyi usein juttuseuraa.

Suosittelen että yrität jotenkin valaa toivoa tyttäreesi, ja ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuudelle. Sano hänelle että yliopistossa opiskelu ei ole ainoa vaihtoehto elää tätä elämää. Esimerkiksi AMK:ssa opiskellaan enemmän saman ryhmän kanssa, lukujärjestyksen saa yleensä valmiina ja koulu on enemmän lukiomaista. Jos tutkisitte yhdessä opinto-opasta ja etsisitte toista alaa tytölle? Yritä lisäksi saada tyttö menemään YTHS:lle hakemaan apua, se ei ole mikään häpeä. Itse yritin viimeiseen asti peitellä tilannetta vanhemmiltani, joten varaudu että tyttäresi ei kerro sinulle kuin pienen totuuden koko ongelmasta.

Saanko kysyä missä tyttäresi opiskelee?

Ekstrovertit ja niiden hassut ongelmat, sanoo täältä eräs introvertti :D 

Itsellä muuten sama tilanne, paitsi että kavereitta jääminen oli minulle vain fakta, ei shokki. Olin ainoa nainen opiskelemassa tietojenkäsittelyoppia, ja lisäksi muutamaa vuotta "poikia" vanhempi. Eipä sitä kavereita löytynyt. Mutta en minä siitä lannistunut v aan keskityin sitten opintoihin.

Ryhmätyöt tein yksin - aina sain, kun kysyin asiaa luennoitsijalta. En todellakaan halunnut niiden poikien kanssa mennä jonnekin yliopiston lähibaariin nitiä tekemään, kuten niillä oli tapana. Sitä paitsi ne muut vaivautuivatkin jos yritin niille puhua, joten parempi säästää kaikkia osapuolia ja olla edes yrittämättä, pysyä omissa oloissaan. 

Ja minä TIESIN että minua pidetään outona ja erilaisena, mutta so what! Minulla, kuten jokaisella muullakin, on oikeus olla sellainen. Olin ylpeästi outo ja erilainen itseni. 

"Ketään, ei ketään kiinnosta yliopistossa käytkö luennoilla vai et. Kukaan ei soittele perääsi jos olet kotona yksin. Kaikki pitää hoitaa itse lukujärjestyksen suunnittelusta alkaen, ja siitähän se omalla kohdallani alkoi menemään pieleen."

Minusta tämä on tosiaan hyvä älykkyystesti, joka karsii sopimattomat pois akateemisilta aloilta. Jos ei hyvänen aika osaa itse suunnitella lukujärjestystä opinto-oppaan avulla, ja hoitaa opintoja ilman valvovaa aikuista, niin ehkä tosiaan on väärässä paikassa. 

Itselläni oli tavoite mahdollisimman nopea opintojen suoritus, ja niinpä keräsin itselleni kursseja myös niin että luennot meni päällekkäin (ei väliä, koska useimmilla ei ole läsnäolopakkoja), palauttelin laskuharjoituksia kirjallisina koska en ehtinyt tilaisuuksiin, otin kursseja joiden esitietovaatimuksia en täyttänyt (tämä onnistuu yleensä kun vaan kysyy luennoitsijalta). Olihan se 3 vuotta melkoista pänttäämistä mutta tulipahan hoidettua ja sitten työelämään, jossa onkin jo paljon mukavampaa, kun juoksee hyvä palkkakin.

Tässä keskustelussa ei tainnut olla kyse sinun pärjäämisestäsi vaan AP:n tyttären pärjäämättömyydestä, joten voisitko mennä toiseen ketjuun tai aloittaa vaikka ihan oman ketjun menestystarinallesi kiitos.

Etenemään pienin askelin eteenpäin - siis minne?

t. itsekin tyttäresi tilanteessa jo vuosien ajan ollut

Minulle tuli samanlainen kun muutin pois kotipaikkakunnalta ja kaikki kaverit, sukulaiset ja tutut asiat jäi. Myöhemmin vasta tajusin että masennustahan se oli. Siihen tepsii sama kuin yleensä masennukseen, pitää saada se olo tasaantumaan ehkäpä lääkkeellä, sitten tarvitsee keskusteluapua/terapiaa että pääsee siihen syyhyn. Syykin löytynee siitä yksinäisyydestä ja irrallisuuden, entisen elämän menetyksen tunteesta. Ihminen masentuu kun menettää entisen turvallisen elämänsä.

Sitten rutiinia, joka päivälle järkevä ohjelma, ja niin että tapaa edes jotain ihmisiä ja käy pois kotoa. Sukulaisten ja ystävien kannattaa olla kuulolla melkein päivittäin vähäsen. Ei mitenkään vahtimassa tai  holhoamassa, mutta että tulee sellainen olo että ei ole yksin, ja että jotakuta kiinnostaa olenko hengissä.

On tärkeää että on mieluisa ja viihtyisä asuinpaikka, ihan kauheimpaan opiskelijaläävään ei pidä jäädä vain siksi että se osui kohdalle ja oli halpa.

Tytär tarvitsee itsetuntoa ja itsenäistymistä, opintojen sijainnilla ei ole merkitystä. Aiemmin hänen "olemassaolonsa" on ollut kavereiden varassa, hän on ollut suosittu ja pidetty. Nyt hän on yhtäkkiä täysin eri roolissa. Ja tosiaan extrovertille tuollainen tilanne on kauhistus.

Itse en ymmärrä tätä ryhmätyöongelmaa - olen introvertti ja hiljainen, mutta nykyisin aikuinen ja uskallan mainiosti sanoa kovalla äänellä "onko kaikilla ryhmä vai tarvitseeko joku paria" tai kysyä lähimmältä porukalta "voinko tulla teidän ryhmään mukaan" ja sitten vaan pusken itseni ryhmään, osallistun työhän ja that's it. Nuorempana tämä ei olisi onnistunut minulta. Eli olen kasvanut vahvemmaksi.

Joku lääkitys olisi ehkä paikallaan, jos tyttö on täysin lamautunut. Ennen kuin kävelee junan alle tai jotain muuta typerää.

Minä olen tosi sosiaalinen mutta olimme ulkomailla ja aloitin koulun 3 kk myöhässä. Ihan ulalla, kesti kauan päästä mukaan, saada paikka ryhmätöissä jne.

Voin ymmärtää kuinka helposti jää jalkoihin.

Sano hänelle että siinähän on mahtavat edut kun muuttaa kokonaan toiselle paikkakunnalle, kukaan ei tunne ja voi aloittaa ihmissuhteiden luomisen aivan alusta. Itse opiskelen  yli 30 vuotiaana amk:ta loppuun ja huomaa kyllä miten jotkut nuoret eivät osaa yhtään luoda suhteita toisiin. Se, että mököttää nurkassa ei auta ketään. Kyllä sellaista aletaan hylkiä. Sen sijaan olisi kerättävä rohkeutta ja mentävä vaan juttelemaan ihmisille. Äkkiä sitä avoimella ja positiivisella olemuksella luo suhteita.

Ei siellä työpaikallakaan kukaan valmiiksi ystäviä anna. Nekin suhteet on luotava ihan itse. Se on aikuisuutta.