Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti ikisinkkuja?
09.04.2016 |
Olen kyllästynyt käymään treffeillä. Olen aika ujo ihminen, ja mulla kestää todella kauan tutustua yhtään kehenkään. Tuntuu, että miehet odottavat silti sitä ihastusta. Miten monesti olenkaan kuullut, että olen tosi kiva jne. mutta ei vain tuntunut "kipinää". Mitä helvetin kipinää? Voihan toki olla, että on ollut jokin muu syy, ettei ole kiinnostanut ja tuo on vain helppo sanoa, en tiedä. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon, että olen ajatellut lopettaa koko kumppanin etsimisen. Olen ollut jo pari vuotta sinkku, ja siinä on vain ollut epäonnistuneita tapailujuttuja välissä. Olisi ihanaa olla parisuhteessa, mutta tapailu on kuluttavaa, varsinkin kun suurimmalla osalla miehistä ei ole kiinnostusta tutustua rauhassa. Onko täällä ketään, kuka olisi itse valinnut parisuhteettoman elämän? Millaista on? Kaipaatko ikinä parisuhdetta tai mietitkö, että tekisit jotain parisuhteen löytymiseksi? Oikeastaan olen jo lopettanut, mutta aina se halua löytää kumppani on voittanut. Olen kyllä oikein tyytyväinen elämääni sinkkuna, mutta ei se tarkoita, etteikö parisuhteessa olisi silti kiva olla. Kunpa oppisin jotenkin ignoraamaan kaipuun parisuhteeseen. Kenelläkään kokemusta?
Kommentit (17)
Minä ihastun kyllä helposti mutta seurustelu vaatisi niin suuria kompromisseja ja kaikkea säätämistä ja draamaa että en jaksa sitä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan tosissani etsinyt miestä tai hakeutunut paikkoihin, missä kuvittelisin naisseuraa etsivien miesten viettävän aikaansa. Kyllähän minä välillä mietin, että missaanko jotain olennaista elämässä, kun ei ole parisuhdetta ja että pitäisikö minun huolestua omasta evvk-asenteestani. Se nyt ainakin on fakta, että lastentekoa ajatellen minun olisi jo korkea aika alkaa tehdä tuttavuutta johonkin isäkandidaattiin (en osaa kuvitella, että tekisin lapsia kenenkään kanssa, johon en olisi ehtinyt tutustua kunnolla), mutta en erityisemmin halua lapsia, joten en ole ottanut stressiä siitäkään asiasta.
Valitettavasti en siis osaa auttaa siinä, miten voi ignoorata oman kaipuunsa parisuhteeseen. Mutta luultavasti sitä kaipaa vähemmän, jos onnistuu järjestämään elämänsä sellaiseksi, ettei miehelle tai miehenpyynnille ole varta vasten jätetty tilaa. Tiedän pari ihmistä, jotka olivat jo vannoutuneita vanhojapiikoja, mutta sitten kummallekin mies vain tulla tupsahti ihan sattumalta vähän kypsemmässä iässä. En siis sinuna menettäisi tyystin toivoani :)
Kyllä, minä olen se mukava ja ihana, mutta miesten mielestä ne kemiat puuttuu. Puuttukoon sitten. Olen väsynyt tapailuihin ja odottamisiin ja olemaan pelkkä kaveri. Helpommalla pääsee, kun päättää olla yksin. Takana on pitkä parisuhde, joka päättyi vuosi sitten.
Täällä yksi! En ole koskaan ihastunut enkä halunnut parisuhdetta. Tosin olen vasta kahdenkympin puolivälissä enkä nyt suoraan sano, että "ei koskaan". Kenenkään kanssa yhdessä asuminen ei siltikään tulisi kysymykseenkään.
Hetken mä jo luulin, että kyseessä on mun oma aloitus. Niin tuttua tekstiä se oli. Ja varsinkin tuo "kipinän" puuttuminen. Itsekään en ole ikinä tajunnut, mikä ihme on se "kipinä", joka pitäisi ensisilmäyksellä olla? Miksei riitä että toinen on kiva ja mukava, se "kipinäkin" varmaan syttyisi jos tapaisi pari kertaa lisää. Mut ei. Joten mun puolesta saa olla.
Tähän yksinoloon ajan mittaan tottuu. Joskus iskee todella kipeästi läheisyyden ja hellyyden kaipuu, mutta nykyään yhä harvemmin sekään. Itseasiassa mä alan olla siinä vaiheessa, että musta ois todella vaivalloista jos mun elämässä ois joku muukin. Mun pitäis raivata aikaa jollekin toiselle, jättää omia kivoja juttuja tekemättä jonkun toisen takia. Ei kiitos. Sitä paitsi mun karmalla se toinen osoittautuisi kuitenkin pettäjäksi tai epäluotettavaksi, enkä mä ole valmis särkemään sydäntäni enää kertaakaan.
Olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että mun kohtaloni on elää tämä elämä ilman rakkautta. Ehkä sitten seuraavan elämäni saan viettää sen kuuluisan Oikean kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi! En ole koskaan ihastunut enkä halunnut parisuhdetta. Tosin olen vasta kahdenkympin puolivälissä enkä nyt suoraan sano, että "ei koskaan". Kenenkään kanssa yhdessä asuminen ei siltikään tulisi kysymykseenkään.
Olin ihan samaa mieltä, että en ikinä halua parisuhdetta enkä halua asua kenenkään kanssa. Mutta niin vain kävi, että tuli vastaan mies joka sai minut koukkuun ja nyt asia on harkinnassa. En tarkoita että sinulle kävisi välttämättä samoin, kunhan totean että joskus elämä tosissaan yllättää.
Vierailija kirjoitti:
Hetken mä jo luulin, että kyseessä on mun oma aloitus. Niin tuttua tekstiä se oli. Ja varsinkin tuo "kipinän" puuttuminen. Itsekään en ole ikinä tajunnut, mikä ihme on se "kipinä", joka pitäisi ensisilmäyksellä olla? Miksei riitä että toinen on kiva ja mukava, se "kipinäkin" varmaan syttyisi jos tapaisi pari kertaa lisää. Mut ei. Joten mun puolesta saa olla.
Tähän yksinoloon ajan mittaan tottuu. Joskus iskee todella kipeästi läheisyyden ja hellyyden kaipuu, mutta nykyään yhä harvemmin sekään. Itseasiassa mä alan olla siinä vaiheessa, että musta ois todella vaivalloista jos mun elämässä ois joku muukin. Mun pitäis raivata aikaa jollekin toiselle, jättää omia kivoja juttuja tekemättä jonkun toisen takia. Ei kiitos. Sitä paitsi mun karmalla se toinen osoittautuisi kuitenkin pettäjäksi tai epäluotettavaksi, enkä mä ole valmis särkemään sydäntäni enää kertaakaan.
Olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että mun kohtaloni on elää tämä elämä ilman rakkautta. Ehkä sitten seuraavan elämäni saan viettää sen kuuluisan Oikean kanssa.
Itse tuota kipinä-fraasia käyttäneenä voin omalta kohdaltani sitä selittää. Ensitapaamisella ihmiset ovat joko "ei" "ehkä" tai "varmasti". Jos ihmisestä tulee vaikutelma että ehdottomasti ei ole sopiva (vaikka on miten mukava), on turha tuhlata kummankan aikaa kun se mielipide ei tule muuttumaan. Herättää toisessa vain turhaa toivoa jos hän on kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikisinkku on minusta aika naurettava ilmaisu. Miten kukaan voi tietää olevansa lopun ikäänsä ilman parisuhdetta, ellei mene nunnaksi luostariin? Naisten eliniänodote huitelee Suomessa jotain 8-kymppiä.
Elämässä voi tapahtua mitä tahansa, vaikka minkä ikäisenä voi kohdata suloisen elämänkumppanin. Tai sitten ei, ja sekin on ihan ok.
Parisuhde ei ole naisen elämän päämäärä ja tarkoitus ja olemassaolon oikeutus. Tai ihmisarvon tai "onnistumisen" mitta. Se ei ole suorite. Parisuhteen arvot ja "edut" on ihan muualla, vaikka viihdemedia truuttaa muuta.
Itsellä kaksi liittoa takana ja lapsiakin siunaantunut tarpeeksi. Minnekään ei ole kiire ja olen huomannut etten ole vielä valmis jakamaan kenenkään kanssa taloutta.
Minut on liitoissa hyväksikäytetty kunnolla. Toinen tietoisesti ja toinen sillä tavoin tietämättään, että on jotenkin mieleltään sairas ja hyvin, hyvin narsistinen ihminen.
Ensimmäinen petti mennen tullen, että se kipinä löytyi minun lisäkseni monen muunkin kanssa. Hän on yhä sillä tiellä, eikä ole muuksi muuttunut. Nyt jo neljäs yritys perustaa perhe menossa.
Rakastuin ja ihastuin tähän toiseen mieheeni heti ensisilmäyksellä ja kyllä se "kipinä" oli käsin kosketeltavissa. Minusta se on seksuaalista vetovoimaa ja intohimoa/sähköä kahden ihmisen välillä. Silloin järki ei pääse väliin ja tunne vie ja usein vielä varsin nopeaa tahtia mitä olen saanut lähipiirissäkin huomata.
Millään muulla ei ollut väliä kun sillä, että sain tuon miehen ns.omakseni ja hän tunsi samoin minua kohtaan ja halusi palavasti olla kanssani kaiken mahdollisen ajan. Muutimme yhteen hyvin pian ja ensimmäinen, yhteinen lapsemme sai alkunsa lähes heti.
Se kaikki tuntui niin oikealta ja rakkautta riitti uskomattomiin määriin. Elin rakkaudesta niin, että kestin vaarallisen pitkään sen kuinka toinen luhistui ja maksatti minulla oman itsetuntonsa. Se suhde vei minulta kaikki läheiset ja eroonkaan en meinannut päästä kun kiristi aivan kaikella ja kaikesta huolimatta tunteenikaan eivät kuolleet, vaikka jo jopa toivoin sitä itseni ja lasteni tähden.
Tuo suhde vahingoitti kai niin etten kykene uuteen suhteeseen.
Olen tässä jokusen vuoden aikana tapaillut miehiä ja ne muutamat keiden kanssa oletin pystyväni enempään niin heidän kiire muuttaa yhteen, jakaa kaikki arjessa ja olla koko ajan yhdessä, alkoi ahdistamaan.
Olisi ehkä eri jos voisi heti tapaamisesta hypätä siihen kohtaan kun tunnetaan toinen ja asutaan yhdessä eikä tarvitse miettiä mitään.
Uskon, että se johtuu vain siitä ettei ole energiaa juuri nyt sellaiseen. Ei ole voimia satsata ja panostaa suhteen alkuun.
Miksi silloin ei antaisi itselleen lupaa levätä ja olla ilman yritystä ja paineita parisuhteen löytämisestä?
Se on vapauttava tunne.
En ole tehnyt mitään päätöstä olla yksin, mutta en myöskään ole haku päällä. Ehkä joskus voin olla, mutta sen hetki ei ole nyt. Varmaan huomaan sitten kun on aika.
Elämäni ei sinkkuna ole huonoa ja saan tehdä yksin päätökset ja ensimmäistä kertaa elämässäni on niin. Miksi en nauttisi siitä?
Jos on tarkoitettu niin uskon, että se oikea mies kun tulee vastaan tuntuu niin hyvältä ja mielen valtaa vain palava halu olla hänen kanssaan. Silloin en stressaa enkä murehdi ja ihastuminen menee pelon ohi eikä pelko enää sanele tiedostamattanikaan valintojani vaan annan mennä. Se "kipinäkin" on siellä, ilman, että sitä tarvitsee pohtia, että mikä se on.
Elämme täällä vain kerran ja miksi enme eläisi niin kun hyvältä tuntuu eikä niin kuten muut olettavat ja odottavat sun elävän?
Ei parisuhde ole mikään elämän itseisarvo eikä sellaista kannata väkisin kehittää.
Kun kohtaa sen oikean ihmisen niin se suhde etenee omalla painollaan. Ei siinä tarvitse pohtia ja pähkiä.
Jos yrittää väkisin niin sitä saattaa tyytyä suhteeseen, mikä ei kanna, koska se jokin puuttuu, vaikka kaikki muu olisi kuinka hyvin tahansa.
Jos vetovoima puuttuu niin riidat ja toisen huonot puolet saavat turhan ison merkityksen. Intohimon kanssa kun katsoo toisen virheet läpi sormien ainakin aika pitkälle. Tai ne eivät saa niin suurta painoarvoa.
Sen vuoksi jotta se suhde sitten kestäisi niin ei kannata tyytyä vähempään. Niin ja hyvää kannattaa odottaa. Siihen asti nautitaan elämästämme!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan etsinyt kumppania. Sellaiset asiat vain tapahtuu ja silloin se on aitoa. Jos ei tapahdu niin jatkan itsekseni elämistä joka on erittäin kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi! En ole koskaan ihastunut enkä halunnut parisuhdetta. Tosin olen vasta kahdenkympin puolivälissä enkä nyt suoraan sano, että "ei koskaan". Kenenkään kanssa yhdessä asuminen ei siltikään tulisi kysymykseenkään.
Kahdenkympin puolivälissä eli kymmenenvuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi, syitä on monia elämä vaan kulkenut näin että yksin olen, sitova raskas työ yksi pahimmista ei vaan ole jaksanut mitään muuta.
Nyt vanhemmiten on tullut hirveä kumppanin kaipuu, yksinäisyys on alkanut tuntua erittäin ikävältä.
Pakko olla yksin kun ei löydy ketään. Kaipaan parisuhdetta. En haluaisi olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen aihe. Itse vuosia sitten eronneena keski-käisenä miehenä olen pohtinut ihan samanlaisia asioita. Voinpa allekirjoittaa aika monta ajatusta edellisistä:)
Kuinkahan usein sitä on kuullut sanonnan: "se tulee sitten vastaan, kun sitä vähiten odottaa". Ymmärrän tuon ajatuksen sikäli, että silloin ei pakonomaisesti takerru ajatukseen kumppanista, vaan pystyy rentoutumaan ja olemaan oma itsensä. Kun ei kaipaa ketään elämäänsä, viestii sitä, että on hyvä olla näinkin ja on hyväksynyt itsensä ja elämänsä sellaisena kuin on.
Mutta...Ihminen kaipaa kumppania vierelleen, ainakin suurin osa. Sellaista ihmistä, jonka kanssa on helppoa olla. Tämä on varmaan maailman luonnollisin asia.
Deittipalstoja lukuunottamatta ei ole välttämättä luonnollisia paikkoja kohdata ihmisiä. En käy ravintoloissa, koska en käytä alkoholia. Minulla on harrastuksia ja näen kyllä ihmisiä useamman kerran viikossa työn lisäksi.
Ongelma on mielestäni kohtaamattomuus ja pelot. Lähinnä nolaantumisen pelko. Moni ei uskalla alkaa jutella"ventovieraan" kanssa sillä ajatuksella, että mokaa tai toinen onkin varattu. Kynnys kasvaa helposti liian suureksi ja välillä tuntuu epätoivoiselta, kun ketään ei ole näköpiirissä. Ymmärrän hyvin, ettei ole voimia tutustua aina uusiin ihmisiin, vaikka deittipalstoilla. Aina sama aloitus, arat asiat, hylkäämisen pelko ja epävarmuus siitä, onkohan tämä henkilö sopiva tai olenko minä sopiva. Nettideittailussa mennään helposti suhde edellä eikä tutustuta riittävän hyvin toiseen. Jos ei miellytä, on niin helppoa siirtyä seuraavaan. Tässä kohtaa pitäisi mielestäni pudottaa hanskat: "antaa sitten olla" Elämän laki on se, että ennemmin tai myöhemmin osuu kohdalle ihminen, joka on valmis tutustumaan sinuun. Tätä kovasti itsekin harjoittelen. Tsemppiä:)
-Deittipalstoja lukuunottamatta ei ole välttämättä luonnollisia paikkoja kohdata ihmisiä. En käy ravintoloissa, koska en käytä alkoholia.-
Mulla sama, ei kiinnosta pätkääkää kyydä missään räkälöissä, alkoholia en ole koskaan käyttänyt, mä en vihaa mitään yhtä paljon kuin typeriä kännisiä ja viinalle haisevia ihmisiä.
Mulle sinkku on sellanen joka etsii kumppania, joten en ole ikisinkku. Olen vanhapiika ja ihan omasta valinnasta.
Voisin ilmoittautua. Tosin en ole kovin ponnekkaasti päättänyt, että pysyn sinkkuna - paremminkin olen vaan tyytynyt yksinoloon kun hyvää seuraa ei ole ollut tarjolla. Olen vaan jotenkin menettänyt kyvyn ihastua, sillä ainakaan yksikään viime vuosikymmenen aikana vastaantulleista miehistä ei ole saanut minussa juuri laimeaa kiinnostumista voimakkaampaa tunnetta aikaan. 90 % noista miehistä on ollut suorastaan luotaantyöntäviä; varmaan ihan kelpo tyyppejä, mutta mikään ei minussa värähtänyt. Miksipä siis olisi alkanut tapailla tai olisin ottanut yöksi viereen nukkumaan, kun ei niitä kuuluisia kemioita ollut?
Vika siis on varmaan minussa. Toivoisin, että voisin vielä ihastua palavasti - ja olla ihastumisen kohteena. Rakkaudestakin haaveilen. Tosin elämä on ihan kivaa näinkin, lapsilta ja lähipiiriltä saa rakkautta ja tukea, eikä miehen "puute" vaivaa kuin ajoittain, enimmäkseen hiljaisina yön hetkinä.
N42