Nostan hattua pienten lasten vanhemmille

Matkustin bussilla tänään ja kaksi lasta huusi kurkku suorana bussissa. Toisen äiti yritti rauhoittaa lastaan, mutta toinen äiti ei enää jaksanut. Huuto jatkui molemmilla lapsilla, yrityksestä huolimatta.
Saan käydä kaupassa eikä lapseni juokse itseään kumoon pienten ostoskärryjen kanssa, joista lentää munakenno.
Kukaan ei sano "äitiäitiäitiäitiäitiäitiäiti" noin 600 kertaa, kun yritän lukea.
Ruokalistalla ei ole pakko olla nakkeja tai kaupasta ostettuja lihapullia ja ranskalaisia. (Tiedän tietenkin, että joissain perheessä lapset syövät vain sushia ja sammenmätiä trooppisten hedelmien lisäksi.)
Kukaan ei sotke kippaamalla leluja lattialle, kun olen juuri siivonnut. En tallaa ikinä pieneen Lego-palikkaan.
Kaapeistani ei kiskota kaikkia tavaroita, joita olen juuri nostanut paikoilleen. Useita kertoja päivässä.
Kauraryynejä ei kaadeta lattialle, istuta niiden päällä ja huudeta "huiiiiiiiiiiiii!", kun ryynit lentävät ilmaan.
Kukaan ei koskaan melkein pissaa vessanpönttöön tai jätä vetämättä vessaa.
Ikkunassa ei ole pienten kämmenten tahmaisia jälkiä eikä sohvan takana ole pikkuleipäpalasia.
Pikkuhousuja ei vedetä alas vessasta.
Lastenhuoneen kaapista ei löydy ämpäriä, jossa on kastematoja ja - oli - koppakuoriaisia.
Ketään ei motata isomman kakkupalan vuoksi.
Pöytä, tuolit ja lattia eivät peity tahmaiseen, puoliksi syötyyn ruokaan.
Rispektiä, ehdottomasti! Ihailen oikeasti vanhempien ja erityisesti äitien reippautta ja jaksamista.