Näin oudon unen viime yönä

Olin kouluaikojen ystäväni kanssa tutkimassa hylättyä, ränsistynyttä omakotitaloa, ja löysimme sieltä naisen ruumiin. Nainen vaikutti kuolleen jo aikoja sitten, vaikkei ruumis ollutkaan mädäntynyt. Vainaja oli kolmissa kymmenissä, vartaloltaan hoikka ja hänen hiuksensa olivat ruskeat ja pitkät.

Soitimme poliisille, mutta yllätykseksemme saimme virkailijalta tylyn vastauksen: he lähettävät paikalle poliiseja jossain vaiheessa, kun ehtivät. Virkailija sanoi talon olleen hylättynä jo 14-15 vuotta eikä sen tutkiminen ollut poliisille kiireellinen asia.

Menimme myöhemmin tarkistamaan, oliko ruumis jo noudettu, mutta siellä se edelleen lojui, säpäleiksi iskettyjen huonekalujen, homehtuneiden vaatekasojen ja muun roinan keskellä.

Nyt huomasimme ruumiin liikkuvan hienoisesti. En järkyttynyt siitä. Vainajan läheisyydessä tunteeni olivat latistuneet. Vain järjellä ymmärsin, miten kummallista se oli.

Auringon valo siilautui repaleisten verhojen rei'istä rojukasan keskellä makaavaan ruumiiseen. Nostimme yhdessä ruumiin ja asetimme sen istumaan löytämällemme tuolille. Vainaja alkoi hengittää. Hänen raajansa nytkähtelivät hetkittäin. Meille oli epäselvää, olivatko ruumiissa havaittavat liikkeet jonkinlaisia refleksejä ja tyypillisiä vainajille vai olivatko ne merkkejä eloon heräämisestä.

Tilanteessa oli epämääräisyyden tuntu: hetki hetkeltä mahdoton muuttui mahdolliseksi meidän silmiemme edessä – suuri ihme vaihtui makaaberiksi, konkreettiseksi todellisuudeksi.

Yhtäkkiä vainaja alkoi haukkoa henkeään ja sai sanotuksi nimensä: Emilie. Hän oli avannut silmänsä, jotka olivat aiemmin olleet raollaan, ja ne paljastuivat suuriksi, taivaansinisiksi. Tästä eteenpäin olin yksin Emilien kanssa. Autoin hänet seisomaan ja tuin häntä, kun hän otti ensimmäiset, horjuvat askeleensa.

Soitin moneen paikkaan, erilaisille viranomaisille, ja odotin heidän rynnistävän paikalle ihmeissään, toimittajat kintereillään, mutta kukaan ei tullut. Emilie oli täysin minun vastuullani.

Oli kulunut muutama vuosi. Sain selville, että Emilie asui edelleen samassa kaupungissa, pienessä kerrostaloasunnossa. Hän eli itsenäistä elämää ja oli töissä huoltoaseman lounasravintolassa. Menin tapaamaan häntä.

Tupakansavuisen, 1980-luvun simpukkaravintoloita muistuttavan krouvin taukohuoneessa Emilie kertoi minulle vaikeuksistaan. Hän istui edessäni tuolilla ja itki. Hän sanoi, että ihmiset tiesivät hänen taustastaan, minkä vuoksi hänen elämänsä oli päivittäistä taistelua ennakkokäsityksiä vastaan. Ihmiset eivät olleet uskoa, että hän oli olemassa – että kuollut voi palata elämään.