Lue keskustelun säännöt.
Ystävän kiukkuisuus, onko syytä huolestua
12.03.2016 |
Minulla on n. kolmivitonen ystävä, joka on jotenkin kaksijakoinen. Tuntuu, että vuosien mittaan joku pimeä puoli hänessä on tullut esiin enemmän ja enemmän. Tutustuimme entisessä työpaikassa kymmenen vuotta sitten ja olemme ystävystyneet. Jatkuvasti emme hengaa yhdessä, siis voi olla viikkoja ja kuukausiakin välissä ettei nähdä, sitten taas useammin.
Viime vuosien aikana hänestä on tullut jotenkin ärtyisä ainakin omille kavereilleen, vai onkohan sitten totuus vaan alkanut pikku hiljaa paljastua. Aloin miettiä kun tyyppi kilahti hiljakkoin minulle jostain tyhjänpäiväisestä ja haukkui minut. Minä ymmärsin, että hän oli koko illan ollut kireä mutta en älynnyt niitä varoitusmerkkejä, katseita ja ivallisia huomautuksia ajoissa. Ilmeisesti siinä oli pitempään kertynyt kiukkua minua kohtaan ja hän oli jotenkin ehkä jopa odottanut tilaisuutta, että saa annella minulle mielipiteitään. Ja nehän olivat hyvin tuomitsevia ja henkilökohtaisia. En lähtenyt kinastelemaan vaan yritin selvittää asiaa rauhallisesti, no sekö häntä kiukutti kahta kauheammin. Silmät oikein paloivat raivosta.
Nyt on muistunut mieleen tilanteita, joita en aiemmin ymmärtänyt ja en ehkä halunnut ymmärtää. Pieniä mykkäkouluja ja vihjailuja, joita en silloin edes tajunnut ja kuittasin ohimeneväksi, ehkä ns. menkkaraivoksi.
Lisäksi hän joskus on sanonut jostain yhteisistä tutuista, ettei hän halua pyytää tätä ja tuota ihmistä mukaan jonnekin, koska heillä oli jokin yhteinen juttu josta tuli "aivan paskaa" tai "koska ei jaksa kuunnella sen tyhjäpään kikatteluja" tai "minä en nyt jaksa sitä kun se tulee joka paikkaan myöhässä". Ja koko kaveripiiri sitten noudattaa näitä hänen valintojaan, että jotakuta ei nyt kutsuta yhteisiin rientoihin. Sitten jonkin ajan päästä se kaveri taas pääsee armoihin ja kulkee mukana. Nyt on minun vuoroni olla tällä mustalla listalla.
Joskus kun olemme menneet ulos, niin hän on sanonut olevansa keljuuntunut johonkuhun läheiseen ihmiseen niin paljon ettei voi leppyä, ja koko illan aiheeseen on palattu välillä, kun se pahantuulisuus muistuu hänen mieleensä ja hän toivoo että kyseinen ihminen ei eksy paikalle. Syynä voi olla se, että ihminen "on v*tun ärsyttävä". Olen tällaiset jättänyt huomiotta, koska asia ei minulle kuulu.
Yksi esimerkki ylireagoinnista oli viimekesäinen retki pienellä laivalla ja siihen liittynyt patikkakierros. Valitettavasti sää kääntyi tihkusateiseksi ja mukana oli pikkulapsia jotka melusivat, niin tämäkös sitten sai kaverin hokemaan koko retken ajan ***tukerpelettä kun ei jaksa. Retken aikana hän paineli polulla kauheaa vauhtia ja oli kuin myrskyn merkki. Menin itse vähän lukkoon siinä, oltiinhan yhdessä suunniteltu se retkipäivä joten en kokenut että sää ja pikkulasten olemassaolo olisivat minun vastuullani. Mutta hän sitten tuntui rentoutuvan retken jälkeen paluumatkalla vaikkakin vielä sätti olosuhteita.
Miksi edes olemme ystäviä? No olen tuntenut hänet alunperin hyvin tervejärkisenä, rauhallisena ja huumorintajuisena ihmisenä. Aiemman työkaveruuden lisäksi meillä on ollut yhteisiä harrastuksia kuten luonnossa kulkeminen ja ollaan tultu juttuun hyvin. Vihainen puoli hänessä on tullut esiin ehkä noin kolmen vuoden sisään mutta pahentunut viimeisen vuoden aikana.
En järjellä pysty käsittämään hänen jatkuvaa kiukuttelua, kun hänellä on kuitenkin elämä ihan kunnossa. Tai no, en tiedä onko jatkuvaa mutta näkyy jotenkin joka kerta kun olen häntä tavannut. Hänellä on hyvä työpaikka vaikka tosin sekin tuntuu häntä viime aikoina tympäisevän. On kaunis koti jota jaksaa laittaa, on ystäviä, on puhevälit perheeseen (omaa perhettä hänellä ei ole). Hän huolehtii itsestään hyvin, eli sellaisia masennuksen merkkejä ei ole muuten. Eikä hän tietääkseni alkoholiakaan käytä kuin harvoin, tosin se näyttää myös laukaisevan näitä kiukkuja.
Kommentit (12)
Niin, voisiko se sitten olla yksi syy miksi lapset tuntuvat niin häntä ärsyttävän. Ei vaan selitä koko kuviota. Tiedän kyllä että hän toivoo löytävänsä miehen elämänkumppaniksi. Ei hänessä ulkoisesti mitään vikaa ole vaikkei ole suuren luokan kaunotar.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis noin 35-vuotias nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia...biologinen kello tikittää jo kovasti. Varmaan kaipaa elämäänsä miestä ja/tai lapsia. Ei ne kaverit, harrastukset ja työ korvaa omaa perhettä enää tuossa iässä, nuorempana kyllä.
Diagnoosi oli miehen puute. Just just.
En nyt etsi diagnoosia hänen käytökseensä. Asia on vaan niin outo ja painostava. En tiedä onko tuollainen käytös normaalia, koska minulla ei ole kovinkaan montaa yhtä läheistä ystävää kuin hän on, tai oli. Ehkä pari - kolme.
Tuollainen yhden ystävän eristäminen pois jättäminen yhteisistä menoista koska yhtä ihmistä ärsyttää ja muu kohtuuton reagointi on minusta käsittämätöntä. Lisäksi harmittaa kun en kiinnittänyt noihinheikkoihin signaaleihin aiemmin mitään huomiota. Kaduttaa melkein koko ystävyys, kun hän käytti vuosien varrella syntynyttä luottamuksellisuutta sen raivarinsa aikana satuttamaan minua.
Masennus tai aivokasvain.
Masennus siinä mielessä että aggressio on yksi tapa torjua sitä, aivokasvain taas siksi että selittämätön persoonan muutos.
Tai muu mielenhäiriö.
Mulla ainakin kolmenkymmenen kohdalla pulpahti kaikenlaista henkilökohtaista ongelmaa pintaan, vaikka onkin toi lapsi+mies-asia plakkarissa.
Olen todistanut lähipiirissä aika monen naisen muutosta henkisesti kun kolmekymmentä on tullut täyteen. Kyllä se niin menee että jos siinä vaiheessa ei ole niin sanotusti "juurtunut" mihinkään, esim. tapauskohtaisesti ei ole suhdetta tai lapsia, tai syy voi olla pelkästään suunnan puuttuminen elämässä, voi se tosiaan aiheuttaa ihmisen katkeroitumisen ja tavallaan hetkellisen mielen ylikuormittumisen. Ja tosiaan syy voi olla mikä tahansa. Minä koin pitkään etten kuulunut enää ystäväpiiriin kun kaikilla muilla oli lapsia, jouduin hetkellisesti "pois raiteiltani" kun hain uutta suuntaa. Elämä koettelee ja muuttaa ihmistä. Veikkaan että ystäväsi on myös nyt pois raiteltaan ja ehkä on parempi että otat tässä vaiheessa etäisyyttä häneen. Anna hänen löytää oma polkunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, voisiko se sitten olla yksi syy miksi lapset tuntuvat niin häntä ärsyttävän. Ei vaan selitä koko kuviota. Tiedän kyllä että hän toivoo löytävänsä miehen elämänkumppaniksi. Ei hänessä ulkoisesti mitään vikaa ole vaikkei ole suuren luokan kaunotar.
Voi se selittääkin. Tuo on niin kalvava kateuden muoto jos sitä potee, että itse ainakin kielsin asian niin tehokkaasti, etten todellakaan tajunnut mistä on kyse. Ennen kuin sitten jälkikäteen, äitinä.
Mutta diivahan tuo tietysti on tuon kaiken hermostumisensa allakin. Ja te kaverit jostain syystä olette antaneet hänen päsmäröidä rauhassa.
Kiitos vastauksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, voisiko se sitten olla yksi syy miksi lapset tuntuvat niin häntä ärsyttävän. Ei vaan selitä koko kuviota. Tiedän kyllä että hän toivoo löytävänsä miehen elämänkumppaniksi. Ei hänessä ulkoisesti mitään vikaa ole vaikkei ole suuren luokan kaunotar.
Voi se selittääkin. Tuo on niin kalvava kateuden muoto jos sitä potee, että itse ainakin kielsin asian niin tehokkaasti, etten todellakaan tajunnut mistä on kyse. Ennen kuin sitten jälkikäteen, äitinä.
Mutta diivahan tuo tietysti on tuon kaiken hermostumisensa allakin. Ja te kaverit jostain syystä olette antaneet hänen päsmäröidä rauhassa.
Ehkä siksi että hän on aloitteellinen yhteiselle lähtemiselle. Onko kokoava voima, mutta kun joku häntä alkaa ottaa päähän niin potkaisee tehokkaasti ulkopuolelle, kunnes ottaa armoihinsa. Sai nyt olla ensimmäinen ja viimeinen kerta omalla kohdallani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInullekin ensimmäisenä osui silmiin ikä. Kolmekymppisenä vähän kaikilla tuntuu olevan elämän päivittämisen "kriisi", isompi tai pienempi. Ehkä tämä kaveri on tyytymätön itseensä, ihan kaikkeen, ehkä tietämättäänkin masentunut. Se kun usein purkautuu kiukkuisuutena ja epämääräisenä tyytymättömyytenä ihan kaikkeen, lyhytpinnaisuutena.
Mielestäni hänellä on edessä pitkän itsetutkiskelun paikka, mutta sellaiseenhan ei voi toinen komentaa. Voit vain itse ottaa hajurakoa, jos toisen käytös on kohtuutonta. Toiset kun katkeroituvat "kärttyisiksi vanhoiksipiioiksi", toiset päivittävät asenteensa ja arvonsa ja jatkavat paljon kypsempinä aikuisina elämäänsä.
Minusta ainakin kolmevitosuus oli sitä aikaa, kun tunsi lähinnä aikuistuvansa ja löysi sellaisen sisäisen tyyneyden ja tyytyväisyyden koko elämää kohtaan. Olen nyt 45.
Mulle tulee mieleen katkeruus. Mitähän lie tapahtunut 3 vuotta sitten?
Tajuatko että ystäväsi on sisältä läpimätä päärynä, katkeruuden takia, ja vuotaa tuota happoa kaikkien päälle, ellei saa jotain apua/otetta itsestään/armoa itselleen tai jotain.
En ymmärrä, miten kehtaa käyttäytyä noin ja edes luulla, että hänellä on ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samnalainen ystävä, hänellä diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö jota ei usko itsellään olevan koska ei näe käytöksessään mitään väärää, kokee olevansa vain temperamenttinen ja suorasanainen. Niin vaikea ihminen ja on aiheuttanut paljon paskaa minulle että jouduin jättämään hänet elämästäni.
Mielenterveysongelmat tai masennus ettei ole saanut perhettä. Tapasin oman mieheni kun täytin 30 v. Koin kovaa tuskaa koska pelkäsin jääväni ilman perhettä. Sain kaksi lasta 35 ja 38v.
Siis noin 35-vuotias nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia...biologinen kello tikittää jo kovasti. Varmaan kaipaa elämäänsä miestä ja/tai lapsia. Ei ne kaverit, harrastukset ja työ korvaa omaa perhettä enää tuossa iässä, nuorempana kyllä.