Pitääkö äidin rakkaus ansaita?

Ei pidä ansaita. Kenenkään ei tarvitee olla toisen likasankona.

Jos en vastaa hänen puheluihinsa tai nää häntä säännöllisin väliajoin, hän alkaa mököttää ja jotenkin hän ei nää minua enää. Hän tavallaan kostaa minulle olemalla välinpitämätön. Välillä tuntuu todella pahalla, koska kyse on kuitenkin äidistäni.

ap

Muutenkin ahdistaa miten lapsellinen äiti on. Hän ei koskaan ole kasvanut aikuiseksi.

Ei todellakaan. Pahimpia virheitä kehityspsykologisesti on opettaa lasta ostamaan rakkaus miellyttämisellä.

Lapsen tulee kelvata äidille omana itsenään, ei suoritustensa kautta. Sinulla on ahdistava äitisuhde. Olisiko aika ottaa täisyyttä ja päästää irti? Äitisi ei siihen ole kyennyt, ehkä sinä voit?

Mulla samanlaisia kokemuksia äidistä ja sitten myös isoäidistä. Kumpaisenkaan kanssa en ole enää tekemisissä, kun tajusin mitä he minulle tekevät ja päätin ottaa vastuun omasta elämästäni, huonosta itsetunnostani ja masentuneisuudestani, joiden ymmärsin johtuneen heidän henkisen väkivaltansa alla olemisesta. Nyt olen oppinut jo jonkun verran arvostamaan itseäni ja tekemään elämästäni valinnoillani sellaista, että minulla on hyvä olla.

Sinun kannattaa puhua tuosta isälle tai sukulaiselle. Jos nämä eivät auta niin voit soittaa esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton palvelunumeroon 116 111.

Miten voin ottaa etäisyyttä? 

Kerran sanoin äidille, että haluan etäisyyttä. Sne jälkeen minusta tuli aivan näkymätön hänen silmissään. Hän ei muistanut esimerkiksi syntymäpäiviäni. Se tuntui pahalta. Olen muutenkin jotenkin todella ahdistunut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Jos en vastaa hänen puheluihinsa tai nää häntä säännöllisin väliajoin, hän alkaa mököttää ja jotenkin hän ei nää minua enää. Hän tavallaan kostaa minulle olemalla välinpitämätön. Välillä tuntuu todella pahalla, koska kyse on kuitenkin äidistäni.

ap

Itse olen antanut äidin mököttää. Toisten manipulointi on syvältä 😨

Nykyisin tullaan ihan hyvin juttuun. Mutta olen joutunut aikoinaan sanomaan etten rupea parisuhdeterapeutiksi, jutelkoon kavereilleen.

En minäkään omia parisuhdekriisejä häneen pura vaan selvittelen ne oman miehen kanssa.

Surullista että meitä persoonallisuushäiriöisiä on paljon edelleen vaikka sodasta, joka merkitsi isämme ja sitä kautta myös meidät, onkin jo aikaa.Mutta se on useamman sukupolven ketju, joka pitäisi katkaista.

Kuinka tahansa, kenenkään rakkkautta ei tarvitse ansaita, vähiten vanhempiensa.Äidin rakkaus on ehdotonta, joka tarkoittaa että lapsi kelpaa ja on hyväksytty aivan omana itsenään, sellaisena kun on, riittää että on olemassa, ilman mitään vaatimuksia ja saa tehdä itse omat päätöksensä elämässään.Ja niitä päätöksiä ehdoton rakkaus kunnioittaa.Usko tai älä jopa rikokseen ajatuneen lapsen äidin rakkaus kestää, olen se itse nähnyt melko läheltä.Oma lapsi on oma lapsi, aina.

Sinun ei kuitenkaan tarvitse kuunnella äitisi asioita ja murheita.Olette kaksi erillistä ihmistä.Voitko sanoa, ettet jaksa kuunnella?Jos äiti syyllistää pidä taukoa yhteydenpidossa.

Itsellänikin saattoi olla nuorempana 3 kk tauko yhteydenpidossa, vaikka äiti rakasti minua ja olin riittävä juuri sellaisena kuin olen.Mutta elin vain omaa elämääni ja hän omaansa.Vanhempana sitten tapasimme useammin, noin kerran viikossa.Itse olen tehnyt paljon virheitä äitinä, mutta tuskin ihan hirveitä, koska lapseni pystyy kertomaan mikä meni pieleen, mutta on kuitenkin upea ihminen.Sanoihan mm.lastenpsykiatri Jari Sinkkonen lehtihaastattelussa, että "nykyisin kun lapset ovat kertonneet mitä virheitä teimme, he tulevat lounaalle viikonloppuisin".Itse pyrin pysymään kaukana lapseni elämästä ja olla yhteydessä vain ihan välttämättömien asioiden vuoksi.En vaadi mitään, en odota mitään, olen kiitollinen hänen olemassaolostaan.Mutta olenkin jo hyvin vanha.

Vierailija kirjoitti:

Miten voin ottaa etäisyyttä? 

Kerran sanoin äidille, että haluan etäisyyttä. Sne jälkeen minusta tuli aivan näkymätön hänen silmissään. Hän ei muistanut esimerkiksi syntymäpäiviäni. Se tuntui pahalta. Olen muutenkin jotenkin todella ahdistunut.

ap

Miksi pitää ilmoittaa, että haluaa ottaa etäisyyttä. Sitä voi ihan itse ottaa, jos tuntuu että äiti tunkeutuu omalle reviirille, niin sanot että ko. asia ei kuulu hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Miten voin ottaa etäisyyttä? 

Kerran sanoin äidille, että haluan etäisyyttä. Sne jälkeen minusta tuli aivan näkymätön hänen silmissään. Hän ei muistanut esimerkiksi syntymäpäiviäni. Se tuntui pahalta. Olen muutenkin jotenkin todella ahdistunut.

ap

Auts!Voin kuvitella, kuinka pahalta tuntuu.Auttaisiko tieto siitä, että äitisi on itsensä pahin vihollinen ja oman menneisyytensä vanki.Jokin syy hänen käytökseensä on.Hoida sinä itseäsi niin, että ketju katkeaa kohdallasi.Jo se että oivallat asian, on hyvä merkki.

Vierailija kirjoitti:

Sinun kannattaa puhua tuosta isälle tai sukulaiselle. Jos nämä eivät auta niin voit soittaa esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton palvelunumeroon 116 111.

Oikeesti??Kyseessä on aikuinen tytär.Apua saa mm.omasta terveyskeskuksesta psykiatriselta sairaanhoitajalta tai mielenterveystoimistosta, jollei ole ystävää, jonka kanssa jakaa asia.

Etäisyys äitiin auttaa. Et vastaa puheluihin, et viesteihin, et mihinkään. Totaalisen äiditön ajanjakso. Selität tietysti äidille tilanteen ensin ennen kuin rajaat hänet pois elämästäsi. Helpompi sanoa kuin tehdä, tiedän sen. Jos aikuinen ihminen (äiti) haluaa siitä alkaa mököttämään ja on välinpitämätön, ei yhteydenpito edes ole vaivan arvoista. Varsinkaan jos itselle tulee siitä ahdistusta. Välinpitämättömyydellä kostaminen ei ole aikuismaista käytöstä. Onko äidilläsi joitain psykiatrisia ongelmia, esim masennusta tai persoonallisuushäiriö? Kenenkään ei tulisi joutua olemaan henkisen väkivallan alaisuudessa tai roskapönttönä. Itsekin aikaisemmin kuuntelin äidin huolia ja ongelmia, kunnes laitoin asialle stopin. Ymmärsin että ei minun ole pakko kuunnella ainaista valitusta ja negatiivista puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan. Pahimpia virheitä kehityspsykologisesti on opettaa lasta ostamaan rakkaus miellyttämisellä.

Veit sanat suustani.Jos lapsi kokee ettei kelpaa kuin miellyttämisen kautta, paitsi että kokee itsensä arvottomaksi voi käydä jopa niin, ettei opi ikinä sanomaan EI ja suostuu tekoihin, joita ei todellakaan halua, vain miellyttääkseen muita ja vahingoittaa syvästi, sekä itseään, että läheisiään.

Lapsuudesta muistan ettei 10 kelvannut kasvattajalleni, vaan sen piti olla 10+, jonka openi antoi "täydellisistä" vastauksistani.Silloin kun tuli "vain" 10, allekirjoitettava koepaperi tuli pöydän yli takaisin "missä se plussa on?" kysymyksellä.No, kyseessähän ei ollut oma äitini ja kenties se oli leikkiä, mutta kuitenkin viesti, että kelpaat vain suoritustesi kautta, jos sittenkään.Ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Kerronpa omasta tilanteestani, aikuinen perheellinen nainen siis olen. Kun olin lapsi, oli toimittava siten kuin äiti halusi, jos tuli sanottua vastaan tms. sai osakseen esim. päivän kestävän mykkäkoulun, joka jatkui siihen saakka kun itse lopulta pyysi itkien anteeksi. Sittenkään ei tullut anteeksiantoa, vaan asia jotenkin painettiin alas.

Aikuisena kuuntelen miten äiti puhuu pienille lapsilleni, ivallisesti, provosoiden ja sitten saaden lopulta vastakaikua provosoinnille hän loukkaantuu ja suuttuu. Ilkeitä kommentteja tulee minullekin, ja jos loukkaannun, olen aina vain käsittänyt väärin ja aivan liian herkkänahkainen. 

Jos olisi varaa laittaa välit poikki laittaisin, mutta meillä ei ole liikaa apua arjessa joten on vain yritettävä antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

En muista että äiti olisi koskaan iloinnut äitiydestä, äitiys oli enemmänkin kotitöiden suorittamista. Eikä hän koskaan oma aloitteisesti tullut halaamaan ja antamaan hellyyttä, toisin kuin minä lapsilleni teen.  Onneksi olen onnistunut katkaisemaan sukupolviketjun. Jos ei muuta, sen voi jokainen tehdä.