Kuuluuko sinusta hyvään vanhemmuuteen myös lapsista luopuminen sitten kun ovat aikuisia?

Kuuluu

"Vanhemmuuden perimmäinen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi", en muista kuka viisas on näin sanonut, mutta näin se mun mielestä menee.

No tietty lapset pitää osata päästää maailmalle, mutta hyvää ja läheistä suhdetta heihin ei tarvitse menettää.

Kuuluu, ehdottomasti. Lapset ovat vain lainassa- on hyvä sanonta.

Ilman muuta kuuluu. Lasten pitää antaa itsenäistyä ja tukea heitä siinä tarpeen mukaan.

meillä ei kyllä kauheita kapinoita ole käyty ja nuorisokin on aina välillä joutunut palaamaan takaisin kotiin, muutamaksi kuukaudeksi.

Mutta tottakai luopuminen ja lapsen itsenäistyminen alkaa synnytyksestä, pikku hiljaa. Kun sen tajuaa, ajattelen että säilyy paremmat ja läheisemmät välit niihin kotoa muuttaneisiin. Kun tajuaa että se pieni vauva on ihan oma yksilönsä ja sillä on omat vaatimukset ja halut tässä elämässä, niiden kanssa sitten on vanhemman opittava elämään niin että saa ohjattua oikeaan suuntaan.

Nyt kun omat lapset on jo maailmalla eivätkä varmaan enää lapsuuden kotiin palaa, ajattelen mikä ihmeen suojelus ja siunaus (en usko jumaliin) että olen niin ihaniin nuoriin aikuisiin saanut tutustua ja yrittää osaltani heitä ohjata ihmisyyden saloihin.

Minusta vanhemmuuteen kuuluu se, että luottaa lasten pystyvän elämään omaa elämäänsä irrallaan lapsuudenkodista. Etenkin aikuisuuteen kuuluu taloudellinen itsenäisyys: enää ei voi olettaa, että isä ja äiti kustantavat kaiken kivan, mikä oli lapsuudenkodissa itsestäänselvyys.

Jotenkin en ymmrrä perheitä, joissa eläkeikää lähestyvät vanhemmat maksavat lastensa perheille autoja, lomamatkoja jne. ja itse kituuttavat mahdollisimman vähillä kuluilla, etätä lapsilla olisi kaikkea.

Ei siitä vanhemmuudesta koskaan tunnemielessä luovuta, eikä pidäkään luopua. Mutta totta kai sitä luopuu määräys- ja ohjausvallasta. Aikuiselle se oma mielipide sanotaan vain kysyttäessä, aikuisella on oikeus tehdä omat valintansa ja virheensäkin itse.

Mutta läheisinä pysyn toivon mukaan aina lapsieni kanssa. Suhde vaan muuttuu koko ajan enemmän kaveruuden suuntaan. Minullakin lapset jo teinejä.

Minusta lapselle kuuluu antaa itsenäisyys. Meillä ovat muuttaneet opiskelujen perässä jo 16 vuotiaana omaan kämppään ja siitä sitten pikkuhiljaa. En soittele, enkä ahdistele. He soittavat jos tarvitsevat jotain. 

Ja aina on saanut kotia tulla jos on tarvetta ollut. 

Hyvin nuo ovat  siivilleen nousseet ja vielä yhteyttä pitäneet.. 

Oli kyllä aikoinaan outo olo, kun viimeinenkin muutti omilleen 😨, ihan identiteettikriisin rojahti päälle!

Tottakai kuuluu :) Ensimmäinen kunnon testi sille tuleekin yleensä olemaan lapsenlapsen syntymä. Siinä monien kohdalla mitataan, kuka on hyväksynyt että lapsella on oma perhe ja elämä, ja mummon paikka on olla mummo ei äiti.

En toki väitä että helppoa on antaa lasten itsenäistyä, mutta pakollista se on elämän normaalin kehityksen kannalta. Useimmat onneksi saavat hiljalleen tottua tähän, kun lapset vuorotellen muuttavat kodista ja murrosikä tekee kaikkien kanssa tehtäväänsä.

Sekä aikuisen lapsen että vanhempien on katkaistava napanuora. Monien vanhempien on vaikea olla sekaantumatta aikuisten lastensa elämään, mutta siinä he tekevät karhunpalveluksen lapsilleen. Eivät vanhemmat voi kuitenkaan varjella lapsiaan ikuisesti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä ja opittava niistä.