Minulla ei ole enää mitään haaveita

Hanki parisuhde. On naisille helppoa.

Kaikilla on elämässään välillä rauhallisempia aikoja ja välillä sitten on enemmän tekemisen meininki. Kaikki kulkee sykleissä ja sinulla nyt on tuollainen pysähtyneisyyden vaihe. Ehkä sinun on nyt tarkoitus vähän miettiä elämäsi suuntaa ja elämää yleensäkin. Mikään ei voi aina olla liikkeessä. Tee jotain pieniä mielekkäitä asioita, käy esim. lenkillä tai katso hyviä elokuvia.

Sinusta on tullut aikuinen. Ihan normaalia. 

Useimmille meistä tulee jonkinlainen realismin taju iän myötä. Sen voi kokea masentavana, mutta omasta mielestäni se on juurikin realismia. Ei realismi ole paha. Se on sitä, että tiedostaa itsensä ja muiden rajallisuuden. Niinhän sen pitää ollakin. 

En toki tiedä onko haaveilussa aikuisenakaan sinänsä mitään pahaa, joten antaa niiden haaveilla, jotka siihen pystyvät. Itse en haaveita kaipaa. 

Minä olen ollut tuollainen 20-vuotiaasta lähtien, eli nyt 14 vuotta. En usko että tämä on mitään aikuisuutta, vaan uskoisin että taustalla on jotain masennuksentapaista. Kyllähän monet ihmiset hääräävät innokkaasti ties minkä parissa läpi koko elämän. Minua ei vaan ole kiinnostanut 14 vuoteen yhtään mikään, mutta en ole kyllä surulliseksikaan itseäni kokenut koskaan. Sen takia olen miettinyt, että olisiko tämä jotain muuta kuin masennusta. Tietysti voisi lääkäriltäkin kysyä. Olen vähän liian perinteinen suomimies tämän lääkäriasian suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Hanki parisuhde. On naisille helppoa.

Ei ole helppoa. Sopivia miehiä ei kasva puissa. 

Vierailija kirjoitti:

Sinusta on tullut aikuinen. Ihan normaalia. 

Useimmille meistä tulee jonkinlainen realismin taju iän myötä. Sen voi kokea masentavana, mutta omasta mielestäni se on juurikin realismia. Ei realismi ole paha. Se on sitä, että tiedostaa itsensä ja muiden rajallisuuden. Niinhän sen pitää ollakin. 

En toki tiedä onko haaveilussa aikuisenakaan sinänsä mitään pahaa, joten antaa niiden haaveilla, jotka siihen pystyvät. Itse en haaveita kaipaa. 

Ei kai realismi nyt sentään sitä tarkoita, että ihminen ei enää tunne elämässään iloa tai innostusta mistään asiasta? Mielestäni puhut nyt ihan eri asiasta kuin mistä AP.

Kannattaa etsiä asia, joka oikeasti innostaa. Se voi olla harrastus, työ tai vaikka ihmissuhde, mutta jotain elämässä on aika ajoin hyvä uudistaa, ettei kaikki mene puuroksi.

Olen itse nelikymppinen ja todella innostunut uudesta harrastuksesta, josta on tullut osittain työ. Ei elämänhalu ole iästä kiinni. 

Kiitos kovasti vastauksista. Saivat pohtimaan monelta kantilta.

Jotenkin olen tullut niin epäkiinnostuneeksi ja sellaiseksi joka ei tartu toimeen, että haluaisin vaan jonkin napin, jota painamalla olisi taas jotain. Jotain odotettavaa, jotain josta innostua. Välillä mietin miten pitäisi varmaan kokea jotain inhottavaa ja kamalaa, niin oppisin ehkä arvostamaan tätä nykyistä hetkeä. Ihmetyttää vain kuinka tilanteiden pysyessä lähes samana, voi päässä ja mielentilassa tapahtua näin mittava muutos. Esimerkiksi hyvät elokuvat. Ennen intoilin jopa jotain tavallista leffa-iltaa, jes herkkuja ja hyvä elokuva, kun ulkona sataa räntää, viltti vaan varpaille! Nyt tuommoinen into ja edes halu katsoa sitä elokuvaa tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Miksi olin niin innostunut tuollaisesta, se tuntuu oudolta. Ok, huono esimerkki, mutta tuo kaava pätee vähän kaikkeen. Etenkin haaveni, vaikka matkustelu, en enää selaile erilaisia ihania paikkoja, joissa haluaisin käydä. En ehkä enää edes haluaisi mihinkään. En oikein halua mitään. Enkä muista miksi ennen halusin. Toivottavasti tämä on jokin ohimenevä, se innostuminen ja haaveet teki silloin niin iloiseksi, antoi voimaa.

Edellinen siis ap.

Jotain uutta täytyisi varmaankin kokeilla. Ennen ei olisi ollut ongelma, hirveän monet asiat oli niin kiinnostavia. Nyt joutuu lähtemään vähän pakottamalla, mutta ehkä se asenne muuttuisi kun ei menisi vaan (olemattomien) halujen mukaanvaan pienellä pakolla. Ap.

Mitä jos vain hyväksyisit uuden tilasi? Se ei tuota kärsimystä enää sitten kun hyväksyt, että on ok olla sellainen. Ei tarvitse tuntea mitään iloa tai innostusta, voi vaan tuntea sen mitä kunakin hetkenä tuntee, miettimättä että pitäisi tuntea jotenkin muuten...

Alkavaa kriisiä? Joku asia elämässä painaa, ja se syö tyydytyksen joka haittaisi asian havaitsemista? Olet kasvanut ja kehittynyt, ja se tarkoittaa, että voi olla tyytymätön johonkin, mikä aiemmin oli olevinaan ok.

Ajattele asiaa siltä kannalta, että jos sulla on vaikka selviteltävää suhteessa omaan lapsuuteen, niin jäisit hölmöläiseksi ja pilaisit omien lastesi elämää, jos se nouseva tyytymättömyys olisi taltutettavissa leffaillalla fliisi koipien ympäri käärittynä.

Ihmisillä on liikaa tapana keskittyä tähän ja nyt, ja kuvitella, että se pikkunättiys on koko elämä. Ei se saa olla. Se on kulutuskulttuurin tuotetta. Sijoitamme ittemme oman elämämme nukkekotiin, ja sidome onnemme siihen torkkupeiton pörröisyyteen. Sen vaaliminen kun ei monta euroa maksa.

Ihan samoilla fiiliksillä mennään täälläkin! Mikään ei huvita.

Piti alkaa opiskelut, mutta opettaja vitkuttaa ja vetkuttaa kaikkea, kohta joudun jo palauttamaan opintotukeni jne jne.

Mies työttömänä, kysellyt kaikki paikkakunnan oman alansa format, ei töitä vastauksena vain. Haluaisin niin kovasti lähteä yhteen maahan, jossa olen asunut. Se tuntuu juuri omalta ja tarkoitus sinne onkin lähteä kun saisi nuo opiskelut alta pois ja rahaa kerättyä, että on vara lähteä. Mutta kaikki takkuaa ja mikään ei suju. Masentaa kuulla kuinka muilla menee hyvin, vaikka tietysti olen iloinen muiden puolesta, mutta samalla itken vain omaa kohtaloani. En jaksa enää, tekisi mieli hypätä kalliolta alas kohta. Milloin on meidän vuoro saavuttaa jotain hyvää?

Nyt tiedän mitä työttömyyden loukulla tarkoitetaan, juuri tätä että kun yrittää ja yrittää päästä ahdingosta ja kun ei onnistu, masentuu ja kaikki menee huonosti. Sitten vain jäädään kotiin itkemään peiton alle ja yhteiskunta sylkee päälle.

Vierailija kirjoitti:

Jotain uutta täytyisi varmaankin kokeilla. Ennen ei olisi ollut ongelma, hirveän monet asiat oli niin kiinnostavia. Nyt joutuu lähtemään vähän pakottamalla, mutta ehkä se asenne muuttuisi kun ei menisi vaan (olemattomien) halujen mukaanvaan pienellä pakolla. Ap.

Jos kokeilet jotain mikä ennen kiinnosti, mutta et kokeillut jostainsyystä?

Vierailija kirjoitti:

Hanki parisuhde. On naisille helppoa.

Noin väittää vain sellainen, jonka mielestä jokainen on potentiaalinen kumppani. Totuus kuitenkin on, että aika harvan kanssa natsaa hyvin, eikä sitä sopivaa kohtaa oikein koskaan tai jos kohtaa, se sattuu vaikkapa liukuportaissa ja matka on eri suuntiin.

Up!

Täällä yksi samanlainen! Olen 26 v. ja vuosien mittaan yleinen kiinnostuneisuus ja innostuneisuus tuntuu kadonneen... Opiskelen, mutta pidän sitä enemmänkin välttämättömänä vaiheena siihen, että saisi tutkinnon myötä kunnon työn. En edes tarkkkaan tiedä mitä haluaisin työkseni tehdä, koska ei ole mitään sellaista mikä erityisesti kiinnostaisi. En osaa arvioida onko ajatukseni opiskelun tärkeydestä enemmän perheen ja yhteiskunnan painostuksen tulosta vai onko se aidosti oma näkemykseni. 

On joitain asioita esim. matkustelun suhteen, joita olisi ihan kiva kokea, mutta ei mulla mitään suurta hinkua ole. Huomaan myös entistä enemmän viihtyväni mukavuusalueellani, mikä on toisaalta aika tylsää, mutten oikein riitä uskallusta poistua sieltä. Harrastuksia ei ole, en koe itselleni enää tärkeäksi vanhoja harrastuksia. En enää jaksa viettää ns. "opiskelijaelämää" eli käydä bileissä ja illanvietoissa, haluan mielummin olla rauhassa enkä tykkää enää bilettää. 

Mulla on taustalla masennus, mutten mitenkään koe itseäni enää masentuneeksi - enemmänkin vain todella tylsäksi ihmiseksi, joka ei jaksa oikein kunnolla kiinnostua mistään tai paneutua asioihin. Olen tosissani mietittynyt onko tämä vain joku vaihe vai mistä on kyse. Haluaisin muutosta. Että löytäisin elämääni enemmän iloa tuottavia asoita, innostusta ja suurempaa kokemisen ja elämän halua. En tiedä miten lähtisin muuttamaan tilannetta ja yritänkö taas olla jotain sellaista mitä en oikeasti ole. 

Tuo kipinän katoaminen johtuu yksinkertaisesti siitä että et saa syystä tai toisesta tehdä sellaisia juttuja joita oikeasti haluaisit tehdä.

Suurin osa ihmisistä tottuu ja tyytyy tähän työelämässään ja sitten ne elävät sitä taviselämää loppuun asti. Toiset taas etsivät sitä onnea läpi elämänsä ja vaihtelevat työpaikkoja fiiliksen mukaan ym.

Tutun kuuloista.. Ehkä sitä kuitenkin toiset ihmiset elää niin muiden/yhteiskunnan odotusten mukaan että siinä tavallaan tukahduttaa ja kadottaa ittensä? Tekee asioita muitten mieliksi tai siksi että "niin nyt kuuluu tehdä tämän ikäisen tässä vaiheessa elämää" . Lopulta hoksaa että mikään ei enää kiinnosta.

Mä oon ollut tuollainen jo pitkään... Oon ihmetellyt miten ihmiset jaksaa intoilla kaikesta niin kauheasti. Jotkut asiat on ihan mielihyvää tuottavia (orgasmi, siisti koti, musiikki, kosketus) mutta harvemmat asiat niin kauhean ihmeellisiä on. Jos vaikka muuttaisin toiseen maahan, niin samalla tavalla siellä menisin nukkumaan ja söisin jotakin, ehkä vähän erilaista vaan kuin täällä. Nuorena tykkäsin lukea kirjoja, mutta harva niistä sanoo mulle mitään niin uutta, että jaksaisin nähdä vaivaa lukea paljon. Ruoka on hyvää, mutta vaikea ymmärtää miksi joku jaksaa hifistellä sen kanssa tosi tarkasti, kun hyvää saa helpostikin. Se oma mukavuusalue tuntuu hyvältä... Olla omassa sängyssä ja kuunnella pihalta tulevia ääniä. Toisaalta kaipaisin sitä, että olisin "kiinnostava ja menevä ihminen", mutta kun ei niin ei..