Mieheni jännitys pilaa elämän
Olen pian kolmekymppinen nainen ja elänyt avoliitossa saman miehen kanssa kymmenisen vuotta. Elämä ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta meillä on ollut hyvä olla yhdessä. Jaamme samanlaisen maailmankatsomuksen, meillä on yhteisiä mielenkiinnon ja harrastuksen kohteita, suhteessamme ei ole ollut väkivalta- tai alkoholiongelmaa¿ Mutta mutta. Mieheni on kasvatettu jännittämään ja pelkäämään kaikkea. Hän eli perheensä passattuna ainokaisena melkein 17 vuotta, jolle kannettiin kaikki valmiina eteen. Kasvatuksen päätavoitteena oli, että aina pitää muistaa mitä ihmiset sinusta ajattelevat sekä aina pitää jännittää ja hermoilla kaiken uuden edessä ¿ ja kaikki tämä toistuu nyt mieheni murkkuikäisen siskon kohdalla.
Mieheni aikuistuminen on ollut vaikeaa. Lukion jälkeen hän räpiköi läpi armeijan ja asevelvollisuuden, mutta sitten hän meni lukkoon. Monena vuonna hän oli ainoastaan kesätöissä, paikassa jonka äiti tai isä hänelle järjesti. Minä sekä opiskelin että tein töitä, venytin penniä, raadoin hullun lailla ja nyt jälkikäteen olen monesti ihmetellyt, että kuinka jaksoin. Ohessa hoputin miestä työnhakuun ja jopa kirjoitin työhakemuksia hänen puolestaan. Kukaan ulkopuolinen ei voi uskoa kuinka vaikeaa voi terveen nuoren miehen työnhaku olla. Mieheni hermostuksissaan jopa suuttui minulle, kun yritin hänelle rautalangasta vääntää että miksi pitää hakea töihin, että tässä olisi nyt parinsadan euron edestä laskuja maksettavana jne.
Noin pari vuotta sitten eli 28-vuotiaana mieheni lopulta meni töihin. Hetken aikaa tuntui hyvältä: ostimme auton, isomman asunnon, katsoimme luottavaisesti tulevaisuuteen. Mutta mieheni jokapäiväinen jännittäminen jatkuu ja näköjään pahenee iän myötä. Hän ei näytä kestävän jokapäiväistä töihinmenoa, ruuanlaittamista, tiskikoneen tyhjentämistä jne. jne. Joka ikinen arkiaamu hän valtaa vessan ja istuu kymmeniä minuutteja jännityskakalla ennen töihinlähtöä. Hänen vanhempansa ovat samanlaisia jännittäjiä.
Arkielämä silti sujuu jotenkuten, mutta esimerkiksi seksiä olemme harrastaneet viimeksi joskus joulukuussa 2006¿ Hän vain torjuu lähestymisyritykseni, mutta ei pysty mitenkään selittämään sitä, miksi seksi ei häntä kiinnosta. Muistelen nykyään kaiholla ja itkulla sitä aikaa, kun meillä todella oli seksielämää.
Lapsista ja naimisiinmenosta meillä ei saisi edes puhua, mieheni eleistä ja ilmeistä näkee sen. Silti hän kuitenkin näyttää ymmärtävän sen, että minä haluaisin jo lapsia. Olen yrittänyt keskustella asiasta, mutta se menee aina minun yksinpuheluksi ja itkemiseksi.
Nyt hän oli sitten ollut lääkärissä ja saanut jotain mielialalääkettä, mutta minä puolestani olen aivan lukossa. En osaa ymmärtää sitä mikä tavallisessa arjessa työssäkäymisineen voi olla niin hermostuttavaa. Varsinkin kun siellä hänen työssään ei pitäisi olla mitään erikoista. Hänellä on hyviä työkavereita, jotka ovat käyneet meillä kylässäkin. Kun muuten on kaikki niin hyvin, meillä kummallakin vakituiset työpaikat, paljon läheisiä ihmisiä ympärillä, uusi kaunis koti, kivoja harrastuksia... mutta kun arkielämä ei miehellä onnistu ilman jännittämistä.
Huomaan nyt itsessäni jo katkeruutta: miksi minulle ei suoda mahdollisuutta tavalliseen perhe-elämään, vaan joudun elämään tällaista elämää? Olen jopa viimeaikoina harkinnut rakastajan etsimistä, koska elän todella puutteessa ja huomaan sen aiheuttavan kiukkuisuutta.
Kommentit (7)
Meillä on samankaltainen tilanne. Miehellä on sosiaalisten tilanteiden kammo. Koulut rämpi läpi ja asevelvollisuudenkin suoritti jotenkuten. Välillä syö ahdistuslääkkeitä jotka saattaa vaikuttaa seksielämään (meillä ainakin kaksi ekaa lääkettä vaikutti). Työssä käy mutta taitaa vihata työssäkäyntiä noin 80 % työajasta....
Mutta nyt on harkinnassa tähystysleikkaus jossa sympaattinen hermo salvataan ja jännittämisen oireet loppuu. Leikkausta suorittaa suomen terveystalo ja siellä dosentti Timo Telaranta.
Talouspuoli huolettaa muuten mies olisi jo leikattu. Kannattaa ainakin tutustua toimenpiteeseen.
Voimia jaksamiseen ja jännittämisen kierteen katkaisuun.
vähän kun omaa eläämäänsä lukisi todella tuttua ,nyt kun mieheni on sairas hän on hieman ymmärtänyt ,että kuinka kovilla olen mutta eniten inhottaa anoppini joka on passannut lapsensa piloille ,samaa yrittää lapsen lapsilleen
,pistää vihaksi kun teeskennellään että kaikki on hyvin .........! minä uhkasin lähteä ja ottaa lapset silloin ikään kuin havahtui tajusi että nyt pitää aikuistua mutta tuota sinun ei pidä sietää löydät takulla paremman ei millään pahalla !!!!!!!!!!!
Itse olen ollut aivan uskomaton esiintymisjännittäjä ja ajattelin, että se tulee vaikuttamaan koko elämääni. Jännitin jo tilanteissa, jossa paikalla oli 3 tyyppiä. Esiintymisjännitykseeni auttoi se, että menin esiintymiskursseille, jotka oli suunniteltu jännittäjille-- mutta ennen kaikkea hain lääkäriltä miedot beettasalpaaja lääkkeet joita otin aina tabletin ennen esiintymistä. Se ei vaikuta mieleen vaan verenpaineeseen (ymmärtääkseni sydänlääkkeitä) ja vähentää siis fyysisiä jännitysoireita kuten vapinaa punastumista jne. Lääkkeet auttoivat tosi paljon esiintymistilanteissa ja kun esiintymiset sitten alkoivat mennä hyvin kyseisen lääkkeen avulla, niin nyt jo nautin esiintymisestä niin paljon, että teen sitä työkseni. Tällaisen lääkityksen kokeilusta täytyy aina tietenkin puhua lääkärien kanssa, että saa edes läääkkeet, jotka ovat reseptillä olevia. En tiedä miten kyseiset lääkkeet sopivat pidempään käyttöön...
Tällainen lääkitys ei tietenkään vie pois miehesti perimmäistä ongelmaa, joka tuntuu tulevan jo lapsuudesta asti ja jonkinlaisesta perusturvan puutteesta (huom: en ole mikään asiantuntija, joten puhun mutu fiiliksellä). Suosittelisin siis lämpimästi sitä, että miehesi menisi terapiaan käsittelemään ongelmia. Vaikka " terveestä" ihmisestä miehesi oireet voivat tuntua todella kummallisilta ja niitä tekisi mieli vähätellä, uskon, että miehelläsi on todella vaikeaa pelkojensa ja jännittämisensä kanssa, ja tuki ja hoitoon ohjaus olisi hänelle tarpeen.
Itsestään nuo ongelmat eivät mene pois.
Menee nyt täysin aiheen vierestä, mutta kiinnostus heräsi viimeisen kirjoittajan kohdalla, beetasalpaajista. Itse olen myös aloittamassa kesken jääneitä opintojani, ja kärsin myös kovasti esiintymisjännityksestä. Halu opiskella ja onnistua on kova, mutta jännitys on " teljennyt" minut koulun ulkopuolelle. Nyt sitten olen päättänyt lähteä takaisin kouluun ja taidan tehdä sen juuri beetasalpaajien avulla. Eikun lääkäriin! :)
Ap:lle en osaa sanoa muuta kuin voimia elämääsi!
soleil10:
Menee nyt täysin aiheen vierestä, mutta kiinnostus heräsi viimeisen kirjoittajan kohdalla, beetasalpaajista. Itse olen myös aloittamassa kesken jääneitä opintojani, ja kärsin myös kovasti esiintymisjännityksestä. Halu opiskella ja onnistua on kova, mutta jännitys on " teljennyt" minut koulun ulkopuolelle. Nyt sitten olen päättänyt lähteä takaisin kouluun ja taidan tehdä sen juuri beetasalpaajien avulla. Eikun lääkäriin! :)Ap:lle en osaa sanoa muuta kuin voimia elämääsi!
Itse olin juuri opinnoissani tilanteessa että olisivat jääneet kesken esiintymisjännityksen vuoksi, jos en olisi löytänyt beettasalpaajaa (kauppanimi Propral). Nyt esiintyminen on tosi ihanaa ja pari viikkoa sitten pidin (kiitti propralin) tunnin esityksen ulkomailla isossa konfassa vieraalla kielellä- hyvin meni ja oli itselläkin tosi hauskaa esiintyä. Entisestä vaikean tason esiintymisjännittäjästä on tullut esiintyjä, joka nauttii areenasta kuin areenasta :)
Olen elänyt paniikkihäiriöisen mieheni kanssa kymmenisen vuotta ja vähitellen olen oppinut ymmärtämään tämän sairauden ' toimintaa' . Miehesi oireet kuulostavat kovin tutuilta. Jos eivät ole aivan samaa kuin miehelläni niin ainakin jotain samantapaista.
Ensinnäkin: ulkopuoliselle ns. terveelle ahdistushiriöissä ei tunnu olevan mitään järkeä. Niitä potevalle ne ovat silti täyttä totta. Töihin meno voi tosiaan olla joka aamu painajaista ja monille alkaa kertyä poissaoloja. Kummalliset tilanteet ovat ylivoimaisia ja tutulta kuulostaa myös tuo ' muut ajattelee' -filosofia. Minun miehestäni tuntui että kaikki näkevät hänen ahdistuksensa ja paniikkinsa vaikka kukaan ei olisi huomannutkaan.
Se ettei mies halua vielä lapsia ei ehkä ole huono asia vaikka sinun toiveesi ja haaveesi ovatkin yhtä tärkeitä kuin hänen. Jos saatte hänen tilanteensa vähitellen kohentumaan ja ennen kaikkea hoidon alkuun voi perheen perustamisen aika tulla äkkiäkin. Mutta terapian aloitus ja suuri elämänmuutos kuten vauva ovat hankala yhdistelmä. Toipuminen, ainakin minun näkökulmastani, on kovin rankkaa.
Kaikki tuo jahkailu ja asioiden lykkääminen, haluttomuus jne. kuulostavat oireilta jotka voivat hoidon avulla helpottaa.
En usko että nykytilanne on miehellesikään onnellinen.
Se mitä haluan sanoa sinulle on:
1) Rohkaise miestäsi hakemaan apua. Lääkkeet on hyvä alku ja terapian kanssa oireet voi saada hallintaan. Monille tuntuu olevan vaikea hakea apua ja se vaatii paljon sparrausta. Minä etsin miehelleni numerot käteen ja patistin soittamaan.
2) Älä jää yksin. Mielenterveysongelmat ovat taakka myös lähimmäisille ja myös sinä tarvitset tukea. Kiukku, katkeruus, ahdistus ja kaikki muu pitää päästä purkamaan että jaksaa.
3) Usko tulevaisuuteen. Jos miehelläsi on halu muuttaa elämänsä suuntaa, se on mahdollista. Motivaatiota ja tukea varmasti tarvitaan, mutta usko pois, asiat voivat muuttua. Mutta jos jäätte ' tuleen makaamaan' tilanne todennäköisesti vain mutkistuu ajan kuluessa.
Paljon voimia sinulle ja toivottavasti saat sekä miehesi että sitä kautta yhteisen elämänne paremmille raiteille!
esim NLP tai ratkaisukeskeinen lyhytterapia (esim. www.reteaming.com). Ehkäpä parisuhdeterapia tms.