Oletko tehnyt lapsena/teininä jotain sellaista mitä kadut vielä tänäkin päivänä?

Huijasin isovanhemmilta tuhansia euroja ollessani 8v-18v

Abortti.

Raiskasin parhaan kaverini. Hän ei ole halunnut olla kanssani tekemisissä enää vuosiin.

En.

Ei nyt mitään kunnon vahinkoa.. Mutta hävettää, että olin leikannut täytetyn oravan korvat. En osaa sanoa miksi, en muista koko juttua, olin varmaan n. 4-5v. Tänä päivänä kuitenkin super kiltti ja eläinrakas.

Toinen juttu, joskus ala-asteella yksi kiva poika heitti mua lumipallolla.. No nappasin maasta vähän jäätyneen lumi'laatan' ja heitin sen pojan selkään. Muistaakseni se sattui, sitä en todellakaan halunnut, oli vain refleksi ja leikkiä.

Potkittiin lumikokkareita vanhan, keppiä käyttävän miehen jalkoihin kaverin kanssa ollessamme n. 4-5v. En tiedä miksi, joku typerä päähänpistos kai, ihan kamala olo tuosta edelleen. Jäätiin kiinni ja sain muuten (ansaitusti) selkääni.

Teininä varastin vanhemmiltani rahaa lippaasta johon säästivät lomarahoja. Jäi sen kesän reissu tekemättä :( 

Viiltely on sellainen. Tuntuu turhauttavalta, että murrosiän hormonimyrskyjen aikaiset äkkipikaiset sekoilut kulkevat yhä mukanani. Sanotaan, että "arvet kertovat tarinaa eletystä elämästä" jne., mutta tuntuu pahalta, kun ne eivät ole yhtään minua. Minä en ollut silloin oma itseni, olin vasta lapsi, joka koki muutaman äkillisen mielenhäiriön. Olisi jotenkin helpompi hyväksyä ne, jos kokisin niiden kertovan vaikkapa jotain minun henkisestä kasvustani, mutta ne tuntuvat hyvin irralliselta, kuin ne olisivat sattumalta siinä. 

Tapailin väärää poikaa teininä, en keskittynyt yläasteella koulun käyntiin, olin liian kiltti ja annoin minua käytettävän väärin niin rahallisesti, seksuaalisesti ja millä muilla tavoin nyt olikaan. Annoin meidän kodinkin bileisiin varten kerran, kun vanhemmat poissa. Tavaroita ja rahaa katosi.

Rikoin äitini wanhan keinuhevosen ollessani jotain 4v. Olen nähnyt äitini itkevän ehkä kaksi kertaa elämäni aikana, tämä oli toinen niistä kerroista.

Olen kiusannut muiden mukana yhtä luokkakaveria. Olen kyllä antanut sen itselleni anteeksi, mutten hyväksy sitä tekona silti.

Vierailija kirjoitti:

Olen kiusannut muiden mukana yhtä luokkakaveria. Olen kyllä antanut sen itselleni anteeksi, mutten hyväksy sitä tekona silti.

Joo, minäkin olen antanut itselleni anteeksi vanhat sekoiluni, mutta eihän niitä tekemättömäksi saa. -3

Meidän luokalla oli ala- ja varsinkin yläasteella henkistä koulukiusaamista. En itse ollut kiusaaja, mutta sellainen hiljainen sivustakatsoja, eli toiminnallani (=toimimattomuudellani) välillisesti hyväksyin kiusaamisen. Luokkahenki oli huono, ja herkkänä ihmisenä itse kärsin jo tästä, saati sitten miltä kiusatuista mahtoi tuntua. Pelkäsin silloin tietysti - aiheellisestikin - että kiusaajat ottaisivat minut kohteekseen. Näin aikuisen ihmisen itsetunnolla ja rohkeudella varustettuna olen monta kertaa miettinyt, että olisi vain pitänyt korottaa ääntään ja sanoa, että lopettakaa tuo lapsellinen lällätys! Uskon, että moni muukin sivustakatsoja olisi liittynyt mukaan, ja kiusaaminen olisi ainakin vähentynyt, kun kiusaajat eivät olisi saaneet enemmistön hyväksyntää ja huomiota tekemisilleen.

(Erityisterveiset Kirsille ja Annikalle Joensuun normaalikoulusta1993-1996 - toivon, että elämänne on sellaista kuin silloisen käytöksenne perusteella ansaitsettekin.)

Aloitin tupakanpolton ylemmässä teini-iässä, vaikka silloin olisi jo pitänyt järki päätä pakottaa. Ensimmäisen kerran lopetin muutaman vuoden päästä. Sitten lankesin uudelleen ja taas muutaman vuoden päästä lopetin. Viimeisin kausi oli pisin, mutta kolmas kerta toden sanoi. Vajaat seitsemän vuotta onnistuin lopettamaan enkä ole aloittanut uudelleen.

Pahoinpitelin pikkusiskoani.

pu