Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita kotiäitejä jotka "vieraantuneet muusta maailmasta"?
02.02.2016 |
Olen nyt ollut kolmisen vuotta kotona lasten kanssa ja tuntuu että musta on pikkuhiljaa tullut mökkihöperö. Kateellisena kuuntelen miehen tarinoita työkavereiden kanssa käydyistä keskusteluista. Käydään lasten kanssa kyllä ulkona puistoilemassa päivittäin, mutta täällä on sen verran vähän lapsiperheitä että hyvin harvoin siellä ketään on yhtäaikaa. Ja vaikka olisikin niin olen huomannut että ei sitä toista äitiä välttämättä kiinnosta jutella. Saattaa mennä useita päiviä niin että mies on ainoa aikuinen kenelle puhun koko päivän aikana. Omien vanhempien luona tulee käytyä aika usein ja se onkin tällä hetkellä mun henkireikä. Välillä tulee tunne että "olenko mä edes olemassa" kun istun täällä kotona kaiket päivät. Töihinpaluusta ei näillä näkymin ole tietoakaan, työtilanne on niin heikko. Ahdistaa. :/
Kommentit (19)
Minä oon ollut kotona 12 vuotta. Viimeisen parin vuoden aikana on alkanut enemmän tuntua, että tää aika on vaikuttanut minuun, että tunnen itseni erakoituneeksi ja vähemmän sosiaaliseksi. Viihdyn kyllä vähän erakkona, mutta en nyt sentään haluaisi, että kovin omituiseksi muutun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene perhekerhoon, äiti-lapsi kerhoon tms. Sovi treffejä ystäviesi, työkavereidesi tai opiskelukavereittesi kanssa. Lapsi oppii vanhemmiltaan sosiaalisuuden mallin. Teet lapsillesi karhunpalveluksen, jollet näytä miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten suhteita luodaan. Lapset myös oppivat tulemaan muidenkin lasten kanssa toimeen kuin omien sisarusten.
Ymmärrän, jos on 11 kk kotona lapsen kanssa, (sen äitiysloman) ja vauvan ollessa pieni haluaa olla kotona ja ehkä rauhoittua hektisestä työelämästä, mutta kolme vuotta kotona kituutetuilla sosiaalisilla suhteilla ei toimi. Koko perhe kärsii tuosta tianteesta. Miehesikin, sillä olet hänen sosiaalisuutensa varassa.
Vierailija kirjoitti:
Mene perhekerhoon, äiti-lapsi kerhoon tms. Sovi treffejä ystäviesi, työkavereidesi tai opiskelukavereittesi kanssa. Lapsi oppii vanhemmiltaan sosiaalisuuden mallin. Teet lapsillesi karhunpalveluksen, jollet näytä miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten suhteita luodaan. Lapset myös oppivat tulemaan muidenkin lasten kanssa toimeen kuin omien sisarusten.
Ymmärrän, jos on 11 kk kotona lapsen kanssa, (sen äitiysloman) ja vauvan ollessa pieni haluaa olla kotona ja ehkä rauhoittua hektisestä työelämästä, mutta kolme vuotta kotona kituutetuilla sosiaalisilla suhteilla ei toimi. Koko perhe kärsii tuosta tianteesta. Miehesikin, sillä olet hänen sosiaalisuutensa varassa.
No arvaa olenko ahdistunut kun mietin että syrjäytyykö lapsenikin tässä mun siivellä. Ja kyllä, mielelläni tapaisin ystäviä jos sattuisin sellaisia omistamaan. Yks ainoa ystävä mulla on jota nään n.3kk välein, asutaan sen verran kaukana toisistamme. Perhekerhoon menoa olen miettinyt, mutta ahdistaa ajatus mennä sinne ihan uutena kun siellä varmaan on kuppikunnat jo valmiina jne. Tiedän että oon täys luuseri. :(
Mulla on lapset 1,5 v ja 3 kk. Kotiäitiys ei ole kestänyt sinänsä kauaa, mutta viimeset 3 kk on kyllä olleet yhtä aikaa sekä elämäni pisimmät että hitaimmat :D Oi että mä ikävöin sitä, että saisin joskus poistua ovesta miettimättä milloin tarkalleen on oltava taas kotona.
Ollaan vasta muutettu uudelle paikkakunnalle ja elämäni ihmiset on yhtäkkiä jääneet pelkästään Whatsappiin ja Facebookiin :( Samat fiilikset kuin sulla, ap.
Mies on usein mun ainoa keskustelukumppani eikä senkään kanssa tahdo löytyä kotona aikaa juttelulle. Lähikauppaan mennessäni aina rukoilen, että siellä olisi se mukava kassa, joka aina rupattelee niitä näitä..
Kyllä sitä vähän erakoituu ja putoo ajan hengestä. Mutta ei tuo vahingoita, ompahan vaan enenpi oma ittensä. Oppii myös olemaan itekseen tai siis ilman aikuisseuraa. Itse en puistossa kaivannut äitiseuraa koska minulla oli jo useanpi lapsi ja ne vauva jutut ei enää kiinnostanut, koska ne oli jo elännyt monet kerrat. Jos lapset touhusi omiaan niin saatoin samalla kirjotella kirjeitä ,selailla lehteä tai seurata lasten leikkejä. Nyt kun lapset aikuisia ja nuoremmat teinejä niin hyvin kerkee tapailemaan aikuisia. Ei harmita laisinkaan ne vuosikymmenet kun olin "vain"lasten kanssa. Rakkat muistot kotiäiti vuosista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh ja vielä tuli perhekerhosta mieleen, että yhtä luuseri olen minäkin. En uskalla lähteä niihin, koska yksin kahden näin pienen kanssa liikkuminen on aika kaaosta. Siis pelkään yksinkertaisesti sitä tilannetta, että molemmat huutavat perhekerhon eteisessä kun hikipäässä yritän niitä yhtä aikaa pukea, vauva pukkaakin lopuksi kakan ja taas on riisuttava kengät ja etsittävä vessa ja raahattava kamat sinne, esikoinen karkaa sillä välin jonnekin... Ja _kaikki_ muut äidit katsovat miten selviydyn.
Enkä selviydy. Edes kotona. Lisäksi saan aina kuulla kommentteja iästäni (22), niin eipä huvita lähteä sinne keräämään säälipojoja lapsilleni :D Hoh tulipahan valitettua!
5
Mä olen ollut lapsen kanssa kotona kohta neljä vuotta. Töihin olisi mukava päästä, mutta minkäs teet, kun ei työpaikkoja ole ja jos onkin, niin niihin hakee ne sadat muutkin joilla ei ole tällaista aukkoa CV:ssä. Ollaan lapsen kanssa koluttu muskarit, avoimet päiväkodit ja päiväkerhot, joten lapsi ei ole onneksi jäänyt paitsi seurasta. Mä taas olen erakoitunut; kavereita ei ole ja olen aina ulkopuolinen kaikissa mammojen jutskissa. Joskus vuosi sitten tämä elämä ahdisti mua todella paljon, söin masennuslääkkeitä ja rauhoittavia, mutta nyt olen ilmeisesti jo niin tottunut, että en jaksa enää haikailla ihmissuhteiden perään.
"Ken unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huoh ja vielä tuli perhekerhosta mieleen, että yhtä luuseri olen minäkin. En uskalla lähteä niihin, koska yksin kahden näin pienen kanssa liikkuminen on aika kaaosta. Siis pelkään yksinkertaisesti sitä tilannetta, että molemmat huutavat perhekerhon eteisessä kun hikipäässä yritän niitä yhtä aikaa pukea, vauva pukkaakin lopuksi kakan ja taas on riisuttava kengät ja etsittävä vessa ja raahattava kamat sinne, esikoinen karkaa sillä välin jonnekin... Ja _kaikki_ muut äidit katsovat miten selviydyn.
Enkä selviydy. Edes kotona. Lisäksi saan aina kuulla kommentteja iästäni (22), niin eipä huvita lähteä sinne keräämään säälipojoja lapsilleni :D Hoh tulipahan valitettua!
5
Heh, mun kohtalotoveri! Ihana kuulla etten oo ainoa kuka pelkää tollasia tilanteita. Mua jännittää kauppaan menokin yksin molempien lasten kanssa just siks kun nään sieluni silmin sen tilanteen että molemmat saa itkupotkuraivarit siinä kassalla ja yritän hikipäässä pakata ostoksia ja pidellä kahta rimpuilevaa ja huutavaa monsteria ja kaikki katsoo että miks toi ei osaa hoitaa noita lapsia... :D ap
Aikuiskontaktit jää kotona ollessa helposti tosi vähiin, perhekerhoihin en jaksa mennä puhumaan omista ja toisten lapsista. Miestä taas ei kiinnosta työpäivän jälkeen keskustella mistään, kun on ollut palaveria toisensa perään. Ystävät kaukana, kiireisiä omien työ- ja perhekuvioidensa kanssa. Töihinpaluuta odotan, palaudun toivottavasti vielä normaaliksi.. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettekö te käy omien kavereidenne kanssa kahvilla, leffassa tms.? Tai eikö teillä ole harrastuksia? Ettekö ylipäänsä käy missään ilman lapsia?
Ja sitten kun joku yrittää tehdä tuttavuutta, niin katsotaan, että en mä ton kanssa ala kaveriksi, sillä on tuulihousut tai vääränväriset silmät tm ym
Tai tänne jos laitat sähköposti ossan niin en mä viitsi tuohon kirjoittaa kun se on netin kautta saatu kaveri ja samanlainen luuseri kun mä. (Vaadi edes luuseriutta että on jäänyt yksin.)
Niin. Miksei kaksi samanlaista voi kaverustua?
Eikö se nyt olisi huomattavasti mukavampaa tarpoa eteenpäin edes jonkun kanssa kuin yksin? Jo lastenkin takia!?
Mutta ei, kun en mä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap taas täällä, laitoin vanhemmankin ipanan nukkumaan. Jos joku haluaa tutustua / saada ehkä uuden kaverin tälläsestä "luuserista" niin voin tehdä jonkun anonyymin s-postin! Asustelen etelä-suomessa, en kuitenkaan pääkaupunkiseudulla.
Vierailija kirjoitti:
Ap taas täällä, laitoin vanhemmankin ipanan nukkumaan. Jos joku haluaa tutustua / saada ehkä uuden kaverin tälläsestä "luuserista" niin voin tehdä jonkun anonyymin s-postin! Asustelen etelä-suomessa, en kuitenkaan pääkaupunkiseudulla.
No vastaanpa nyt sitten, kun tossa edellisessä viestissä niin tätä aikaansaamattomuutta parjattiin - siis jos teet anon s-postin niin mäkin voin tehdä ja kirjotella. Vastaustahti on just tällanen, että mulla jää joku sivu auki ja huomaan siihen tulleet viestit vasta seuraavana iltana, koska noi lapset.. Mutta jos kelpuutat luuserikaveriksi niin täällä ollaan! :) Mäkin asun pk-seudun lähistöllä.
5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perhekerhot on just_meitä_kotiäitejä varten! Tulkaa vaan rohkeasti, siellä on kaikki samassa tilanteessa kuin te. On ymmärrettävää että vieras tilanne ja vieraat ihmiset jännittää, mutta silti! Ei pidä stressata jos lapset alkaisikin kiukkuamaan, perhekerho jos mikä on sopiva paikka harjoitella näitä tilanteita.
Mun paikkakunnallani srk:n perhekerhossa on ohjaajia useampi juuri lisäkäsinä niitä äitejä varten, jotka tulevat useamman lapsen kanssa. Pitävät vauvaa sylissä kun äiti vie isomman vessaan, opastavat isompaa askartelussa kun äiti imettää vauvaa jne.
Minäkin olen joskus miettinyt näytänkö "kuppikuntaiselta" uuden tulijan silmissä jos olen parkkeerannut lattialle lasteni kanssa ja juttelen jollekin toiselle äidille. Näin asia ei kuitenkaan ole ja yritänkin hymyillä ja jutella vieraillekin. Tervetuloa joukkoon mukaan siskot :)
13 vuotta kotiäitinä enkä tunne vieraantuneeni muusta kuin inhottavista työkavereista.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut lapsen kanssa kotona kohta neljä vuotta. Töihin olisi mukava päästä, mutta minkäs teet, kun ei työpaikkoja ole ja jos onkin, niin niihin hakee ne sadat muutkin joilla ei ole tällaista aukkoa CV:ssä. Ollaan lapsen kanssa koluttu muskarit, avoimet päiväkodit ja päiväkerhot, joten lapsi ei ole onneksi jäänyt paitsi seurasta. Mä taas olen erakoitunut; kavereita ei ole ja olen aina ulkopuolinen kaikissa mammojen jutskissa. Joskus vuosi sitten tämä elämä ahdisti mua todella paljon, söin masennuslääkkeitä ja rauhoittavia, mutta nyt olen ilmeisesti jo niin tottunut, että en jaksa enää haikailla ihmissuhteiden perään.
"Ken unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."
Ootko ajatellut uutta ammattia?
Vierailija kirjoitti:
Lapsi oppii vanhemmiltaan sosiaalisuuden mallin. Teet lapsillesi karhunpalveluksen, jollet näytä miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten suhteita luodaan.
Ei lisättävää.
Heippa! Ap taas täällä. Tein nyt sitten s-postin eli avmamma4@gmail.com. Kirjoitelkaa jos siltä tuntuu :)
Eihän täällä muita olekaan.