En viihdy vieläkään paikkakunnalla johon muutimme 5 -vuotta sitten

Sama tilanne ilman lapsia. Katotaan ajan kanssa, työnsaantikin on vähän niin ja näin vaikka missä, kaksin kuitenkin kaunihimpi.

Mikä on paikkakunta? Niissä kun on eroja. Esim. hankoo on kun helvetistä. 

Etsi työpaikka jostain muualta itsellesi niin sitten on syy muuttaa, vaikka jostain sen verran läheltä että ukkosi pystyy silti kulkemaan teidän nykyiselle paikkakunnalle töihin.

Ongelmat tosin todennäköisesti johtuvat muusta kuin paikkakunnasta. Suomena pikkupaikkakunnat ovat kaikki lähes samoja, samat smarketit nje joka paikassa.

Muutin vuonna 2001 Helsinkiin ja edelleen haluan pois täältä. Nyt alkaa lopultakin olla mahdollisuus, koska nuorinkin lapsi on sen ikäinen että on koulut käyty. Ihan vitunmoinen viimeinen paskaläpi tämä pk-seutu, pois on päästävä, anteeksi nyt vain.

Jos sinusta tuntuu ettei sinulla ole sananvaltaa sinua, parisuhdettasi ja perhettäsi koskevissa asioissa, niin kannattanee varmaan keskustella. Joko tilanne muuttuu johonkin suuntaan tai sitten jatkatte tuota samaa rataa. Joskus joutuu tekemään kipeitä valintoja oman hyvinvointinsa eteen, joskus joutuu sinnittelemään ja kärvistelemään. Minä olen kärvistelyt nyt kärvistellyt ja muuttoautot tilataan kesällä. Jee!

5 vuotta sitten, ei 5-vuotias sitten.

Vierailija kirjoitti:

Etsi työpaikka jostain muualta itsellesi niin sitten on syy muuttaa, vaikka jostain sen verran läheltä että ukkosi pystyy silti kulkemaan teidän nykyiselle paikkakunnalle töihin.

Ongelmat tosin todennäköisesti johtuvat muusta kuin paikkakunnasta. Suomena pikkupaikkakunnat ovat kaikki lähes samoja, samat smarketit nje joka paikassa.

Ei se niistä kaupoista ja palveluista synny se paikkakunnan tunnelma vaan ihmisistä. Ja kyllä kuule on paikkakunnilla eroja! Suomessa on sellaisia sisäsiittoisia paikkakuntia joissa jokaista sinne tulevaa katsotaan kieroon ja sitten on oikein mukavia, joissa tuntee itsensä tervetulleeksi.

sama :( Muutin kolme vuotta sitten miehen kotikaupunkiin, miehen asuntoon. Olen kyllä saanut töitä läheisestä kaupungista ja samassa kaupungissa on minulle sopivaa vapaaehtoistyötä jossa saan aikaa kulutettua mieluisalla tavalla. Mutta tämä tuppukylä plääh. Täällä ei ole minulle tarjolla harrastusta josta pitäisin (itsekseni ja vaunujen kanssa käyn kyllä lenkillä), ei töitä, ei ole löytynyt sopivia kavereitakaan (kun ei ole niitä harrastuksia joissa niitä tapaisi).

Miehellä on täällä työt, perhe, kaverit, tutut kulmat ja kaikki. Minun perheeni on parin tunnin ajomatkan päässä, samoin sinne jäi myös kaverit ja harrastukset.

Kotona yhden lapsen kanssa on kyllä ihan mukavaa, jos puuhaillaan tosiaan kotosalla tai lähdetään tuohon naapurikaupunkiin, mutta täällä kylällä on niin tylsääää!

Miehen asunto on nyt myynnissä, ostetaan tilalle isompi asunto jossa on 50-50-omistussuhde meillä molemmilla. Mutta kun tämä ei tahdo mennä kaupaksi! Tuntuu, että olen jumissa täällä.

Mä olen asunut 18 vuotta paikkakunnalla jota inhoan. Vuosia olin kotona lasten kanssa, mutta töitä ei ole löytynyt sen jälkeenkään.

Mielellä riittää töitä, mä en saa niitä todennäköisesti kuin opiskelemalla enkä voi pakottaa miestä muuttamaan vieraalle paikkakunnalle ilman töitä enkä mäkään toisi rahaa taloon opiskelujen takia.

Mies yrittäjä, joten hän todennäköisesti ei saisi heti töitä. Maineen luominen tuntemattomana kestää kauan.

Vituttaa kun olen jämähtänyt tänne.

Mulla vähän sama, asun edelleen kotikaupungissani, pienessä paskakylässä joka on just niin sisäsiittoinen ja ahdistava. Esimerkkinä viime kesältä; uus naapuri muutti viereiseen taloon. Ajattelin että no kiva, pojalle leikkikaveri kun näytti samanikäinen poika heillä olevan. No kuinka kävi? Ensimmäistä kertaa satuttiin sitten yhtäaikaa läheiseen leikkipuistoon, tää mamma kantaa lapsensa pois mun lapsen luota, ei tervehdi, ei mitään. Olin ihan tyrmistynyt tästä, kunnes sain tietää että tää nainen on siskoni entisen poikaystävän exä/nyxä/mikälie ja ilmeisesti jostain hyyyyvin katkera. Että sellasta. Kaikki tuntee toisensa parin välikäden kautta ja "tietää" sun elämästä todennäköisesti enemmän kun itse olet osannut kuvitellakaan. Kyllä ahdistaa, mutta oma vanhempi tyttö on jo ehtinyt aloittaa koulun ja miehen työ on täällä joten poismuutto olisi kohtuutonta.

Ikävä kuulla. Yrittäisin varmaan itse jotenkin asettua ja etsiä aktiivisesti "juuria" paikkakunnalle: töitä, opintoja, harrastuksia. 

Töiden perässä muuttaminen, viihtyminen jne. eivät ole sukupuolittuneita asioita. 

Miksi olet kirjoittanut "5 -vuotta"? 

Vierailija kirjoitti:

Mikä on paikkakunta? Niissä kun on eroja. Esim. hankoo on kun helvetistä. 

Heh, pirullakin on hanko kädessä. 

Mutta miksi hanko mielestäsi on paha? Meillä on kesäasunto Hangossa ja rakastamme paikkaa. Kaunis merenrantakaupunki. Ystävällinen ilmapiiri, tiettyä raikkautta ja menoa ja rauhallisuutta sopivassa suhteessa. 

Vanha keskustelu, mutta koska itsellä melkein sama tilanne, olis kiva kuulla, mitä tekisitte, tai miten olette tämmöiset tilanteet ratkaisseet?

Kiitos jos joku vielä vastailee.

Elin 25 vuotta aviossa ja asuimme masentavan ikävällä okt-alueella naapurihelvetissä. Mieheni pärjäsi ja minä kärsin. KUn hän kuoli päätin muuttaa kerrostaloon, jonne olin jo hänen aikanaan haaveillut kuin myös vaihdoin toiseen kaupunkiin kuitenkin lähelle vanhaa kotikaupunkia . Kaikki on nyt asumisen suhteen ok, mutta on mielenkiintoista todeta miten en olekaan ihan hirveän tyytyväinen ratkaisuihini. Opin 25 vuodessa myös okt:n hyviä puolia, joten nyt haaveilen rivitalosta sekä paluusta kotikaupunkiin.

Seurustelen uuden miehen kanssa, enkä halua muuttaa yhteen. Suhde toimii erinomaisesti ja voin hallita omaa elämääni joutumatta joustamaan toisen vuoksi asumisratkaisuissa. Niinpä rohkaisisin ihmisiä miettimään myös erillään asumista, jos vain perheen talous sen kestää. Jopa lastenkin kanssa, sillä mistään erostakaan ei ole kyse.  

OMaa elämäänsä ei voi pilata pelkästään toisen ehdoilla. On hienoa huomioida toinen, mutta  ainakin minulla se asenne vaikutti itseluottamukseeni ja miten arvostan itseäni. Olen yhä pelokas uusiakin naapureita kohtaan ja joudun opettelemaan pitämään puoleni ylipäätään ihmisten kanssa. Luulin, että osaisin sen jo, mutta paljon on oppimista yhä

Vierailija kirjoitti:

Elin 25 vuotta aviossa ja asuimme masentavan ikävällä okt-alueella naapurihelvetissä. Mieheni pärjäsi ja minä kärsin. KUn hän kuoli päätin muuttaa kerrostaloon, jonne olin jo hänen aikanaan haaveillut kuin myös vaihdoin toiseen kaupunkiin kuitenkin lähelle vanhaa kotikaupunkia . Kaikki on nyt asumisen suhteen ok, mutta on mielenkiintoista todeta miten en olekaan ihan hirveän tyytyväinen ratkaisuihini. Opin 25 vuodessa myös okt:n hyviä puolia, joten nyt haaveilen rivitalosta sekä paluusta kotikaupunkiin.

Seurustelen uuden miehen kanssa, enkä halua muuttaa yhteen. Suhde toimii erinomaisesti ja voin hallita omaa elämääni joutumatta joustamaan toisen vuoksi asumisratkaisuissa. Niinpä rohkaisisin ihmisiä miettimään myös erillään asumista, jos vain perheen talous sen kestää. Jopa lastenkin kanssa, sillä mistään erostakaan ei ole kyse.  

OMaa elämäänsä ei voi pilata pelkästään toisen ehdoilla. On hienoa huomioida toinen, mutta  ainakin minulla se asenne vaikutti itseluottamukseeni ja miten arvostan itseäni. Olen yhä pelokas uusiakin naapureita kohtaan ja joudun opettelemaan pitämään puoleni ylipäätään ihmisten kanssa. Luulin, että osaisin sen jo, mutta paljon on oppimista yhä

Kiitos valtavasti kun vastasit! Meillä 3 lasta ja välimatkaa sinne mistä muutimme 450km. Oon miehelle ehdottanut vaikka ja mitä ratkaisuja, mutta kaiken pitäisi mennä hänen ehdoillaan. Enpä tiedä..

Eihän tuossa ap:n tapauksessa ole mitään epäselvää.

Kun kerran haluaa olla kotona ja mies töissä, niin silloin ei sanella ehtoja asuinpaikalle.

Me muutettiin ”paluumuuttajina” mun synnyinkaupunkiin 20v poissaolon jälkeen. Olimme siis asuneet espoossa/tampereella tuossa välissä.

Paluumuutto oli täysin paska idea ja pettymys. Ollaan nyt sit ilman ystäviä ja mitään tukiverkkoja, isovanhemmat niin lupasi olla tiiviisti elämässä mutta eivät ole olleet, kiinnostus loppu täysin. Kertaakaan eivät ole esim käyneet meillä.

Ei ystäviä, ei verkostoja, kaupunki muuttunut ihan toisenlaiseksi. Lapset ikävöi vanhaa.

Ratkaisu: työnhaku ja muutto takaisin pk seudulle. Ei pskaan pidä jäädä istumaan vaan pitää tehdä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ap:n tapauksessa ole mitään epäselvää.

Kun kerran haluaa olla kotona ja mies töissä, niin silloin ei sanella ehtoja asuinpaikalle.

Ei se ihan niinkään mene, isot päätökset pitäisi yhdessä tehdä. Mitäs sitten kun lasten äitikin palaa työelämään? Miten se vaikuttaa asumiskuvioihin?

No jo on murheet taas!

Itsestännehän se on kiinni, jos uudella paikakunnalla ei ole kavereita yms.

Me muutamme miehen työn vuoksi aika usein.

Jopa ulkomailla on vuoden kestäviä komennuksia.

Minusta on vaan tosi jännittävää mennä uusiin paikkoihin, tutustua erilaisiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Muutin vuonna 2001 Helsinkiin ja edelleen haluan pois täältä. Nyt alkaa lopultakin olla mahdollisuus, koska nuorinkin lapsi on sen ikäinen että on koulut käyty. Ihan vitunmoinen viimeinen paskaläpi tämä pk-seutu, pois on päästävä, anteeksi nyt vain.

Jos sinusta tuntuu ettei sinulla ole sananvaltaa sinua, parisuhdettasi ja perhettäsi koskevissa asioissa, niin kannattanee varmaan keskustella. Joko tilanne muuttuu johonkin suuntaan tai sitten jatkatte tuota samaa rataa. Joskus joutuu tekemään kipeitä valintoja oman hyvinvointinsa eteen, joskus joutuu sinnittelemään ja kärvistelemään. Minä olen kärvistelyt nyt kärvistellyt ja muuttoautot tilataan kesällä. Jee!

Mä olen myös asunut jo parikymmentä vuotta kaupungissa, jossa en viihdy tai jota en ole koskaan oppinut tuntemaan kodikseni. Muutto usein mielessä. Aiemmin siihen ei ole ollut oikein mahdollisuuksia, mutta nykyisessä elämäntilanteessa se olisi omasta puolestani mahdollinen. Joutuisin vain kiskomaan lapset pois juuriltaan ja tutuista kaveripiireistään, ja siksi mietityttää olisiko liian itsekästä muuttaa. Toisaalta, nyt minä olen jatkuvasti se sopeutumaton ja huonosti viihtyvä, onko sekään vuodesta toiseen oikein.

Vierailija kirjoitti:

Me muutettiin ”paluumuuttajina” mun synnyinkaupunkiin 20v poissaolon jälkeen. Olimme siis asuneet espoossa/tampereella tuossa välissä.

Paluumuutto oli täysin paska idea ja pettymys. Ollaan nyt sit ilman ystäviä ja mitään tukiverkkoja, isovanhemmat niin lupasi olla tiiviisti elämässä mutta eivät ole olleet, kiinnostus loppu täysin. Kertaakaan eivät ole esim käyneet meillä.

Ei ystäviä, ei verkostoja, kaupunki muuttunut ihan toisenlaiseksi. Lapset ikävöi vanhaa.

Ratkaisu: työnhaku ja muutto takaisin pk seudulle. Ei pskaan pidä jäädä istumaan vaan pitää tehdä jotain.

Näinkin voi käydä.

Ylipäänsä kiinnostaa nämä pk seudun intohimoiset vihaajat. En minä aikakaan jokaisesta ketutuksesta tai yksinäisyyden puuskasta syytä ympäristöäni. Itse kasvoin umpimielisessä tuppukylässä, jossa aito lähimmäisenrakkaus oli hyvin vähäistä. Minua ei myöskään kiinnosta suuremmin naapureideni elämä tai itseni vertailu muihin. Isompi kaupunki tarjoaa vaihtelua ja kun pidempään asuu, myös muistoja. Moni muualta tullut asettuu lopulta pk seudulle, kotiutuu, löytää luontoa ja hiljaisuutta täältäkin. Se viihtyminen on lopulta niin monesta pikku jutusta kiinni. Omalla asenteella on kummasti merkitystä.