En ole varma, olenko masentunut vai eikö äitiys vain ole mua varten

Nyt lapsi on alakouluikäinen. Ap

Nosto...

Ymmärrän. Äitiys ei ole minuakaan varten. Ei ainakaan sellainen perinteinen. Lapsi on ok muttei muuta.

Samoja fiiliksiä minulla, tuntuu ettei elä omaa elämäänsä. Koko ajan saa olla tekemässä jotain perheen eteen, vaikka haluaisi olla vaan rauhassa. Eroakin olen pohtinut, että saisi tilaa hengittää. Kovasti olen pohtinut, että eikö minusta ole vaan äidiksi.

Täällä myös samat ajatukset.. Kurjaa myöntää ettei nauti tästä. Toki iloisia hetkiä on päivässä mutta energiat ihan loppu ja kaikki mikä vaatii jatkuvaa tekemistä tai huomion syö henkisesti. Ei voi lukea, kuunnella musiikkia, pitää hauskaa tai lähteä minnekään kun on takertuva taapero ja vaativa sekä haastava uhmaikäinen. Joka päivä kyynel silmässä että tätäkö tämä elämä, haaveilee muusta ja pesee pyykkiä, siivoaa, laittaa ruokaa, pyyhkii satoja tahroja, kuuntelee itkua ja huutoa jota itsekin enää harrastaa.

Odotan kovasti, että koska tuo taapero on sen verran iso, että tekee edes välillä asioita itse ja yksin. Meidän tytöllä on ollut koko ajan haastava temperamentti, itkua ja huutoa on saanut kuulla niin, että välillä olen ollut korvatulpat päässä vuorokauden ympäri. Nukuttu on huonosti nyt 1,5 vuotta.

Onneksi pääsin takaisin työelämään muutama kuukausi sitten. Tulee edes työreissuja, joiden aikana saa olla itsekseenkin välillä. Kotonakin työpäivän jälkeen jaksaa edes vähän aikaa kokea lapsen kanssa touhuamisen mukavana. Niin ei ollut kotona ollessa vaan kaikki oli yhtä paskaa. Yritän silti kovasti antaa lapselleni läheisyyttä ja hellittelyä. Suurimmaksi osaksi inhoan olla äiti, mutta välillä näen ilonpilkahduksia, kun pieni oppii uutta tai näyttää välillä, että tykkää myös minusta.

Olen myös miettinyt eroa lapsen isästä. Jos voisi olla vaan viikonloppuäiti. Mutta ei se vaan mene niin, omasta valinnasta on vaan kannettava vastuu. Ikävä kyllä mies tahtoisi toisenkin lapsen. Minusta se on järkyttävä ajatus.

Vittu mitä porukkaa. Olisko kannattanu vauvan ollessa pieni laittaa kiintymyssuhde kuntoon, eikä silloin vain tuijottaa omaa napaa, nyt maksatte hintaa siitä.

Jussiåå kirjoitti:

Vittu mitä porukkaa. Olisko kannattanu vauvan ollessa pieni laittaa kiintymyssuhde kuntoon, eikä silloin vain tuijottaa omaa napaa, nyt maksatte hintaa siitä.

Mitä tarkoitat? Eiköhän kaikki tässä keskustelussa ole parhaansa mukaan yrittänyt luoda kiintymyssuhdetta lapseensa. Toisilla ei ole ollut lapsen kanssa ehkä niin helppoa ja väsymyksen tai masennuksen takia alkaa katkeroitua. Moni äiti kokee myös jäävänsä kovin yksin vauvan kanssa nykypäivänä.

Noin käy kun hankkii lapsia vaikkei ole vielä löytänyt itseään ja paikkaansa maailmassa. En sano tätä tuomitsevasti tai ilkeästi, toivon vain että se aika itselle otettaisiin kun siihen on paremmat mahdollisuudet.

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne aloituksen, oon siis lapseton (vielä). Kun en vaan tiedä, että haluanko lapsia. Nuo samat asiat mietityttää minuakin. Toisaalta jaksan kyllä hoivata, mutta en tiedä jaksanko kasvattaa. Siis jaksan vauvoja, vaikka ne itkee, mutta kun ne on paikallaan. Sen sijaan en jaksa välttämättä juosta kenenkään perässä tai sitä, että joku koko ajan kyselee jotain tai paiskoo puurolautasta seinään. Tämän vaiheen jälkeen pitäisi sitten olla kiinnostunut lapsen kouluasioista, auttaa läksyissä, jutella, olla mukava ja iloinen. Missä vaiheessa on sitä omaa aikaa?!!

Surkeeta.

Vierailija kirjoitti:

Odotan kovasti, että koska tuo taapero on sen verran iso, että tekee edes välillä asioita itse ja yksin. Meidän tytöllä on ollut koko ajan haastava temperamentti, itkua ja huutoa on saanut kuulla niin, että välillä olen ollut korvatulpat päässä vuorokauden ympäri. Nukuttu on huonosti nyt 1,5 vuotta.

Onneksi pääsin takaisin työelämään muutama kuukausi sitten. Tulee edes työreissuja, joiden aikana saa olla itsekseenkin välillä. Kotonakin työpäivän jälkeen jaksaa edes vähän aikaa kokea lapsen kanssa touhuamisen mukavana. Niin ei ollut kotona ollessa vaan kaikki oli yhtä paskaa. Yritän silti kovasti antaa lapselleni läheisyyttä ja hellittelyä. Suurimmaksi osaksi inhoan olla äiti, mutta välillä näen ilonpilkahduksia, kun pieni oppii uutta tai näyttää välillä, että tykkää myös minusta.

 

Olen myös miettinyt eroa lapsen isästä. Jos voisi olla vaan viikonloppuäiti. Mutta ei se vaan mene niin, omasta valinnasta on vaan kannettava vastuu. Ikävä kyllä mies tahtoisi toisenkin lapsen. Minusta se on järkyttävä ajatus.

 

 

Samat fiilikset. Ekan kanssa äitiyslomalla kaipasin kovasti töihin, ja työssäkäynti helpottikin tilannetta. Osasin nauttia lapsesta iltaisin ja viikonloppuisin kun elämä ei ollut pelkkää äitiyttä ja perhearkea. Veikkaan, etten ole suinkaan harvinaisuus.

Me teimme toisen lapsen. Tokan temperamentti on ekaa tulisempi, ja meilläkään ei ole kunnon yötä nukuttu 9 kuukauteen. Tunnen vauvaa kohtaa suurta rakkautta ja kiintymystä, mutta joskus mietin, että miksi ihmeessä se toinen tehtiin. Kun elämä on näin aika raskasta: uhmaikäinen rasavilli, itkuinen ja suuritarpeinen vauva, molemmat lapset heräilevät öisin. Tilaa ei tunnu olevan tarpeeksi nelihenkiselle perheelle. Jatkuva sotku ja kaaos. Äitiyslomalla ei myöskään ole oikein varaa matkustella tai tehdä muita maksullisia mukavia asioita perheen kanssa. Se on tätä makaroonilaatikkoa ja pyykkivuoria ihan joka päivä.

Kestäisin, jos meillä olisi vain se rasavilli uhmis. Tai jos meillä olisi vain vauva. Tai jos edes nukkuisivat hyvin. Mutta tätä kombinaatiota en tunne jaksavani. Mieheni on yltiopositiivinen. Mutta jopa hänkin on myöntänyt, että elämä on aika rankkaa nyt. Niin rankkaa, että en ehdi edes ikävöidä esikoista, jos hän on pari yötä poissa. Se on helpotus, vaikka lasta rakastankin.

Vierailija kirjoitti:

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne aloituksen, oon siis lapseton (vielä). Kun en vaan tiedä, että haluanko lapsia. Nuo samat asiat mietityttää minuakin. Toisaalta jaksan kyllä hoivata, mutta en tiedä jaksanko kasvattaa. Siis jaksan vauvoja, vaikka ne itkee, mutta kun ne on paikallaan. Sen sijaan en jaksa välttämättä juosta kenenkään perässä tai sitä, että joku koko ajan kyselee jotain tai paiskoo puurolautasta seinään. Tämän vaiheen jälkeen pitäisi sitten olla kiinnostunut lapsen kouluasioista, auttaa läksyissä, jutella, olla mukava ja iloinen. Missä vaiheessa on sitä omaa aikaa?!!

Yhden normaalin lapsen kanssa pärjää aina, se kulkee siinä rinnalla helposti, ja on helppo saada hoitoon jonnekin jos tarvii sitä omaa aikaa.

Jos itse olet, ja miehesi, rauhallinen luonne, ei lapsestakaan luultavasti tule mitään järkyttävän vilkasta joka vaatisi huomiota koko ajan.

Ei mun lapset ole koskaan heitelleet puurolautasia seinään tms. Viihtyvät yksinkin, leikkivät omiaan, katsovat piirrettyjä tai pelaavat tabletilla. Ne vanhemmat jotka väsyy ovat tehneet sen virheen että tekevät esikoiselle "kaverin" ja sitten ihmettelevät kun ei olekaan elämä niin helppoa, kahden eri ikäisen vaippapyllyn kanssa työ kolminkertaistuu.

Mulla on kaksoset, mutta esikoinen oli jo 14v. kun kaksoset syntyivät. Kaksosetkin on helpompi hoitaa kun vauva ja kaksivuotias yhtäaikaa.

Nykyajan vanhemmat (äidit) on saaneet jostain päähänsä että heidän pitää koko ajan leikittää ja viihdyttää lapsiaan, tai muuten lapsista tulee jotenkin onnettomia tai kehittyvät huonosti. Sellaiset suorittajat pilaavat koko vanhemmuuden maineen, kun pitää olla lapsentahtista pissatusta lavuaarin päällä kun vauva irvistää, sitten tietysti itsetehdyt luomusoseet, taaperoimetys, perhepeti ja kestovaipat, eli kaikesta pitää tehdä mahdollisimman hankalaa ja vaikeaa. Kyllä vanhemmilla saa olla omaa aikaa, varsinkin sitten kun ei äiti ei enää imetä, voi isä olla lapsen kanssa vaikka joka toinen ilta. Ja muutenkin, se pieni lapsikin on siinä sylissä rauhassa, lattialla tai sitterissä kun vanhemmat katsoo telkkaria tai lukee kirjaa.

Ja, kunhan katsot että se kersa edes yrittää tehdä läksyt ym. niin ei sun tarvi sen lapsen läksyjä olla tekemässä, jos lapsi ei osaa, ja jos sinäkään et heti osaa neuvoa, niin sanot lapselle että kysy huomenna opettajalta, niille siitä palkka maksetaan, ei vanhemmille. Ei läksyt saa olla mikään vanhemman rasite, eikä kyllä liikaa lapsellekaan.

Eikä lapsen kanssa tarvi olla teeskentelevä ilopilleri, lapsella on omat tunteensa ja vanhemmilla omansa, kaikilla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, se kuuluu elämiseen, ja lapsen normaaliin kehitykseen.

Mutta loppujen lopuksi, jos ei tee mieli lasta, niin älä tee. Maailma on liikakansoitettu, joten mitään velvollisuutta ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odotan kovasti, että koska tuo taapero on sen verran iso, että tekee edes välillä asioita itse ja yksin. Meidän tytöllä on ollut koko ajan haastava temperamentti, itkua ja huutoa on saanut kuulla niin, että välillä olen ollut korvatulpat päässä vuorokauden ympäri. Nukuttu on huonosti nyt 1,5 vuotta.

Onneksi pääsin takaisin työelämään muutama kuukausi sitten. Tulee edes työreissuja, joiden aikana saa olla itsekseenkin välillä. Kotonakin työpäivän jälkeen jaksaa edes vähän aikaa kokea lapsen kanssa touhuamisen mukavana. Niin ei ollut kotona ollessa vaan kaikki oli yhtä paskaa. Yritän silti kovasti antaa lapselleni läheisyyttä ja hellittelyä. Suurimmaksi osaksi inhoan olla äiti, mutta välillä näen ilonpilkahduksia, kun pieni oppii uutta tai näyttää välillä, että tykkää myös minusta.

 

Olen myös miettinyt eroa lapsen isästä. Jos voisi olla vaan viikonloppuäiti. Mutta ei se vaan mene niin, omasta valinnasta on vaan kannettava vastuu. Ikävä kyllä mies tahtoisi toisenkin lapsen. Minusta se on järkyttävä ajatus.

 

 

Samat fiilikset. Ekan kanssa äitiyslomalla kaipasin kovasti töihin, ja työssäkäynti helpottikin tilannetta. Osasin nauttia lapsesta iltaisin ja viikonloppuisin kun elämä ei ollut pelkkää äitiyttä ja perhearkea. Veikkaan, etten ole suinkaan harvinaisuus.

Me teimme toisen lapsen. Tokan temperamentti on ekaa tulisempi, ja meilläkään ei ole kunnon yötä nukuttu 9 kuukauteen. Tunnen vauvaa kohtaa suurta rakkautta ja kiintymystä, mutta joskus mietin, että miksi ihmeessä se toinen tehtiin. Kun elämä on näin aika raskasta: uhmaikäinen rasavilli, itkuinen ja suuritarpeinen vauva, molemmat lapset heräilevät öisin. Tilaa ei tunnu olevan tarpeeksi nelihenkiselle perheelle. Jatkuva sotku ja kaaos. Äitiyslomalla ei myöskään ole oikein varaa matkustella tai tehdä muita maksullisia mukavia asioita perheen kanssa. Se on tätä makaroonilaatikkoa ja pyykkivuoria ihan joka päivä.

Kestäisin, jos meillä olisi vain se rasavilli uhmis. Tai jos meillä olisi vain vauva. Tai jos edes nukkuisivat hyvin. Mutta tätä kombinaatiota en tunne jaksavani. Mieheni on yltiopositiivinen. Mutta jopa hänkin on myöntänyt, että elämä on aika rankkaa nyt. Niin rankkaa, että en ehdi edes ikävöidä esikoista, jos hän on pari yötä poissa. Se on helpotus, vaikka lasta rakastankin.

Mietin myös onko mulla masennus. Auttaisiko terapia tai lääkkeet. Mutta tuntuisi, etteivät auttaisi. Kun ongelmani on ainoastaan se, että olemme väsyneitä. Emme siis ole väsyneitä turhasta, vaan meillä vaan sattuu olemaan kuormittava tilanne. En kaipaa sitä, että joku kuuntelee tai ymmärtää. Kaipaan sitä, että saan joskus nukkua, käydä yksin vessassa, keskustella miehen kanssa ilman että jokainen sana keskeytetään. Kaipaan sitä, että joskus tehdään aikuisia kiinnostavia asioita. Ei aina, mutta edes joskus.

Ai, kyllä mulla vain on ihanaa taaperon kanssa! :D

Ehkä te sitten vain ette ole niin äidillisiä..

Lapsen tekoa kannattaisikin harkita tarkkaan!

Me harkitsimme ja suunnittelimme mieheni kanssa noin kymmenisen vuotta ja kertaakaan emme ole katuneet. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne aloituksen, oon siis lapseton (vielä). Kun en vaan tiedä, että haluanko lapsia. Nuo samat asiat mietityttää minuakin. Toisaalta jaksan kyllä hoivata, mutta en tiedä jaksanko kasvattaa. Siis jaksan vauvoja, vaikka ne itkee, mutta kun ne on paikallaan. Sen sijaan en jaksa välttämättä juosta kenenkään perässä tai sitä, että joku koko ajan kyselee jotain tai paiskoo puurolautasta seinään. Tämän vaiheen jälkeen pitäisi sitten olla kiinnostunut lapsen kouluasioista, auttaa läksyissä, jutella, olla mukava ja iloinen. Missä vaiheessa on sitä omaa aikaa?!!

Yhden normaalin lapsen kanssa pärjää aina, se kulkee siinä rinnalla helposti, ja on helppo saada hoitoon jonnekin jos tarvii sitä omaa aikaa.

Jos itse olet, ja miehesi, rauhallinen luonne, ei lapsestakaan luultavasti tule mitään järkyttävän vilkasta joka vaatisi huomiota koko ajan.

Ei mun lapset ole koskaan heitelleet puurolautasia seinään tms. Viihtyvät yksinkin, leikkivät omiaan, katsovat piirrettyjä tai pelaavat tabletilla. Ne vanhemmat jotka väsyy ovat tehneet sen virheen että tekevät esikoiselle "kaverin" ja sitten ihmettelevät kun ei olekaan elämä niin helppoa, kahden eri ikäisen vaippapyllyn kanssa työ kolminkertaistuu.

Mulla on kaksoset, mutta esikoinen oli jo 14v. kun kaksoset syntyivät. Kaksosetkin on helpompi hoitaa kun vauva ja kaksivuotias yhtäaikaa.

Nykyajan vanhemmat (äidit) on saaneet jostain päähänsä että heidän pitää koko ajan leikittää ja viihdyttää lapsiaan, tai muuten lapsista tulee jotenkin onnettomia tai kehittyvät huonosti. Sellaiset suorittajat pilaavat koko vanhemmuuden maineen, kun pitää olla lapsentahtista pissatusta lavuaarin päällä kun vauva irvistää, sitten tietysti itsetehdyt luomusoseet, taaperoimetys, perhepeti ja kestovaipat, eli kaikesta pitää tehdä mahdollisimman hankalaa ja vaikeaa. Kyllä vanhemmilla saa olla omaa aikaa, varsinkin sitten kun ei äiti ei enää imetä, voi isä olla lapsen kanssa vaikka joka toinen ilta. Ja muutenkin, se pieni lapsikin on siinä sylissä rauhassa, lattialla tai sitterissä kun vanhemmat katsoo telkkaria tai lukee kirjaa.

Ja, kunhan katsot että se kersa edes yrittää tehdä läksyt ym. niin ei sun tarvi sen lapsen läksyjä olla tekemässä, jos lapsi ei osaa, ja jos sinäkään et heti osaa neuvoa, niin sanot lapselle että kysy huomenna opettajalta, niille siitä palkka maksetaan, ei vanhemmille. Ei läksyt saa olla mikään vanhemman rasite, eikä kyllä liikaa lapsellekaan.

Eikä lapsen kanssa tarvi olla teeskentelevä ilopilleri, lapsella on omat tunteensa ja vanhemmilla omansa, kaikilla on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, se kuuluu elämiseen, ja lapsen normaaliin kehitykseen.

Mutta loppujen lopuksi, jos ei tee mieli lasta, niin älä tee. Maailma on liikakansoitettu, joten mitään velvollisuutta ei ole.

Tämä pätee vain, jos lapsi sattuu olemaan ns. helppo. Ja vanhempien temperamentista se ei välttämättä riipu. Minä ole temperamenttinen. Lapseni ovat myös. Että nyt sitten syyllistämään itseäni siitä, että sain kaltaiseni lapsen. Ensimmäinen lapsi voi olla helppo ja toinen haastava. Tai viilipytyt voivat saada erikoislapsen. Koskaan et tiedä.

Minä menen monessa siitä mistä aita on matalin. Piltit kannetaan kaupasta ja vaipat ovat kertiksiä. En silti voi sanoa, että helppoa olisi. Ja että lapsi vaan sitteriin ja kirjaa lukemaan? Sitterissä viihtyy harvoin enää vauva, joka liikkuu. Ja kun meillä mennään, niin ollaan jatkuvasti kiskomassa johtoja, vetämässä koiraa hännästä, tai itkemässä, jos jäädään jumiin. Lisäksi joudun valvomaan jatkuvasti, ettei esikoinen retuuta vauvaa kovakouraisesti. Ja on keskusteltu asiasta, nelivuotias kyllä ymmärtää, mutta mustasukkaisuuttaan ei pysty aina hillitsemään.

Voi teitä. Oikeasti, yrittäkää asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Lapsi on pieni vain muutaman vuoden. Se on niin lyhyt aika aikuisen ihmisen elämässä. Kohta on taas teillä aikaa yllinkyllin niille omille asioille. Eikö niitä oikeasti voi aikuinen ihminen laittaa hiukan syrjään kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi? Ja olla olemassa lasta varten silloin, kun hän tarvitsee?

Musiikkia voi kuunnella lapsenkin kanssa

Kirjaa voi lukea hänelle ääneen. Tekemistä ja menemistä voi keksiä pienelläkin budjetilla.

Itsestäni tuntuu, että ennen lapsen syntymää ehdin lähes 40 vuodessa jo nähdä ja tehdä aikuisten juttuja. Nyt on todella kivaa tehdä asioita lapsen kanssa. Aina ei ole ruusuilla tanssimista, mutta kyllä pääsääntöisesti lapsen kanssa on mukavaa ja nautin elämästä yhdessä lapsen kanssa. Lapsi ei ole itsestäänselvyys, itse kiitän Jumalaa tästä lahjasta, tästä lapsesta.

Jos lapsen seura ja hoito noin paljon ahdistaa, kannattaisiko hakea ammattiapua? Tuollaisella voi olla ratkaiseva vaikutus lapsen minuuden, omakuvan ja itsetunnon kehittymiselle, jos äiti kokee noin kuten monet olette kuvanneet.

Oikeasti, miksette tee lempiasioitanne lapsen kanssa? Minä esim nautin klassisesta musiikista. Laitan levyn pyörimään ja tanssin lapsi sylissä musiikin tahtiin, tykkää lapsikin. Esimerkiksi.