Miten pääsen yli ihastuksesta joka ei halua minua?

Tähän kun saisin itsekin vastauksen. Ei mene päivääkään ilman ajatusta tuosta miehestä.

Itse voisin nukkua vielä monta tuntia mutta heräsin tätä miettimään. Estin facebookissa. En halua nähdä koko miehen naamaa. Watsappissa en vielä estänyt koska odotan viestiä. Jota ei luultavasti tule ikinä. Jos estän en saa koskaan tietää yrittikö lähettää sitä.

Kyllä se ohi menee! Yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun tapaat jonkun muun, vanha ihastus unohtuu. Luultavasti "koukkuna" näissä jutuissa toimii juuri se, ettet tavallaan "kelvannut" (en nyt keksi parempaa sanaa, ei ole tarkoitus loukata)  -> siis sen takia asiaa /ihmistä jää helposti vatvomaan, koska tapaus on käynyt ehkä hiukan oman ylpeyden päälle. Voi kumminkin olla, että jos olisitte alkaneet seurustella, tuo tyyppi ei olisikaan enää ollenkaan ollut niin ihana. Olisi paljastunut tuikitavalliseksi jampaksi :) 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ohi menee! Yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun tapaat jonkun muun, vanha ihastus unohtuu. Luultavasti "koukkuna" näissä jutuissa toimii juuri se, ettet tavallaan "kelvannut" (en nyt keksi parempaa sanaa, ei ole tarkoitus loukata)  -> siis sen takia asiaa /ihmistä jää helposti vatvomaan, koska tapaus on käynyt ehkä hiukan oman ylpeyden päälle. Voi kumminkin olla, että jos olisitte alkaneet seurustella, tuo tyyppi ei olisikaan enää ollenkaan ollut niin ihana. Olisi paljastunut tuikitavalliseksi jampaksi :) 

Tää on hyvä. Mutta se on muuten jännä, että vaikka tuon tajuaa, niin se ei välttämättä auta. Itse siis samassa tilanteessa kuin ap ja oon analysoinut sitä mitä tapahtui ja viimeisimpänä tullut siihen tulokseen, että jotain siltä mieheltä halusi. Ja se halu on tyydyttämättä edelleen. Ja se(kin) kaivelee ja saa junnaamaan siinä henkilössä.

Esim. itse tajusin niinkin äsken kuin tänä aamuna, että minä oikeasti, perimmiltäni, halusin siltä mieheltä apua. Tukea, neuvoa ja apua. Elämäntilanteeni oli sellainen. Tapasimme vieläpä siten, että meistä alkuun näyttikin olevan toisillemme paljon apua ja se hullaannutti ihastumaan koko mieheen. Vaikka hän oli kaulana täydellisestä. Pystyin rakastamaan hänen vikojaankin. Kaikki se tuntui niin täydelliseltä! Vihdoinkin rakkaus, joka ei arvostele, kerskaa, kadehdi ja mitä niitä onkaan... Kaikki se kärsii ja niin edelleen.

Minussa on edelleen se avun saamisen tarve. Tajusin sen aivan konkreettisesti tänään. Nyt alan työstää sitä itsessäni. Mistä pyytää apua? Kuinka nöyrtyä pyytämään apua? Tajuan nyt, että vaikka apu oli se mitä hain koitin edelleen (helmasyntini) näyttää pärjäävältä ja kavahdin heikkoutta itsessäni. Vaikka tavallaan muka askaroin sen kanssa, niin en ollut myöntänyt sitä itselleni. Se on vaikeaa. Myöntää siis.

Yhteytemme ei edelleenkään sen miehen kanssa ole katkennut, mutta se on uinuvassa tilassa. Lisäksi itse en ole vapaa, mikä hankaloittaa "kaikkea". Mutta ei minun enää varmaan tarvitsekaan saada lyötyä hynttyitä yhteen sen miehen kanssa, vaan sitä apua opetella vastaanottamaan ja ennen kaikkea pyytämään heiltä, joita lähelläni on.

Minusta oli yksinäisyydessäni ja omavoimaisuudessani vain tullut nimenomaan läheisilleni hieman katkera: "ette ole kivoja", ajattelin heistä ja häpesin kamalaa ajatteluani, kun OIKEA viesti olisi ollut ja on: "en saa apua teiltä, auttakaa" ja siinä on jo aivan eri soundi, kuin toisten haukkumisessa.

Apua, mikä vuodatus, sori kaikille, mutta kun tää oivallus vaan oli itselleni niin hyvä tähän aamuun. Hyvää aamua ja päivää kaikille vain jotka jaksoitte vuodatukseni lukea tai vaikkette jaksaneetkaan!

Ajan kanssa. Tosin kyllä kai ne aina ovat takaraivossa, entä jos sittenkin...