Onko täällä muita, jotka eivät ole lämpimiä ja empaattisia vaan ennemminkin lievästi "tunnekylmiä" tai etäisiä?
Missä ammatissa olette?
Minkälainen elämäntilanne?
Onko teillä lapsia? Suunnitteletteko lasten hankintaa?
Minkälainen ystäväiiri teillä on?
Mikälaiset välit teillä on sukulaisiinne?
Kommentit (35)
Täältä löytyy. Työskentelen kaupan alalla esimiesasemassa. Elämäntilanne on ihan ok, vakaa. Asun yksin ja en ole parisuhteessa, lapsia ei ole ja ei tule. Ystäväpiiri on melko suppea, vain muutama läheinen ystävä. Perheeseen melko etäiset välit.
o/
Suunnitteluinsinööri, eli aika itsekseen saa töitä tehdä suurimman osan ajasta.
Lapsi ja mies.
Muutama hyvä ystävä joita tapaan harvakseltaan ja kahdenkesken.
Sukuun en pidä yhteyttä ja kaikki isot tilaisuudet jätän välistä.
Sosiaalisuus on lähinnä rasite.
Mutta ne jotka on päässeet lähelle, kehuvat seuraani ja suoruuttani, eivät arvista jaskanpauhantaa.
Mä, olen yh ja en tiedä p ystyisinkö hyvin parisuhteeseen.
En tiedä onko lapselle periytynyt geeneissä mun luonne, ei ole koskaan ollut sylissä viihtyvä tai halija, on itsenäinen ja omapäinen. Joskus harmittaa ettei meillä oo mitään pusukultturia, mutta en koe mitenkään kokonaan epäonnistuneen ja olen kyllä huolehtiva äiti ja läheisyyttä silti on. Enemmän oon ikäänkuin järkevä-huolehtiva kuin empaattinen. En tykkää lässyttää vauvoille, en osannut edes omalle.
Kavereita ja sukulaisia näen välillä, lopulta he ovat aika yhdentekeviä mulle, mutta tuntuu hyvältä että niitä on olemassa kumminkin.
Olen opettaja yläkoulussa ja lukiossa. Rakastan työtäni ja olen hyvä siinä. Saan älyttömiä kiksejä tiedosta, oppimisista ja opettamisesta.
Olen ollut parisuhteessa monta vuotta. Lapsia ei ole (eikä suunnitteillakaan). En ole hoivaajatyyppiä, enkä jaksaisi lapsiperhe-elämää ollenkaan: liian vähän omaa aikaa, liikaa häsinää.
Ystäviä on jonkin verran, ja he ovat minulle tärkeitä.
Sukulaisiin en pidä yhteyttä lapsuuden perhettäni lukuunottamatta. Jaksan siskoani paljon paremmin kuin äitiäni.
Olen luonnetyypiltäni INTJ.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko lapselle periytynyt geeneissä mun luonne, ei ole koskaan ollut sylissä viihtyvä tai halija, on itsenäinen ja omapäinen. Joskus harmittaa ettei meillä oo mitään pusukultturia
Olin lapsena juuri tuollainen! Ihmettellen kuuntelen muiden kertomuksia siitä, miten heillä oli lapsena tapana halailla ja pussailla koko ajan. Siis pussailla! Omaa äitiä! Jaiks! :D -5
Mitä mieltä te olette empaattisuuden ja lämpimyyden ihannoinnista? Pitäisikö järjelle ja kylmäpäisyydelle antaa enemmän arvoa yhteiskunnassamme?
viisikymppinen lapseton sinkkuinssi. Lapsia en ole koskaan halunnut, parisuhde voisi kyllä mennä niistä hyvääkin kokemusta). Muutama läheinen ystävä ja lisäksi (osin yhteistä) tuttavapiiriä, jonka kanssa hengailla kevyemmin. Laajasta suvustani pidän yhteyttä muutamaan tätiini, joista pidän, muut eivät vain kiinnosta tarpeeksi.
En ole sillä lailla tunnekylmä, että olisin ehdottoman itsekäs minäminä-ajattelija. Hyväpalkkaisena pistän esim. hyväntekeväisyyteen kyllä kohtalaisesti rahaa; en vain halua tuntea lahjoitusten kohteita mitenkään henkilökohtaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Olen opettaja yläkoulussa ja lukiossa. Rakastan työtäni ja olen hyvä siinä. Saan älyttömiä kiksejä tiedosta, oppimisista ja opettamisesta.
Olen ollut parisuhteessa monta vuotta. Lapsia ei ole (eikä suunnitteillakaan). En ole hoivaajatyyppiä, enkä jaksaisi lapsiperhe-elämää ollenkaan: liian vähän omaa aikaa, liikaa häsinää.
Ystäviä on jonkin verran, ja he ovat minulle tärkeitä.
Sukulaisiin en pidä yhteyttä lapsuuden perhettäni lukuunottamatta. Jaksan siskoani paljon paremmin kuin äitiäni.
Olen luonnetyypiltäni INTJ.
Mistä alapeukut? -5
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä te olette empaattisuuden ja lämpimyyden ihannoinnista? Pitäisikö järjelle ja kylmäpäisyydelle antaa enemmän arvoa yhteiskunnassamme?
Pitäisi hyväksyä ihminen sellaisena kuin on. Teeskennellyllä empatialla ei kukaan ainakaan tee mitään.
Vierailija kirjoitti:
Täältä löytyy. Työskentelen kaupan alalla esimiesasemassa. Elämäntilanne on ihan ok, vakaa. Asun yksin ja en ole parisuhteessa, lapsia ei ole ja ei tule. Ystäväpiiri on melko suppea, vain muutama läheinen ystävä. Perheeseen melko etäiset välit.
Oletko hyvä työssäsi? Entä oletko pidetty esimies?
Minä olen molempia, päivästä riippuen. No, koskaan en ole semmoinen hösö-yliempaattinen. Olen asiallinen ja huomioin toisia. Näin useimmiten. Välillä empatiakäyrä vetää suoraa viivaa, enkä välttis huomaa ketään saati osoita kiinnostusta.
Mieluummin etäisiä kuin etä-isiä. :)
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä te olette empaattisuuden ja lämpimyyden ihannoinnista? Pitäisikö järjelle ja kylmäpäisyydelle antaa enemmän arvoa yhteiskunnassamme?
Pitäisi, koska siitä seuraisi myös enemmän hyvää, niin ironista kuin se onkin. Vaihtoehtoja voisi verrata siihen, että täynnä matkustajia oleva bussi ajaa vuoristotiellä, ja yhtäkkiä edessä on lapsi. Ajaako bussi lapsen päälle ja pysyy tiellä, vai väistääkö, ja tappaa kaikki matkustajat? Tunteella ajatteleva kuski tekee kaikkensa väistääkseen lasta, mutta lopputuloksena kymmenet kuolevat. "Kylmän" laskelmoivasti ajatteleva kuski jyrää lapsen, mutta säästä matkustajiensa hengen. Jälkimmäinen on ehdottomasti parempi ja lopputulokseltaan myös empaattisempi ratkaisu.
Nyky-yhteiskunta ei tällaisia vaan suosita, vaan esim. pidetään empaattisuuden nojalla hengissä esim. vaikeasti kehitysvammaisia vauvoja - jos saman panostuksen laittaisi esim. pahoinpideltyjen lasten kuntouttamiseen tai aikuisten syöpähoitoihin, säästettäisiin kymmeniä lapsia syrjäytymiseltä /aikuisia kuolemalta sen sijaan, että pidetään väkisin hengissä yhtä joka ei kuitenkaan ikinä selviä normaaliksi aikuiseksi. Eli "kylmä" päätös olla hoitamatta vakavasti vammaisia vauvoja johtaisi kuitenkin lämpimämpään lopputulokseen, kun yhden sijaan voitaisiin pelastaa monta.
Vastaan mieheni puolesta koska hän on todella tunnekylmä. Esimiesasemassa, työssään erinomainen. Hyvä puhumaan ja johtamaan. Meillä on kaksi yhteistä lasta ja lisäksi vielä mun esikoinen, isänä hän on mahtava ja lapsille läsnä. Puolisona rakastava mutta empatiaa ei tunne ollenkaan. Mulla oli esim raskausaikoina kaikenlaista vaivaa sekä rankat synnytykset, en saanut häneltä mitään tukea, enemmänkin tiuskintaa. Hän ei koskaan ajattele mun parasta, ostaa rahalla kaiken mitä saa mutta itse ei tee mitään minkään eteen. Ystäviä hänellä ei ole, työkaverit vaan. Välit sukulaisiin, jopa omiin vanhempiin, etäiset.
Miten voi olla rakastava puoliso, joka ei tunne lainkaan empatiaa?
Tämä empaattisuus on aika mielenkiintoinen asia. Olen k uullut useammaltakin ihmiseltä, että olen empaattisin ihminen, jonka he tuntevat. En kuitenkaan ole tippaakaan empaattinen enkä edes esitä olevani. Mulle ei soiteta, kun kaivataan myötätuntoa ja lohduttavia sanoja. Mulle soitetaan, kun kaivataan konreettista apua ja ratkaisua soittajan ongelmiin. Olen siis ehdottomasti järki-ihmisiä enkä anna tunteiden sotkea asioita.
Olen it-alalla, käyn töissä, lapset aikuisia ja muuttaneet jo pois kotoa, hyvät välit ystäviin, perheenjäseniin ja sukulaisiin.
Minut kai voisi laskea tunnekylmäksi ja etäiseksi, vaikka näillä luonteenpiirteillä onkin aika ikävä kaiku. En välitä kovin paljoa ihmisistä ja minullekin sosiaalisuus on rasite. En kiinny ihmisiin helposti ja viihdyn parhaiten yksin. En näytä (etenkään negatiivisia) tunteitani juuri kenellekään ja kiusaannun jos joku esimerkiksi itkee tai raivostuu nähteni.
Olen 27-vuotias, opiskelen ja teen asiakaspalvelutyötä. Vanhempiini, etenkin äitiin, on läheiset välit. Veljen kanssa välit on hyvät ja ollaan usein tekemisissä, mutta ei olla sillä lailla läheisiä että juteltaisiin syntyjä syviä. Sukulaisten kanssa en ole kiinnostunut olemaan missään tekemisissä. Hyviä ystäviä on muutamia ja heidän kanssa puhutaan avoimesti kaikesta ja ollaan sillä lailla läheisiä.
Parisuhteita on ollut aiemmin mutta enää en ole niistä kiinnostunut. Omia lapsia en halua. Etäisyydestäni huolimatta pyrin kuitenkin kohtelemaan muita hyvin: olen reilu, en lähde mukaan kiusaamiseen ja paskanjauhantaan vaan minulle on tärkeää, että esimerkiksi työpaikalla on hyvä ilmapiiri. Olen ystävilleni tukena ja hyvä kuuntelija. Omaa perhettäni kohtaan tunnen joskus liikaakin empatiaa ja kannan heidän asioistaan huolta. Rakastan eläimiä ja suren kodittomia lapsia, voisin joskus adoptoida.
Tunnekylmyyteni näkyy siis lähinnä siinä, että välttelen ihmisiä parhaani mukaan enkä nauti sosiaalisuudesta juurikaan. En yleensä tunne tuskaa kun luen ihmishenkiä vaatineista luonnonkatastrofeista tai kouluampumisista, joitain poikkeuksia on. Sen sijaan suren jos esimerkiksi luen että navettapalossa on kuollut lehmiä tai joku on pahoinpidellyt eläintä.
En koe, että yhteiskunnassa ihailtaisiin liikaa empaattisuutta. Etäisyyttä, epäsosiaalisuutta ja yksin viihtymistä sen sijaan demonisoidaan liikaa. Mielestäni pitäisi hyväksyä, että joillekin se parisuhde, perhe ja laaja ystäväpiiri ei ole tavoite ja nautinnon aihe vaan pikemminkin ahdistava ajatus. Erilaisuutta pitäisi arvostaa ja panostaa siihen, että kaikenlainen kiusaaminen loppuisi, sitä kun tapahtuu valitettavan paljon vielä aikuistenkin maailmassa. Ei ihmisiä voida jaotella niin, että lämpimät ovat niitä hyviä ja tunnekylmät pahiksia, ilkeitä ihmisiä löytyy kummastakin ryhmästä yhtä lailla aivan kuten hyviäkin.
Ei tarvitse olla sosiaalinen tai pitää ihmisten seurasta ollakseen lämmin ja empaattinen. Itse miellän itseni todella lämpimäksi ja empaattiseksi mutta viihdyn hyvin yksin eikä minulla ole montaa ystävää. Ihmisten seura on aika raskasta minulle.
Minä olen. Ja mitäpä ne minun asiat muille kuuluu.