Miten eroon naljailusta?

Olen kasvanut perheessä, jossa vanhempien älykkyydestä huolimatta oli vallalla vähättelyn ja naljailun ilmapiiri. Kaikesta ja kaikista heitettiin herjaa, mikään ei ollut pyhää. Opin myös itseni vähättelyn jalon taidon, josta on ollut vaikea päästä eroon. Heitän itseni susille ennen kuin sudet hyökkäävät kimppuun. Teen pilkkaa itsestäni samalla tavoin kuin toinen vanhemmistani on aina tehnyt minusta.

Olen silti sisimmiltäni herkkä ja kiltti ihminen. En yleensä naljaile muille kuin lähimmille ystävilleni, enkä heillekään pahasti vaan hyvässä hengessä. He tekevät samaa minulle. Välillä tulee kuitenkin ylilyöntejä. Inhoan tätä puolta itsessäni ja haluaisin siitä eroon.

Asiaa ei auta se, että joidenkin älykkäiden ihmisten repertuaariin tuntuu kuuluvan naljailu. Sarkasmin ja kyynisyyden katsovaan ilmentävän älyä. Olen alkanut kaivata viattomuuttaa, positiivisuutta, maailmaa, jossa äly ei olisi niin isossa osassa. Ja hakeutunut vähitellen tällaisten ihmisten seuraan. Mutta nailjailu nostaa päätään minussa aina välillä, ja sitä seuraa suunnaton häpeä. Inhoan itseäni tällaisena.

Onko kohtalotovereita?