Syötätkö lapsesi sairaaksi? Ylipainoisten äidit ja isät haloo.

Onhan tälläkin palstalla mammat sanoneet, että on parempaa tekemistä kuin huolehtia lapsen hyvästä ravinnosta.

En syötä. Ja samaa ihmettelen. Miksiköhän tieten tahtoen jotkut vanhemmat noin tekee. Meinaan, kyllä on tietoa saatavilla ja hintakysymys ei todellakaan ole. 

Luullaan että lapsen täytyy syödä aikuisen annoksia koska se on yhtä arvokas kuin aikuinen.

No kun pikkuPirkko haluu. Pakko mun on syöttää, kun hän vaan haluu.

Sitä se sairaus nimeltä ylipaino tekee.

Joo, en syötä. Mutta ylipainoinen isänsä syöttää.  En pysty ihan 24 h niitä vahtimaan, kun töissäkin pitää käydä. Ihan sama vaikka varaa kaapit täyteen terveellistä ruokaa, mies hakee kaupasta jotain mössöä tai menevät äidilleen syömään. Mun laittama ruoka ei kelpaa, miehen annoskoot ovat liian isoja ja ruoka silkkaa mössöä. Eikä puhe mene perille. Pistin miehen menemään lapsen kanssa ravitsemusterapeutin luo. Ainoa mitä miehelle jäi mieleen oli: kaikki ihmiset pitävät rasvan ja suolan mausta. Eli miehen mielestä rav.terapeutinkin mielestä on ok syödä rasvaa ja suolaa, kun kaikkiihmiset tykkäävät niistä. Ihan kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan...

En todelakaan syötä lasta miten haluan. Syötän miten lapsi halua. En jaksais nostaa enä mun lasta jos Se olis yli painonen. Mä kyllä tajuun sen jo nyt kun lapsi ei ole yli painoksen.

Mä olen ihan kauhuissaan ku mun pojalle(5v) on alkanu tulla pyöreyttä. Juuri mietin et mitä ihmettä mä teen asialle. Liikkuu normisti mut ei erityisemmin pidä juoksemisesta tmv kuten todella laiha siskonsa (7v). Mietin et miten paljon voin ns pakottaa ton ikästä liikkumaan? Nyt jo hysteerisenä pelkää sokereita ja esim jugurtteja kun päiväkodissa olivat pelotelleet. En tiiä mitä teen mut en halua että hän joutuu kokee saman kun minä ja mieheni pienenä eli olla ala-asteella pyöree. :(

oo no, omalla kohalla neuvola huomautti lapsen pulluudesta,asiaan on puututtu ja lapsi näyttää taas hoikalta, mikään muu ei voi olla ällöttävämpää kun pienet lapset siis 3+ vuotiaat jotka o kerta kaikkiaa todella pulleita ja lihavia ihan sääliksi käy.

Aika ymmärtämätöntä tekstiä, täytyy sanoa. Olen ollut ylipainoinen lapsi ja nyt syömishäiriöinen aikuinen.

Vanhempani eivät työntäneet kurkustani alas mitään väkisin ja sisarukseni ovat hoikkia edelleen niin kuin myös lapsena. Vanhempani olivat lapsena hoikkia, tosin nyt aikuisina/vanhoina ylipainoisia.

Painoni lähti nousuun noin 2-vuotiaasta lähtien. Muistan, että pyysin aina lisää esim. iltapalalla ja aika usein sainkin. Ruoasta ei tehty numeroa. Joskus 5-vuotiaasta eteenpäin siitä sitten alettiin tehdä numeroa. Joka kerta piti miettiä, olenko täynnä ja usein en saanut lisää. Silloin aloin ns. varastaa ruokaa eli söin sisarusten jämät tai varastin kattilasta.

Ehkä vanhempani tosiaan olisivat voineet olla alusta asti jämäkämpiä asian suhteen. 11-vuotiaana pituuskasvun myötä päädyin normaalille käyrälle mutta esim. 8.luokalla terveydenhoitaja vielä muistutti, että olen lihava, kun painoin 52 kg ja pituutta löytyi vain 159 cm. Lihavan lapsen ei annettu hetkeäkään olla tyytyväinen painoonsa. Olin omasta mielestäni ihan normaalipainoinen ja sitäpaitsi tyytyväinen vartalooni tuohon pisteeseen asti. En täyttänyt painoihannetta ja tietysti terveydenhoitaja varmaan ajatteli, että riski painonnousuun on varsin todennäköinen, mutta harva tajuaa miten järkyttävän paljon lihavan lapsen maailma pyörii ruoan ympärillä sen sijaan että yritettäisiin saada se pyörimään muissa kuvioissa ja olemaan tyytyväinen itseensä.

Lihava lapsi ei näe omaa lihavuuttaan vaan heijastaa ympäristön reaktioita. Niin kauan kuin muistan, olen hävennyt itseäni, urheilusuorituksiani ja uusia tuttavuuksia. Muistan monien naapureiden ja vanhempien tuttujen kommentoineen painoani kuulleni mm. toteamalla, että painoa on tainnut tulla lisää sitten viime näkemän. Ihmiset osaavat olla ilkeitä ja kuvittelevat, ettei jokin 5-vuotias muista tai ymmärrä kuulemaansa. Muistan myös vanhempieni kuiskutelleen asiasta, mikä viestitti itselleni lisää siitä, miten epäonnistunut  lapsi olinkaan.

Ruoasta tuli lohduttaja. Vanhempanikin vahvistivat asiaa, kun oikein rankan päivän jälkeen palkitsivat minua esim. ylimääräisellä leivällä tai lasillisella mehua. Viestinä oli, että olin ansainnut sen eikä nyt tarvinnut laskea kaloreita, kun oli ollut niin vaikeaa. Eivät he tehneet tuota ilkeyttään vaan vain yrittääkseen lohduttaa minua. Kyllä he tajusivat että minulla oli vaikeaa ja paha olla, kun ympäröivä maailma ei suostunut minua suvaitsemaan. Minäkin tajusin, että myös heillä oli vaikea, kun se maailma syytti heitä minun lihavuudestani. Olin siis oikea tuplaepäonnistuminen.

Useissa perheissä syödään aivan normaalia ruokaa ja se lapsi lihoaa hyvin pienistä jutuista, yhdestä ylimääräisestä leivästä iltapalalla tai tupla-annoksista, kun on vielä nälkä. En minä ahminut kaksin käsin makeaa, vaikka toki söinkin normaalisti mm. karkkia. Eräillä kaverisynttäreillä synttärisankarin äiti ilmoitti minulle tiukasti, ettei minulla ollut mitään asiaa karkkikulholle. Sen jälkeen lakkasin syömästä kaverisynttäreillä.

Väitän, että syömishäiriöni syntyi ajattelemattomien, ilkeiden ja välinpitämättömien aikuisten ja heidän lastensa takia. Vanhempieni syytä oli sen verran että he eivät tienneet eivätkä osanneet suojella minua ilkeiltä kommenteilta, koska saivat itsekin kuraa niskaansa ja koska näitä kommentteja heiteltiin ihan missä vaan. Hyvien vinkkien sijaan tuli aina ensisijaisesti tuota "olette virheellisia vanhempia"-kommentteja sen sijaan, että oltaisiin oikeasti pohdittu, mistä se lihomiseni johtuu ja mitä sen eteen voitaisiin tehdä. Mieluiten niin etten olisi ollut paikalla, koska epäonnistumisen tunnettahan tuollainen lisää.

Ei siis ole järkeä tehdä näitä aloituksia, koska se ei paranna yhdenkään lihavan lapsen oloa, ei muuta heitä hoikiksi vaan päinvastoin tekee heidän vanhemmistaan vain entistä haluttomampia ja pelokkaampia löytämään apua, kun asenne on aina tuomitseva ja ilkeä. Jos joku lihavan lapsen vanhempi tätä nyt lukee, niin älkää tehkö lihavuudesta ongelmaa tai rajoitetta. Lisätkää liikuntaa koko perheen kesken (meillä tätä oli aina paljon, muualla en halunnut liikkua kun sain jatkuvasti pilkkaa ja ivaa), viikonloppuisin uimaan ja hoploppiin, pyöräilemään ja luistelemaan niin että se on kivaa eikä ensisijaisesti rääkkiä, jota on tehtävä, jotta lapsesta tulee sopiva. Tarjotkaa ruokaa normaalisti mutta varokaa lisäannoksia. Älkää kuitenkaan syyllistäkö lasta tästä niin, että toteatte, että juuri tämä lapsi ei voi ottaa lisää, koska on liian lihava. Jos lapsi tietää olevansa lihava ja miettii asiaa, niin siitä kannattaa tietysti puhua ikätasoisesti mutta aina niin, että lapsi on täydellinen noinkin, että te rakastatte ja hyväksytte hänet myös lihavana. Enemmän voisi korostaa tervellisyyttä ja sitä miten koko perheen pitää panostaa terveellisyyteen, ei niin, että juuri tämän lapsen takia on tehtävä muutoksia ruokavalioon.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2015 klo 08:55"]Mä olen ihan kauhuissaan ku mun pojalle(5v) on alkanu tulla pyöreyttä. Juuri mietin et mitä ihmettä mä teen asialle. Liikkuu normisti mut ei erityisemmin pidä juoksemisesta tmv kuten todella laiha siskonsa (7v). Mietin et miten paljon voin ns pakottaa ton ikästä liikkumaan? Nyt jo hysteerisenä pelkää sokereita ja esim jugurtteja kun päiväkodissa olivat pelotelleet. En tiiä mitä teen mut en halua että hän joutuu kokee saman kun minä ja mieheni pienenä eli olla ala-asteella pyöree. :(
[/quote]

Koko perhe liikkeelle! Esim. Geokätköily voisi olla hyvä harrastus kun on tuon ikäisiä lapsia. Niin paljon ulkoilua kun ikinä pystytte järjestämään, liike tulee siinä sivussa. Ja pientä viilausta vielä ruokaan. Ei pakottamalla, vaan iloisen tekemisen kautta. Tsemppiä!

Samaa mieltä.

Mutta on olemassa myös toinen ääripää. Lapsi on selvästi liian laiha ja äiti jakaa kuvia somessa lapsen ruokailusta joka päivä. Välipalana kurkku, iltapalana mandariini jne. Kauhistellaan päivityksissä naapurin lapsia, jotka keskellä viikkoa saivat keksin välipalaksi. Jaetaan uutisia sokerin vaaroista lapsille. Ja äiti itse on ylipainoinen. (Tämä esimerkki elävästä elämästä)

Milloin lasten ruokailusta tuli niin iso asia? Lautasmalli koko perheen käyttöön ja puhdasta järkeä. Ja paljob ulkoilua ja liikuntaharrastuksia.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2015 klo 08:45"]

Joo, en syötä. Mutta ylipainoinen isänsä syöttää.  En pysty ihan 24 h niitä vahtimaan, kun töissäkin pitää käydä. Ihan sama vaikka varaa kaapit täyteen terveellistä ruokaa, mies hakee kaupasta jotain mössöä tai menevät äidilleen syömään. Mun laittama ruoka ei kelpaa, miehen annoskoot ovat liian isoja ja ruoka silkkaa mössöä. Eikä puhe mene perille. Pistin miehen menemään lapsen kanssa ravitsemusterapeutin luo. Ainoa mitä miehelle jäi mieleen oli: kaikki ihmiset pitävät rasvan ja suolan mausta. Eli miehen mielestä rav.terapeutinkin mielestä on ok syödä rasvaa ja suolaa, kun kaikkiihmiset tykkäävät niistä. Ihan kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan...

[/quote]

Rasvaa kannattaakin syödä. Mutta ei sokeria.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2015 klo 09:12"]

Samaa mieltä. Mutta on olemassa myös toinen ääripää. Lapsi on selvästi liian laiha ja äiti jakaa kuvia somessa lapsen ruokailusta joka päivä. Välipalana kurkku, iltapalana mandariini jne. Kauhistellaan päivityksissä naapurin lapsia, jotka keskellä viikkoa saivat keksin välipalaksi. Jaetaan uutisia sokerin vaaroista lapsille. Ja äiti itse on ylipainoinen. (Tämä esimerkki elävästä elämästä) Milloin lasten ruokailusta tuli niin iso asia? Lautasmalli koko perheen käyttöön ja puhdasta järkeä. Ja paljob ulkoilua ja liikuntaharrastuksia.

[/quote]Onko tällaisia oikeasti olemassa? Hoikkia lapsia on paljon, mutta normaalisti nämä ovat hoikkia aivan muista syistä kuin siksi, että pimahtanut äiti laihduttaa heitä.

[quote author="Vierailija" time="20.09.2015 klo 09:04"]Aika ymmärtämätöntä tekstiä, täytyy sanoa. Olen ollut ylipainoinen lapsi ja nyt syömishäiriöinen aikuinen.

Vanhempani eivät työntäneet kurkustani alas mitään väkisin ja sisarukseni ovat hoikkia edelleen niin kuin myös lapsena. Vanhempani olivat lapsena hoikkia, tosin nyt aikuisina/vanhoina ylipainoisia.

Painoni lähti nousuun noin 2-vuotiaasta lähtien. Muistan, että pyysin aina lisää esim. iltapalalla ja aika usein sainkin. Ruoasta ei tehty numeroa. Joskus 5-vuotiaasta eteenpäin siitä sitten alettiin tehdä numeroa. Joka kerta piti miettiä, olenko täynnä ja usein en saanut lisää. Silloin aloin ns. varastaa ruokaa eli söin sisarusten jämät tai varastin kattilasta.

Ehkä vanhempani tosiaan olisivat voineet olla alusta asti jämäkämpiä asian suhteen. 11-vuotiaana pituuskasvun myötä päädyin normaalille käyrälle mutta esim. 8.luokalla terveydenhoitaja vielä muistutti, että olen lihava, kun painoin 52 kg ja pituutta löytyi vain 159 cm. Lihavan lapsen ei annettu hetkeäkään olla tyytyväinen painoonsa. Olin omasta mielestäni ihan normaalipainoinen ja sitäpaitsi tyytyväinen vartalooni tuohon pisteeseen asti. En täyttänyt painoihannetta ja tietysti terveydenhoitaja varmaan ajatteli, että riski painonnousuun on varsin todennäköinen, mutta harva tajuaa miten järkyttävän paljon lihavan lapsen maailma pyörii ruoan ympärillä sen sijaan että yritettäisiin saada se pyörimään muissa kuvioissa ja olemaan tyytyväinen itseensä.

Lihava lapsi ei näe omaa lihavuuttaan vaan heijastaa ympäristön reaktioita. Niin kauan kuin muistan, olen hävennyt itseäni, urheilusuorituksiani ja uusia tuttavuuksia. Muistan monien naapureiden ja vanhempien tuttujen kommentoineen painoani kuulleni mm. toteamalla, että painoa on tainnut tulla lisää sitten viime näkemän. Ihmiset osaavat olla ilkeitä ja kuvittelevat, ettei jokin 5-vuotias muista tai ymmärrä kuulemaansa. Muistan myös vanhempieni kuiskutelleen asiasta, mikä viestitti itselleni lisää siitä, miten epäonnistunut  lapsi olinkaan.

Ruoasta tuli lohduttaja. Vanhempanikin vahvistivat asiaa, kun oikein rankan päivän jälkeen palkitsivat minua esim. ylimääräisellä leivällä tai lasillisella mehua. Viestinä oli, että olin ansainnut sen eikä nyt tarvinnut laskea kaloreita, kun oli ollut niin vaikeaa. Eivät he tehneet tuota ilkeyttään vaan vain yrittääkseen lohduttaa minua. Kyllä he tajusivat että minulla oli vaikeaa ja paha olla, kun ympäröivä maailma ei suostunut minua suvaitsemaan. Minäkin tajusin, että myös heillä oli vaikea, kun se maailma syytti heitä minun lihavuudestani. Olin siis oikea tuplaepäonnistuminen.

Useissa perheissä syödään aivan normaalia ruokaa ja se lapsi lihoaa hyvin pienistä jutuista, yhdestä ylimääräisestä leivästä iltapalalla tai tupla-annoksista, kun on vielä nälkä. En minä ahminut kaksin käsin makeaa, vaikka toki söinkin normaalisti mm. karkkia. Eräillä kaverisynttäreillä synttärisankarin äiti ilmoitti minulle tiukasti, ettei minulla ollut mitään asiaa karkkikulholle. Sen jälkeen lakkasin syömästä kaverisynttäreillä.

Väitän, että syömishäiriöni syntyi ajattelemattomien, ilkeiden ja välinpitämättömien aikuisten ja heidän lastensa takia. Vanhempieni syytä oli sen verran että he eivät tienneet eivätkä osanneet suojella minua ilkeiltä kommenteilta, koska saivat itsekin kuraa niskaansa ja koska näitä kommentteja heiteltiin ihan missä vaan. Hyvien vinkkien sijaan tuli aina ensisijaisesti tuota "olette virheellisia vanhempia"-kommentteja sen sijaan, että oltaisiin oikeasti pohdittu, mistä se lihomiseni johtuu ja mitä sen eteen voitaisiin tehdä. Mieluiten niin etten olisi ollut paikalla, koska epäonnistumisen tunnettahan tuollainen lisää.

Ei siis ole järkeä tehdä näitä aloituksia, koska se ei paranna yhdenkään lihavan lapsen oloa, ei muuta heitä hoikiksi vaan päinvastoin tekee heidän vanhemmistaan vain entistä haluttomampia ja pelokkaampia löytämään apua, kun asenne on aina tuomitseva ja ilkeä. Jos joku lihavan lapsen vanhempi tätä nyt lukee, niin älkää tehkö lihavuudesta ongelmaa tai rajoitetta. Lisätkää liikuntaa koko perheen kesken (meillä tätä oli aina paljon, muualla en halunnut liikkua kun sain jatkuvasti pilkkaa ja ivaa), viikonloppuisin uimaan ja hoploppiin, pyöräilemään ja luistelemaan niin että se on kivaa eikä ensisijaisesti rääkkiä, jota on tehtävä, jotta lapsesta tulee sopiva. Tarjotkaa ruokaa normaalisti mutta varokaa lisäannoksia. Älkää kuitenkaan syyllistäkö lasta tästä niin, että toteatte, että juuri tämä lapsi ei voi ottaa lisää, koska on liian lihava. Jos lapsi tietää olevansa lihava ja miettii asiaa, niin siitä kannattaa tietysti puhua ikätasoisesti mutta aina niin, että lapsi on täydellinen noinkin, että te rakastatte ja hyväksytte hänet myös lihavana. Enemmän voisi korostaa tervellisyyttä ja sitä miten koko perheen pitää panostaa terveellisyyteen, ei niin, että juuri tämän lapsen takia on tehtävä muutoksia ruokavalioon.
[/quote]

Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi! Kirjoitit erittäin hyvin ja toivon että tämä herättäisi edes jonkun ajattelemaan. Minulla on 8-vuotias, jota jo ilkutaan koulussa painonsa vuoksi. On pyöreä, tosin hänelle on terveydenhuollossa aina sanottu että kasvaa hyvin omalla käyrällään. Tiedä sitten. Ehkäpä ympäröivä maailma tietää paremmin.
Harrastaa kovasti ja nauttii siitä, touhuilee paljon kavereiden kanssa. Iloinen ihana persoona, jota ahdistaa kun on kuulemma liian iso maha. Ja minä yritän tsempata ettei mahalla ole väliä, me olemme kaikki erilaisia. Yritän vahdata syömisiä ja toivottavasti niin, etten samalla ahdistaisi lasta liikaa, tai toivottavasti en lainkaan.
Kiitos sinulle tästä kuvauksesta, yritän kaikkeni, että lapselleni jää lapsuudesta käteen muutakin kuin ahdistus.
.

Tajuan pointin, mutta älkää tuomitko jokaista ylipainoista. Kaikki eivät ole ylipainoisia syömisen takia vaan esim. jonkun sairauden. Eivätkä kaikki ylipainoiset syötä lapsiaan samaan kuntoon. Läskitkin voivat osata kasvattaa muksujaan.

Ylipainoinen lapsi ja huonikäytöksinen lapsi ovat kaksi eri asiaa. Älkää sotkeko niitä. Lihavia lapsia on perheissä, joissa kaikki muut ovat hoikkia ja lihavuus ei ole kasvatuskysymys vaan paljon monimutkaisempi asia, johon liittyy muutakin kuin perheen ruokailutottumukset ja liikkuminen.

Tunnen opettajana useita lihavia lapsia, ja osalla on lihavat vanhemmat ja osalla hoikat eikä todennäköisyys mene mihinkään suuntaan. Osa lihavista lapsista on kilttejä ja ahkeria ja osa taas riehakkaampia ja vähälahjaisempia.

Lihavan lapsen hoitamisessa taitaa edelleen pääasia olla vanhempien syyllistämisessä sen sijaan, että oikeasit yritettäisiin löytää niitä nappuloita, joilla se painonnousu saataisiin kuriin. Ympäristötekijät kun vaikuttavat suuresti.

Oma lapseni on hoikka ja pitkä ja on saanut koko päiväkotiuransa ajan positiivista palautetta siitä, että syö hyvin ja paljon. Lapsi oikein säteilee näistä palautteista ja on viime aikoina alkanut kilpailla kotona siitä, kuka syö eniten. Mummolassakin käy samaa kilpaa ja on "voittaja", koska suvun muut lapset ovat nirsompia ja pieniruokaisia. Minusta tässä kohtaa on hyvät ainekset siihen, että lapseni ihan oppimalla oppii syömään enemmän kuin on tarve (tai on jo oppinut) ja tästä eteenpäin on yritettävä kitkeä huonoa mallia ilman että erehdymme toiseen ääripäähän. Tästähän vanhemmuudessa on ylipäätään kyse: on yritettävä tasapainoilla monien asioiden välillä ilman että ääripäät saavat vallan, vaikka ympäristössä usein vahvistetaan näitä ääripäitä tavalla tai toisella.