mitä jos en pidä vauvasta?

Miksi alunperin hankkiuduit raskaaksi?

Vauva raukka..

Niin meinaat että jos hän on jotenkin tosi veemäinen tyyppi? Melko suuri riski veemäisen vauvan saamiseen kyllä onkin. Jotkut on siis ihan natseja jopa, huutavat vaan päin naamaa jopa ilman mitään hyvää syytäkään.

Vahinkoraskaus? Miten lapsen isä (miehesi?) suhtautuu?

Ehkä oot vaan vähän hidas reagoimaan. Toivotaan että tunteet herää jossain vaiheessa!

Varaudu siihen, että rakkauden syttymiseen menee aikaa. On aivan normaalia, ettei vauvaa kohtaan heti tunne suuria tunteita. Vauva kuitenkin tarvitsee hellyyttä, läheisyyttä ja rakastavia katseita kasvaakseen henkisesti terveeksi, joten jos tunnet pitkään tai erityisen voimakasta välinpitämättömyyttä vauvaa kohtaan, pyydä neuvolasta apua.

Kiitos neuvoista.
Oli tavallaan toivottu lapsi, mutta nyt olen alkanut miettiä että hlusinko sitä oikeasti. Esim eläimistä olen aina pitänyt ilman kysymysmerkkiä. Nyt ehkä suhtautuminen on, että kai sitä yhden hoitaa.
MISTÄ muut odottavat saavat noita onnentunteita? Kuulema jostain hormooneista mutta tänne niitä ei oo eksyny..

Ihan normaalia kokea tuollaista, mielesi yrittää sopeutua tulevaan. 

Minä olin samanlainen. En kokenut elämää suurempaa rakkauseuforiaa raskaus- enkä vauva-aikana, mutta kun lapsi kasvoi niin ne suuret tunteetkin vähitellen tulivat. En ole niinkään vauvaihminen muutenkaan, pidän enemmän vähän isommista lapsista. Toki hoidin vauvaa (daah), pidin sylissä ja hassuttelin, mutta jos mietin omia tunteitani vauva-aikana vs. nyt lähes neljävuotiaan kanssa, niin kyllä lapsi nyt tuntuu ihanammalta ja enemmän "omalta".

Ei lapsesi ole ikuisesti vauva, hoida sitä nyt kun se sitä tarvitsee.

Ei se mikään pitämisasia ole, vaan vastuu- ja velvollisuusasia. Huonostihan sitä kävisi, jos ihmiset vaan tunteidensa mukaan lapsiaan hoitaisivat, ne tunteet kun voi vaihdella miten vaan elämän aikana.

Esim. itse tulin vahinkoraskaaksi 19-vuotiaana, huomattavasti vanhemman miehen kanssa, ja päätettiin mennä naimisiinkin. Olin niin pöllähtänyt kaikista elämänmuutoksista että omaan tunne-elämään meni energia, en minä "ehtinyt" vauvasta tunteilla. Mutta tiesin että äidin kuuluu hoitaa vauvansa, joten en jäänyt ihmettelemään tai hoitanut lasta huonosti siksi etten tuntenut mitään ylitsevuotavia rakkaudentunteita. Niitä alkoi tulla vasta kun lapsi oli 9 kk ja oli epäily vakavasta terveysongelmasta. Silloin vasta tajusin, että jos lapsi kuolisi, tuntisin äärimmäistä tuskaa, eli minun on josssain taustalla pakko rakastaa häntä, ja paljon.

Ensimmäinen hymy muuttaa viimeistään kaiken :)

Älä huoli, kaikenlaiset epäilykset ja itsensä kyseenalaistamiset on ihan normaaleja. Kun tulin toivutusti raskaaksi ensimmäisen kerran, menin aivan paniikkiin. Oltiin siis toivottu pitkään sitä plussaa, mutta kun se lopulta olikin siinä tikussa, säikähdin ja panikoin. Koko alkuraskauden itkin ja mietin kaikki pahimmat mahdolliset asiat mitä minulle ja lapselle voi tapahtua ja että meidän kaikkien elämät on pilalla. Paniikki helpotti ensimmäisen ultran jälkeen. Synnytyksen jälkeenkään minulle ei tullut sellaista mitään valtavaa hyökyaaltomaista rakkaudentunnetta vaan halusin levätä. Kesti muutaman päivän, ennenkuin tajusin että minä olen nyt äiti. Koko alkuajan hoidin kyllä asiallisesti ja hyvin vauvaa, mutta ei minulla ollut mitään sellaisia valtavia rakkaustunteita. Ne tulivat vasta myöhemmin, sitten kun vauva ei enää ollut niin passiivinen toukka vaan otti kontaktia. Ja siitä eteenpäin ne tunteet ovat vain kasvaneet. Nyt olen taas toivutusti raskaana, ja käyn läpi samanlaista myllerrystä, epäröin ja murehdin. Tällä kertaa se on vain erilaista, kun tiedän että nämä fiilikset kuuluvat asiaan. Tsemppiä, sinusta tulee varmasti hyvä äiti.

Vaikka sinua nyt epäilyttää, on ihan mahdollista, että voimakkaat tunteet heräävät sinussa ihan pian sen jälkeen, kun olet lapsen saanut. Minulla kävi niin; olimme olleet päivän pari sairaalassa kun katselin vauvaa ja minulle tuli sellainen tunne, että tämä henkilö on tärkeämpi kuin kukaan muu koskaan ja tärkein tehtäväni maailmassa on suojella häntä. Olen ymmärtänyt että tämä olisi ihan yleinen, biologisperäinen ilmiö :).

[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:18"]Ei se mikään pitämisasia ole, vaan vastuu- ja velvollisuusasia. Huonostihan sitä kävisi, jos ihmiset vaan tunteidensa mukaan lapsiaan hoitaisivat, ne tunteet kun voi vaihdella miten vaan elämän aikana.

Esim. itse tulin vahinkoraskaaksi 19-vuotiaana, huomattavasti vanhemman miehen kanssa, ja päätettiin mennä naimisiinkin. Olin niin pöllähtänyt kaikista elämänmuutoksista että omaan tunne-elämään meni energia, en minä "ehtinyt" vauvasta tunteilla. Mutta tiesin että äidin kuuluu hoitaa vauvansa, joten en jäänyt ihmettelemään tai hoitanut lasta huonosti siksi etten tuntenut mitään ylitsevuotavia rakkaudentunteita. Niitä alkoi tulla vasta kun lapsi oli 9 kk ja oli epäily vakavasta terveysongelmasta. Silloin vasta tajusin, että jos lapsi kuolisi, tuntisin äärimmäistä tuskaa, eli minun on josssain taustalla pakko rakastaa häntä, ja paljon.
[/quote]

Kiitos tästä selväjärkisestä kommentista. Toivottavasti lapsesi on nyt kunnossa!

Tästä asiasta puhutaan mielestäni ihan liian vähän. Minä rakastin olla raskaana, jokaista hetkeä siitä. Synnytys oli nopea ja kipeä, ja kun kätilö nosti vauvan nähtäville, olin ihan että jees, mutta ENTÄS MINÄ, vähänkö tein hienon homman! Suorastaan hävettää että ignoorasin koko vauvan siinä hetkessä, keskityin vaan omaan mahtavuuteeni... Jouduttiin olemaan sairaalassa kun vauva oli valohoidossa yli viikon, eikä minua yhtään riipaissut jättää vauvaa sinne lamppujen alle yöksi. Saan nukkua, olen tuore äiti, tarvitsen lepoa - ja voisitteko samantien pitää ne omat vauvanne hiljaa samassa huoneessa kiitos.

En tiedä, olen mielestäni ollut aina ihan normaali tunne-elämältäni, en vaan tuntenut mitään elämää suurempaa vauvaa kohtaan. Ärsytti kun hänen vuokseen sairaalassa olo venyi, kauhistutti kun tajusin, ettei enää voida lähteä yöllisille ajeluille miehen kanssa yms.

Totta kai minäkin hoidin vauvani hyvin, niin kuuluu tehdä - mutta kyllä varmaan 3-4 kk meni, ennen kuin pysähdyin siihen tunteeseen, että kyllä, minä rakastan tätä pientä vinkuiitaa enkä enää antaisi sitä pois... Vauva oli huono nukkuja, koliikki, en ymmärtänyt ikinä mitä hän halusi ("kyllä äiti oppii tunnistamaan lapsensa itkut")... Meillä vaan ei ollut ruusuisin alku. Helpotti tietysti kun toinen rupesi ottamaan kontaktia ja hänen persoonaansa oppi tuntemaan. Nyt rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, vaikken edelleenkään ole mikään erityisen äidillinen hahmo, mutta meillä on todella läheiset välit tuon 12-vuotiaan kanssa. Minä olen tämmöinen äiti ja tämmöisenä onneksi riitän pienelle rakkaalleni.

Joten älä huoli, anna aikaa sen tunteen kehittyä. Onnea raskaudesta!

Kiva, kiitos kaikille asiallisista mielipiteistä :) Kai se on pakko mennä positiivisella mielellä eteenpäin. Oma raskaus on ollut vielä todella helppo ja "huomaamaton", niin noh.. En tiedä onko sekin vaikuttanut.

Minustakaan raskaana ei ollut kiva olla, naama kukki ja olo oli turvonnut ja ärtyisä, paikkoja särki eikä saanut nukutuksikaan kunnolla. Jotain pientä lämpimien tunteiden läikähtelyjä aloin tuntea vauvaa kohtaan kun alkoi potkiskella enemmän, mutta ei todellakaan mitään järisyttävää. Silti kun sain synnytyksen jälkeen pienen syliini, koin aivan juuri sellaisen aivan tajuttoman tunteiden hyökyaallon, joista kuulee kerrottavan. Vilkaisu ja kosketus siihen pieneen myttyyn ja olin siis heti aivan myyty. Niinkin voi siis käydä vaikkei raskauden aikana juuri mitään tuntisikaan.