Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksen saisi oikeasti avoimesti tavoitella tätä elämässäni?
01.09.2015 |
Pelkkää rentoutta, nautintoa, itsensä toteuttamista, onnea ja rakkautta, lasten ja lemmikkien hoitamista, matkustamista, kaikkea hedonistisen laiskan ihmisen unelmaa. Ja miehen rahoilla, miehen, joka haluaa sen tehdä. Ja hän rakastaa antaa kaikkea ja nähdä minut onnellisena sekä perheemme yhdessä rakastamassa elämää.
No joo just joo. Tämä oikeasti olisi melkein ajatuksissa totta jos en olisi niin pinttynyt näihin pakottaviin raameihin. Että pakkopakkopakkohan sitä on raataa ja vähintään burnouteissa olla joka toinen viikko, jotta on tärkeä ja arvokas yhteiskunnan kunnon suorittaja. Teen töitä periaatteessa turhaan, mies pystyisi maksamaan aivan kaiken ja säästöönkin jäisi. Hän on sanonutkin, että lopeta vaan duunit jos et jaksa. No en jaksaisikaan, mutta kun on se olo, että älä nyt kun minä kannan myös pienestä palkastani puolet yhteiseen kekoon ja kannan yhtä paljon vastuuta ja olen kunnollinen niin kuin hän ja te muutkin.
Miten kamalaa olisi jos yhtäkkiä heittäisinkin vaan pyyhkeen kehään, antaisin miehen ehdotukselle mahdollisuuden, makoilisin ja rahat tulisivat kouraan, tekisin mitä huvittaa ja nauttisin? Voisiko se onnistua edes teoreettisesti - irrottautua näistä pakkopakkopakkosuorittaa-ajatuksista?
Anteeksi sekava teksti. Tulin viiteen töihin ja vähän väsyttää, eka tauko....
Kommentit (15)
Onko sinulla kokemusta toimettomuudesta? Itse jos saisin päättää, tekisin kyllä töitä mutta selvästi alle kahdeksan tunnin päivää. Kuulemma kivikaudella ja keskiajalla ihmiset käyttivät elannon hankkimiseen sellaiset 4-6 tuntiä päivästä. Sopisi minullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna mennä! Mutta pidä huoli eläketurvastasi.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:52"]
Onko sinulla kokemusta toimettomuudesta? Itse jos saisin päättää, tekisin kyllä töitä mutta selvästi alle kahdeksan tunnin päivää. Kuulemma kivikaudella ja keskiajalla ihmiset käyttivät elannon hankkimiseen sellaiset 4-6 tuntiä päivästä. Sopisi minullekin.
[/quote]
Itse ollut vapaaehtoisesti toimeton 15 vuotta.
Tämä on ihanaa, en kaipaa takaisin työelämään.
Ja ei, en elä sossun tuilla enkä puolison siivellä tms.
Aivan hyvin voit. Nostat ilman muuta miehesikin elämänlaatua, kunhan aikasi riittää paremmin kodille ja perheelle.
kivikaudella ja keskiajalla ihmiset käyttivät elannon hankkimiseen noin 16 tuntia päivästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun unelma elämä olisi olla just kotona vaan koiran kanssa! Välillä kävisin kuntosalilla. Kotona tekisin käsitöitä ja kodin askareita. Siivoaisin ja laittaisin kotia ja opettelisin vaikka maalaamaan. Minulla ei ole ystäviä ja opinnot kesken. Ei ole mitään unelma työtä mutta tiedän mitä en varmasti halua tehdä. Esim sosiaali-ala ei ikinä! Sitten kun valmistun niin tulen tienaamaan enemmän kuin mieheni :( hän tienaa niin huonosti että rahat riittäisi juuri ja juuri pakollisiin menoihin. Haluan kyllä vähän myös luksusta. En aio vaihtaa miestä rahan takia. Kunpa voittaisimme vaikka lotossa miljoonan niin voitaisiin vaan olla ja nauttia.
Ihan sama tilanne, ei luonne vain anna periksi jäädä kotiin... Mies on ehdottanut vuorotteluvapaata, palkatonta tms., jotta voisin harjoitella toimettomuutta. En vaan jotenkin uskalla päästää irti työelämästä enkä edes tiedä miksi. Ehkä sitten eläkkeellä viimeistään, jos sinne asti näillä stressitasoilla edes elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antaa mennä. Toivotaan vaan et mies ei lähde tai jättää hyvät rahat kun vanhana kuolee
Siitä vaan. Anna työpaikkasi jolkekin, joka tarvitsee sitä enemmän kuin sinä. Nauti elämästäsi ja tee jotain hyväntekeväisyystyötä säännöllisesti. Heti et ehkä halua, mutta normaali ihminen ei pysty viettämään puhtaasti hedonistista elämää vuosikausia. Jotain pystyu ja haluaa antaa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kato kun ne kateelliset kanssaihmiset.... Elämästäänhän ei perinteisesti saisi tässä protestanttisessa kateuden ilmapiirissä nauttia tai olla siihen ainakaan tyytyväinen.
On se helkutin kumma, että vasta syövän tai aivokasvaimen jälkeen saisi olla oma itsensä ja tavoitella niitä asioita mitä haluaa! Ennen sitä pitäisi olla turhautunut ja elämäänsä kyllästynyt raataja.
"Vasta syövän jälkeen ymmärsin elämän tarkoituksen", "Vasta katsottuani kuolemaa silmiin uskalsin alkaa elää"... Mitä jos jotkut ihmiset ei kerta kaikkiaan vaan tarvitse mitään läheltäpiti-tilanteita tai kuolemansairauksia kasvaakseen henkisesti? Jos osaa muovata elämänsä haluamaansa suuntaan ilman sairauksiakin?
Minä ainakin olen sellainen!
Tuttu teki noin, miehen tuella. Mutta sitten alkoi isoilla kirjaimilla keskustelut siitä, että kuka tekee kotityöt, kuka vastaa siitä ja tästä jne. Periaatteessa naisella oli vapaus, mutta vain niissä rajoissa, jotka sopi miehelle. Sitten mies löysi naisen, jolla "oli tavoitteita" ja jätti sen, joka nautti elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis tilanteemme on tämä:
Tapasimme jo kymmenisen vuotta sitten, jolloin molemmat ihastuimme toisiimme. Aloimme seurustelemaan aiiiivan super köyhinä noin viisi vuotta sen jälkeen, minä opiskelija + osa-aika "paskaduunissa", hän opintoveloissaan ja vasta jalkansa työelämään saaneena. Aina puhui, että hän rakastaa alaansa ja työtä mitä tekee. Hän rakastaa perhettään ja unelma olisi, että minun olisi hyvä olla ja saisin nauttia kodista, lemmikeistä (ei niitä kyllä ole kuin yksi), lapsista (ei vielä yhtään) ja tehdä sitä mikä tekee minut onnelliseksi. Olen todella mahdoton tapaus, en tiedä mitä haluan ja mieheni on vuosien varrella saanut nähdä aivan kaiken.
Mies on noussut todella nopeasti urallaan eteenpäin, olemme ensin maksaneet velkojamme, korjanneet pieniä juttuja, vaihtaneet vähän kunnollisempaan autoon jne. Asumme edelleen samassa rakkaassa "lähiökerrostaloasunnossa", jossa tuolloin persaukisina yhteisen elämämme aloitimmekin.
Nyt sitä rahaa olisi, ihan oikea unelma on oikeassa elämässä oikeasti realisoitunut. Ja minä itken, etten riitä mihinkään kun teen vaan näitä toimistotöitä ja mitä minun pitäisi olla ja nyyh nyyh ja pitäisikö olla vielä korkeammin koulutettu - ja toisaalta, nyyh nyyh miksi en saisi olla vaan kotona ja joko voisimme perustaa perheen. Mies on sanonut jo vuosia sitten, että lapsi on tervetullut. Nyt olisi minustakin. Muttan uskalla alkaa nauttimaan ja elämään täysillä.
Meillä siis nyt ikää minulla 28v., miehellä 33v. Avioliitossa emme ole, mutta mies on sanonut, että ei kaipaa avioehtoja. Olen kuulemma hänen ensimmäinen ja ainoansa, joten jos ero tulee niin suru on muussa kuin mahdollisissa taloudellisissa tappioissa. Ei halua siis ajatellakaan niin käyvän. Naimisiin aiomme ensi vuonna.
AP
Niin. Hyvä kysymys. Useimmat varmaan mielellään heittäytyisivät joutilaiksi, jos siihen olisi mahdollisuus.
Toisaalta ihmisillä on useimmilla myös tarve olla hyödyksi ja tehdä yhteiskunnallisesti hyödyllisiä asioita. Työ on yksi tapa tuntea olevansa hyödyksi.
Ja entä, jos se mies kyllästyy? Kukaan kun ei voi olla varma siitä, että rakkautta riittää ikuisesti tai että mies elää pidempään eikä vaikkapa kupsahda ekana ja jätä vaimoa köyhyyteen. Mitä, jos jäät yksin (joko avioeron tai miehen kuoleman takia) vaikkapa viisikymppisenä? Kuka sinua sitten elättää?
Joten kai se itsenäisyys on tärkeää siinäkin mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on kyllä hyviä pointteja siinä, etten voi "ripustautua" siihen, että mies vaan on ja on ja rahahanat auki ja rakkautta ja onnea riittää satavuotiaaksi asti. Sehän on selvä. En ole mikään ihmeen rikkaiden miesten tavoittelija, vaan kuten kerroin, olemme olleet köyhiä ja mies on vaan alallaan (kai kun työtään rakastaa) päässyt etenemään hyvin. Myös yrityksiä ollaan perustamassa, joista jokaiseen hän haluaa minut osaomistajaksi. Hän ennemminkin toivoo kuin pelkää, että jos mitä tahansa tapahtuu, minun tilanteeni on ainakin joksikin aikaa turvattu.
Eihän mikään ole varmaa. Ennemmin kuin että pyytäisin mitään, koitan olla tosi itsenäinen. Minulle mies on maailman rakkain, olen aivan hulluna häneen vieläkin, mutten tiedä miksi koitan tyydyttää jotain tarvetta jota hänellä ei edes ole. Eli siis sitä, että vaimonkin on käytävä töissä.
Tosiaan, ehkä (kuten joku kommentoi) voisin tehdä vähän lyhyempää päivää, hyväntekeväisyystyötä (sitä olen tehnyt jo "köyhänäkin"), käyttää aikani ihmisten hyväksi niin ei tuntuisi niin turhalta. Ja pikkuhiljaa hyväksyä itselleen elämästä nauttiminen. Ei sellaiseen vaan tunnu kukaan tässä maassa kehottavan. Päinvastoin, häpeällistä jos jollakin on oikeasti vaan aika mukavasti asiat.
AP
Alue: Aihe vapaa
Tee mitä haluat. Mutta toisaalta varo ettet jää tyhjän päälle jos mies jättää. Tai kuolee tjn ja eläkkeesi on pieni