adhd-aikuinen?

Suurimmalla osalla linnassa istuvilla on adhd, muuten

Ei muuten pidä paikkaansa. Kyllä ne linnassakin ovat selvä vähemmmistö. Ei edes suurimmalla osalla piristehuumeiden käyttäjistä ole, vaikka moni heistä toivoisi niin.

Ei kannata levittää väärää tietoa asioista joista oikeasti on olemassa tutkittua tietoa.

Suurimmalla osalla linnassa istuvilla on adhd, muuten

Ei muuten pidä paikkaansa. Kyllä ne linnassakin ovat selvä vähemmmistö. Ei edes suurimmalla osalla piristehuumeiden käyttäjistä ole, vaikka moni heistä toivoisi niin.

Ei kannata levittää väärää tietoa asioista joista oikeasti on olemassa tutkittua tietoa.

yliedustettuina, diagnosoituina se on 25-50% vangeista, ja monilla siihen päälle ilman diagnoosia.

Enkä ihmettele, olen itse ADHD, ja linnaan joutuminen kävi lähellä. Sen jälkeen olen kyllä löytänyt paikkani maailmassa, ja vaikka olen monelta osin melko keskittymiskyvytön, olen oppinut pärjäämään. Itsetunto-ongelmia ei ole, koska en ole koskaan ollut aggressiivinen tms. joten mun vilkkaus on ollut vain "hauskaa", enemmän tai vähemmän.

Tämä on nyt vähän off topic, mutta:



Juuri nyt etsitään aikuisia, ADHD-diagnosoituja henkilöitä osallistumaan uuden terapiamuodon vaikuttavuuden tutkimiseen. Terapiaistunnot toteutetaan Helsingissä. Täytä hakemus osoitteessa: www.vastaamo.fi/adhd

jo lapsena todettu ADHD, silloin tosin alkuun kutsuttiin nimellä MBD, myöhemmin mun kohdalla täsmennetty ADHD:ksi.



Itse en nykyisin, aikuisena, usko koko diagnoosiin. En nimittäin käytä minkäänlaista lääkitystä enkä hoitoa, teen erittäin keskittymiskykyä vaativaa työtä, ja pärjään erinomaisesti. Oli vähällä vaan diagnoosi pilata elämäni, koska opinto-ohjaajista alkaen minulle kovasti vakuutettiin että en pysty juuri mihinkään ammatteihin tai kouluihin sairauteni takia.



25-vuotiaana tehtaantyöläisenä sitten lopulta päätin että ei hitto, minä en aio antaa sairausleiman hallita elämääni vaan lähden yliopistoon opiskelemaan. Minä opiskelin, valmistuin ja olen tehnyt alan töitä siitä asti.



Kai minulla joitain sellaisia piirteitä on joita voisi ehkä sanoa ADHD-piirteiksi, esim. helposti hukkaan avaimia enkä ole maailman organisoiduin ihminen esim. maksamaan laskuja ajoissa. En kuitenkaan pidä näitä sairauden merkkeinä vaan luonteenpiirteinäni. Pystyn myös niin päättäessäni skarppaamaan näissä.

Pystyn myös niin päättäessäni skarppaamaan näissä.

jos sä todella pystyt halutessasi skarppaamaan, sulla ei ole adhd:ta. Ne, joilla on, eivät voi päättää asiasta 8vaikka oikein kovasti jostain jutusta innostuessaan saattavat ylikeskittyä siihen, mutta siitäkään he eivät itse päätä).

Toisaalta aika monilla adhd-oireet helpottavat aikuisikään tullessa, joillain jo murrosiän jälkeen, toisilla siinä 25-30 vuoden kieppeillä, niin, että esim lääkitystä ei tarvita enää. Se on vaan harmi, jos siinä vaiheessa kouluarvosanat on niin huonot, että mitään ammattia ei ole eikä opiskeluväyliä tarjolla, tai jos on turhautumistaan päässyt huonoon seuraan ja ajautunut esim rikoskierteeseen tai ryyppäämään. Nykyään onneksi diagnoosilla ei typistetä opintomahdollisuuksia eikä koulutusväyliä, vaan päinvastoin pyritään varmistamaan, että ne pysyvät auki mahdollisimman lavealti ja pitkälti, todistukset on kohtuullisia ja taidot hallussa. Sun nuoruudessa oli toisin.

miten sattuikin tällainen ketju tänään tänne. Mä olen aivan totaalisen loppu tähän paskaan. Kaikki kusee, ja mä vaan sekoilen.

Ei ole diagnoosia, kun lääkäri ei tutki. En vaan jaksa enää. Auttaako tähän mikään? Ei aikuinen pääse tutkimuksiin vaikka olisi kuinka selvä tapaus.

Eikä se diagnoosikaan mitään muuta, musta ei vaan ole tähän hommaan.

jos oot työtön, työvoimatoimisto voi maksaa työkyvyn tutkimisen, jossa adhd-tutkimukset voi olla osana, jos osa työelämäongelmista johtuu sen sortin oireista.



Jos oot töissä, et käytännössä sa ajlkiselta puolelta diagnoosia. Yksityinen voi auttaa. Mut terapiat juoksee huonosti aikuisille ja niihin sitoutuminen on adhd-henkilölle lähtökohtaisesti vaikeaa ja vaativaa. kannattaa kyllä, jos siihen pystyt, mutta voi olla aika rankkaa, kun pitäisi myös myöntää omat ongelmansa.

jos sä todella pystyt halutessasi skarppaamaan, sulla ei ole adhd:ta. Ne, joilla on, eivät voi päättää asiasta 8vaikka oikein kovasti jostain jutusta innostuessaan saattavat ylikeskittyä siihen, mutta siitäkään he eivät itse päätä).

Joo näin olen itsekin ajatellut. Sain diagnoosin mielestäni lähinnä siksi että olin lapsena ns. rasavilli, jota ei koulunpenkissä istuminen kiinnostanut vaan halusin rajumpaa toimintaa. Tuli sitten lintsattua, kapinoitua koulua vastaan jne ja siksi koulu meni huonosti ja olin ns. ongelmaoppilas.

Se on vaan harmi, jos siinä vaiheessa kouluarvosanat on niin huonot, että mitään ammattia ei ole eikä opiskeluväyliä tarjolla, tai jos on turhautumistaan päässyt huonoon seuraan ja ajautunut esim rikoskierteeseen tai ryyppäämään. Nykyään onneksi diagnoosilla ei typistetä opintomahdollisuuksia eikä koulutusväyliä, vaan päinvastoin pyritään varmistamaan, että ne pysyvät auki mahdollisimman lavealti ja pitkälti, todistukset on kohtuullisia ja taidot hallussa. Sun nuoruudessa oli toisin.

Joo hyvä jos nykyisin ei tarvitse diagnosoitujen kuulla semmoista kuin minä kun yläasteella ilmoitin että menen lukioon, opinto-ohjaaja sanoi: "no voi voi kun eihän siitä mitään tule kun sinulla on tuo aivovamma, ihan turhaan sinä sinne lähdet ja mitä sinä sitten sillä yo-tutkinnolla teet kun et kumminkaan voi missään korkeakoulussa pärjätä." No joo mun keskiarvo oli vähän päälle 6, mutta itse uskoin että se johtui motivaation, ei älyn tai opiskelukyvyn puutteesta. Lukio meni jo paremmin ja sitten yliopistoon pääsin suoraan pääsykokeella päässeiden kiintiössä, todistuksista huolimatta.

Mutta missään nimessä en siis epäile etteikö ADHD tai ADD sairauksia olisi olemassa tai että kaikki muutkin niistä diagnosoidut olisivat väärin perustein "tuomittuja" vähän vaan vilkkaampia tapauksia. Mullakin oli joskus exä jonka elämän oikeasti muutti lääkitys ADHD:hen, sitä ennen kaikki oli pelkkää sekoilua ja kaaosta ja ahdistusta ja sitten sai lääkkeen avulla elämän haltuunsa.

jos oot työtön, työvoimatoimisto voi maksaa työkyvyn tutkimisen, jossa adhd-tutkimukset voi olla osana, jos osa työelämäongelmista johtuu sen sortin oireista.

Jos oot töissä, et käytännössä sa ajlkiselta puolelta diagnoosia. Yksityinen voi auttaa. Mut terapiat juoksee huonosti aikuisille ja niihin sitoutuminen on adhd-henkilölle lähtökohtaisesti vaikeaa ja vaativaa. kannattaa kyllä, jos siihen pystyt, mutta voi olla aika rankkaa, kun pitäisi myös myöntää omat ongelmansa.

En ole töissä. Yritän taas vaihteeksi opiskella, monimuoto-opiskelu tuntuu sopivan minulle kyllä hyvin mutta kun keskityn kouluun niin kaikki muu menee ihan päin vittua. Ja tiedän, että en varmaan mitään terapiaa saisi tai kävisi. enkä halua lääkkeitäkään, en edes tiedä mitä haluan. Ei tähän auta mikään. Turhauttaa ja masentaa välillä niin paljon, välillä vaan tuntuu etten mä pärjää tässä maailmassa mitenkään.

Kai tämä taas tästä. Eikä ne tutkimuksetkaan, kun en muista mun lapsuudesta mitään ja mutsi oli aina niin kännissä ettei siltä mitään voi kysyä. Isä on kuollut. Lapsuuden olin niin kauheassa paineessa että pinnistelin vaan enkä kauheasti häiriköinyt niin eipä mua varmaan mikään vaivaa.

Anteekdi avautuminen, huono päivä.

ja oireet on hyvin hillittyjä verrattuna lapsuuteen. Lähinnä siis keskittymiskyvyttömyyttä. Opiskelee ja sanoo, että kun toiset pystyvät pänttäämään 10 tuntia päivässä niin hänellä maksimi on´noin 5-6 tuntia. Ja sitten saattaa unohdella ja hävittää tavaroita. Tietysti vähän vilkkautta, mutta se ei ole enää haitannut niin kuin koulussa haittasi.

ettei tunne sim. itseään huonommaksi kuin muut ja ulkopuoliseksi?

Ei se ole mihinkään lapsuudesta hävinnyt. Ritalinit on käytössä, mutta mahdollisimman vähän, kun saan niistä sivuvaikutuksia. En ole tavallisessa duunissa, vaan vähän kuin yrittäjä, toiminimellä teen juttuja. Koen alisuoriutuvani tästä elämästä. Minulla meni muutama vuosi myös viinan ja huumeiden kanssa.

maininnut, että olisi ongelmia ystävyyssuhteissa. Pitkäaikaisia ystävyiä ei tosin ole, koska häne ollessaan lapsi muutimme usein, mutta opiskelukavereita ja lukioaikaisia ystäviä on. Ja tyttöystävä on ollut pari vuotta. Koska on luonteeltaan vilkas, niin olen ymmärtänyt, että on ihan pidetty opiskelijapiireissä. pIenempänä vilkkaus aiheutti enemmänkin kahnauksia, mutta yläasteelta alkaen se alkoi kääntyä positiiviseksi vilkkaudeksi.

Ei se ole mihinkään lapsuudesta hävinnyt. Ritalinit on käytössä, mutta mahdollisimman vähän, kun saan niistä sivuvaikutuksia. En ole tavallisessa duunissa, vaan vähän kuin yrittäjä, toiminimellä teen juttuja. Koen alisuoriutuvani tästä elämästä. Minulla meni muutama vuosi myös viinan ja huumeiden kanssa.

apua kuin lääkkeet? Ja onko ollut jotain hyötyä? Mistähän tuo alisuoriutuminen muuten johtuu? Mulla on varmaankin myös tuo adhd- en ole käynyt lääkärissä ja tuo alisuoriutuminen on niin tuttua. En vain tajua mistä se johtuu loppujenlopuksi. ..?

mutta en ottanut vastaan. Mulle on ollut aina tärkeä selviytyä itse ja pitää jonkinlainen illuusio oman elämäni hallitsemisesta. Vaikka välillä kaikki on kaaosta.



Mun pahimmat kohdat on huono impulssikontrolli, vaikeus saattaa tehtäviä loppuun, valtavasti ideoita mutta käytäntö puuttuu, keskittymiskyvyn huonous, olen herkkä ärsykkeille ja mulla on aistiyliherkkyyksiä. Suurimmalla osalla linnassa istuvilla on adhd, muuten :) Jos pää toimiii muuten hyvin, se onneksi suojelee hieman.

et vastassa on jotain sossulässytystä- kun kuitenkin tässä elellään aika vahvasti ja itsensä tuntien. Enkä halua muuttua miksikään potilaaksi tai diagnoosiksi- olen tyytyväinen itseeni ja elämääni-ainoastaan kiinnostaa mitä voi alisuorittamiselle tehdä ja tutkailla itsetuntokysymyksiä suhteessa muihin ihmisiin. Oletko huomannut onko ruokavaliolla, unella, liikunnalla jotain tekemistä voinnin kanssa? Mä olen opetellut pärjäämään monella tavalla kanssa.