Mitä siinä menettää jos muuttaa suoraan lapsuudenkodista avoliittoon

Sen, että ottaa yksin vastuuta arjesta.

Mun mielestä on hyvä elää vähän aikaa itsekseen, koska silloin on valmistautunut paremmin hoitamaan arjessa eteen tulevia asioita, ruoan valmistusta, siivousta, laskun maksuja ym... oppii itsenäisyyttä.

Mä olen tehnyt näin, yli 20 vuotta sitten. Suosittelen, jos mies on hyvä, jos yhtään epäilet niin sitten ei.

Minäkin tein niin yli 25 vuotta sitten, eikä mitään ongelmaa.  Tietysti rupesin itse hoitelemaan asioitani, olihan sitä jo kotona opetettu.  Ei varmaan onnistu asui yksin tai kaksin, jos vanhemmat ovat aina hoitaneet kaikki asiat.

Henkinen riippuvuus siihen, että on aina joku, jonka kanssa asuu. Jos suhde päättyy tai tulee muita mutkia matkaan, se voi tuntua pelottavalta, jos ei ole asunut yksin aiemmin eikä ollut 100 % itse vastuussa itsestään. Huono mies saattaa harjoittaa henkistä väkivaltaa ja uskotella, että et sinä pärjää ilman sitä. Saatat itsekin epäillä omaa pärjäämistä, jos ei ole kokemusta.

Sen, että selviää itse arjen ja elämän ongelmista. Siinä vahvistuu itsetuntemus ja -luottamus. Oppii hoitamaan omat asiansa, seisomaan omilla jaloillaan.

Jos parisuhde on elämän päämäärä voi ajatella niin, että jos on itsellinen, on parempi kumppani miehelle ja opettaa lapsille hyödyllisiä arvoja.

Exäni oli aina asunut suhteissa. Muuttanut äidin luota naisen luo ja siitä seuraavan naisen luo. Minä en suostunut muuttamaan hänen kanssaan yhteen, koska en tiennyt hallitseeko hän arkea omin voimin ollenkaan. Hän oli aivan loistava kokki, mutta muut arjen asiat (mm. rahat) olivat ihan miten sattuu. 

Nyk. mieheni oli pitänyt omaa taloutta hyvän aikaa ennenkuin rakastuimme. Hänellä on hyvä itseluottamus ja hyvä arjen hallinta. Mistään hoiva- tai huoltosuhteesta ei siis ole ollut missään vaiheessa kyse.  

Ihan sama pätee naisiin. 

Muistan kun olin teini, ja vanhempi "isosiskohahmo" kaverini sanoi, että et voi olla toisen kanssa ennen kuin opit olemaan yksin. Kyllä silloin kiukutti.

Tajuan vasta asuttuani kaksi vuotta yksin ja sinkkuna, että oli kyllä ihan oikeassa enkä niitä vuosia vaihtaisi mihinkään.

Minäkin muutin lapsuudenkodista suoraan avoliittoon, ei harmita yhtään. Eipähän ole koskaan ollut ongelmaa esim. rahan puutteesta. Pystyin itsenäistymään, vaikka en ole koskaan asunutkaan yksin. En näe tässä mitään ongelmaa.

Ongelma on siinä, että kun mies pettää tai lähtee kävelemään, nainen, joka on siirtynyt "isältä miehelle", on valmis alistumaan kynnysmatoksi, ettei tarvitse jäädä yksin.

Sellaisia reppanoitajan nämä ovat, joiden elämän ainoa haave on saada nuorena jo vakituinen poikaystävä ja se, että saa harrastaa aikuismaisesti seksiä joka ilta ja leikkiä kotileikkiä.

Siinä menettää yksinolemisen ja yksinasumisen taidon. Eivät välttämättä ole mukavia taitoja mutta varsin opettavia.

Riippuu kai vähän osapuolista. Itse en ole koskaan asunut yksin, ikää kohta 40. Olen kuitenkin melko itsenäinen ja viihdyn välillä yksikseen, mutta siihen on aina annettu tilaa. 

Hyvä olisi asua itsekseen tietenkin vaikka seurustelisi niin jonkin aikaa.

Mikäli kotona ei ole juuri tarvinnut tehdä mitään ja siitä asumaan yhtä avuttoman kanssa. Mitä siitä tulee?

Ei elämänvaiheiden tarvitse mennä jonkun tietyn kaavan mukaan. Ei kaikki muuta koskaan jonkun kanssa kimppaan, jotkut eivät hanki koskaan lapsia, ei kaikki hanki ikinä elämänkokemusta esim. asumalla ulkomailla, vaikka se olisi arvokas kokemus selviytymisestä ja antaisi näkökulmaa oman kotimaan asioihin. Voi olla että joskus tulee eteen se yksinasumisenkin vaihe, joten anna palaa nyt vaan ja elä omannäköisesi elämä!