Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vuonna 2012 itsemurhia tehtiin 873. Pinjan tarina IS
18.05.2014 |
Pinjan äiti kuoli reilu vuosi sitten.
Pinja muistaa elävästi marraskuisen illan, kun kuuli järkyttävän uutisen.
- Olin lopettamassa töitä siltä illalta, kun isä soitti. Hän oli kummallinen. Yritin jutella hänen kanssaan suklaakalenterinostamisesta, mutta tajusin pian, ettei kaikki ole hyvin.
Pinja ajatteli ensin, että äiti on joutunut taas sairaalaan. Että hän olisi yrittänyt samaa kuin puoli vuotta aiemmin.
- Sitten kuulin, isän löytäneen äidin ja että äiti on poissa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Lähdin heti kotiin silloisen poikaystäväni kanssa, Pinja kertoo.
Kotona odotti isä, veli ja lähisukulaisia.
- Oli hitsin pelottava tunne mennä kotiin. Mietin, miten pystyn tähän, miten pärjään, Pinja kertoo.
Hän pelkäsi jäävänsä yksin. Että isä ja velikin hylkäävät. Pinja pelkäsi itsekin ”pimahtavansa”.
- Mietin, että mitä jos tulen itsekin masennun, tulen hulluksi ja mulle käy noin. Mutta nyt ymmärrän, että siihen vaaditaan paljon enemmän.
Kaksi viikkoa äidin kuoleman jälkeen menivät kuin adrenaliinipaukuissa.
Sitten tulivat äidin hautajaiset.
Perhe halusi ne äkkiä pois alta, jotta surua pääsisi työstämään.
Hautajaisten jälkeen joulunaika meni sumussa.
- Viimeinen vuosi on ollut hirveä, Pinja myöntää.
Äidin hätähuutoa ei kuultu
Saman vuoden äitienpäivänä äiti oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran. Pinja ajattelee sen olleen äidin viimeinen avunhuuto.
- Pidimme tiedon salassa lähiomaisilta. Asiasta ei tiennyt kuin meidän oma perheemme.
Kaikki alkoi siitä, kun äiti alkoi syödä kortisonilääkkeitä. Pinja kertoo, että kyseiset lääkkeet voivat aiheuttaa masennusta. Äidin tilaa ei kuitenkaan tarkkailtu mitenkään.
Pian äiti hakeutui lääkäriin, jolle kertoi, ettei saa nukuttua, rintaa pistää ja ahdistaa. Lääkäri määräsi masennus- ja unilääkettä.
Sitten koitti äitienpäivä.
- Löysimme äidin viiltojensa ja lääkkeidensä kanssa, Pinja huokaa.
Vasta tämän järkyttävän tapauksen jälkeen hoitohenkilökunta pyysi nähdä äidin reseptit. He kysyivät, onko äidin lääkitystä seurattu.
Kävi ilmi, ettei äitiä ole hoidettu niin kuin olisi kuulunut. Äiti kävi muutaman kerran juttelemassa, jonka jälkeen Pinjan isä kysyi, pääsisikö äiti hoitoon. Äiti kuitenkin kieltäytyi. Eikä lääkärin mielestä ketään voida pakottaa.
- Olen tullut siihen tulokseen, että yksi osasyy, miksi tämä tapahtui, on se, ettei äitiä otettu hoitoon hänen yritettyään itsemurhaa ensimmäisen kerran.
- Suomessa kun ei voi pakottaa ketään hoitoon. Meitäkin oli kolme, jotka näkivät mitä silloin äitienpäivänä tapahtui. Emme saaneet äitiä siltikään hoitoon, koska äiti itse sanoi, ei. Se suututtaa tosi, tosi paljon.
Pinja toivoo tähän muutosta.
- Niin masentunut ihminen ei ole kyllin vahva päättämään itse.
Apua on melkein mahdoton saada
Pinjan äiti uskoi enkeleihin ja kivien energioihin. Kun äiti oli päättänyt haluavansa pois tästä maailmasta, hän uskoi niihin yhä vahvemmin.
Pinja toivoo äidin uskon auttaneen häntä lopun tullessa. Että se olisi ollut voimavara.
- Itse haluan uskoa siihen, että äiti on päässyt parempaan paikkaan, jossa näen hänet vielä. Se on tehnyt tästä helpompaa.
Siksi Pinja ei halua liikaa miettiä, miksi äiti päätyi ratkaisuunsa. Hän uskoo saavansa vielä tietää.
Kotona käymään tulleilla seurakunnan työntekijöillä ei ollut laisinkaan taitoa ja tahdikkuutta kohdata Pinjan perhettä.
- He kommentoivat äidin uskoa sanomalla, että halaavathan intiaanitkin puita ja antoivat uskonasioista jonkun kirjan, Pinja kertoo.
Heistä ei pahemmin apua ollut. Seuraavaksi Pinjan täti sai sosiaalityöntekijät juttelemaan perheen kanssa.
- Ei heistäkään hirveästi apua ollut. Olen joutunut sitä itse etsimään. Aluksi ihmettelin, että mihin hittoon oikein soitan. Ei avunsaantia kyllä ole liian helpoksi tehty.
Lopulta Pinjan ystävä neuvoi soittamaan terveyskeskukseen, josta hänet ohjattiin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka oli ihana ja auttavainen. Hän ohjasi Pinjan SOS-kriisikeskukseen. Sieltäkään Pinja ei meinannut apua saada.
- Kuulostin virkailijan mukaan niin nuorelta, että mun olisi kannattanut kääntyä jonkin muun tahon puoleen saadakseni apua.
Lopulta Pinja sai kuitenkin puhuttua itselleen ajan ammattiauttajan kanssa.
- Onneksi. Mutta jos olisin ollut yhtään heikompi, nuorempi tai epäsosiaalisempi, en olisi päässyt yhtään mihinkään. Näköjään on pidettävä omat puolensa saadakseen apua, jota tarvitsee, Pinja puuskahtaa.
Ammattiauttajalle Pinja sai rauhassa itkeä suruaan ja puhua siitä avoimesti. Lopulta Pinja alkoi ymmärtää, miten vaikeaa äidillä oli, ja kuinka hän oli hautonut pahaa oloaan sisällään.
Joka ei ole kokenut, ei voi käsittää
Vaikka Pinja on puhunut myös läheistensä kanssa, ei hän ole kokenut, että he pystyvät täysin käsittämään, miltä Pinjasta tuntuu. Toki he ovat olleet suuri tuki, eikä Pinja olisi pärjännyt ilman heitä.
- Mutta karu totuus on se, ettei tätä pysty käsittämään ellei tätä ole kokenut. Mua on ärsyttänyt, kun ihmiset ovat sanoneet, että sun on nyt pakko pärjätä ja mennä elämässä eteenpäin. Silloin olen miettinyt, ettei äitikään pärjännyt ja päätti toisin.
Äidin itsemurha oli joillekin läheisille liian kova pala. Jotkut ystävistä ja sukulaisista eivät enää pystyneet käymään Pinjan perheen luona tai tulemaan hautajaisiin.
- Olen sanonut, että en kuuna päivänä jättäisi ystävää tai läheistä yksin, jos hänen läheisensä kuolee.
Arki ilman äitiä
Pinja on erittäin empaattinen, fiksu, aurinkoinen ja iloinen ihminen. Vaikka aihe on näin rankka, aurinkoisuus ja positiivinen elämänasenne huokuvat Pinjasta.
Läheiset ovatkin kyselleet, miten Pinja voi olla niin positiivinen ja kestää kaiken tapahtuneen.
Ei se helppoa olekaan ollut.
Äidin kuoltua tulevaisuus tuntui ahdistavalta. Sen ajattelu aiheutti paniikin tunteita. Pinja mietti, miten voisi elämässään pärjätä ilman äitiään.
Mutta päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa Pinja on hiljalleen huomannut, että pärjää. Hän rakentaa hiljalleen arkea, jossa äiti ei ole enää auttamassa.
- Jos juustokakku ei jähmety, en voi soittaa enää äidille, että mitä teen nyt.
Mutta silti Pinja kokee elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa. Hän osaa ottaa ilon irti eri tavalla ihan pienistä asioista ja arvostaa niitä.
Toki hän on miettinyt, sitä ettei äiti ole näkemässä Pinjan sanoessa rakastamalleen miehelle tahdon tai saadessaan lapsen.
- Äiti ei ole sitten auttamassa, eikä lapsillani tule olemaan mummua.
- Toki haluaisin äitini tähän, toki itken ja suren, mutta yritän ajatella positiivisesti. Tällä hetkellä minulla on äitiäni ikävä, mutta vihaa tai katkeruutta en tunne.
Mitä haluat sanoa heille, jotka ovat samassa tilanteessa?
- Menkää juttelemaan jonnekin. Olen päässyt tähän pisteeseen sen takia, että olen päässyt puhumaan ja ymmärtänyt, mitä äitini on ajatellut tehdessään mitä teki. Hän ei nähnyt elämässä enää mitään muuta kuin mustaa ja kaikki tuntui vain ikävältä.
Läheisen kuolemasta selviäminen ei ole kuopaton tie. Mutta oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että asiaa käsittelee.
- Asiaa ei kuulu hävetä ja olla hiljaa. Tärkeää on ymmärtää, ettet ole yksin surun kanssa.
Pinja ei voi uskoa sitä, miten paljon itsemurhia vuosittain maassamme tehdään. Vuonna 2012 niitä tehtiin 873.
- Mä en aio olla hiljaa ja sulkeutua. Kun puhun tästä avoimesti, voin ehkä auttaa jotakuta. Ja kun olen tarpeeksi vahva, haluan tehdä jotain hyväntekeväisyyttä, Pinja sanoo painokkaasti.
”En ole ajatellut äitiä pariin päivään”
Nyt Pinjan perheeseen kuuluu häntä pari vuotta nuorempi veli sekä isä. Pinja uskoo äidin kuoleman olleen vielä rankempi koettelemus hänen isälleen kuin hänelle ja veljelleen.
Reilu parikymppinen Pinja opiskelee päivisin, iltaisin hän on töissä. Hänellä ei ole juurikaan vapaa-aikaa, ja arki on rankkaa.
- Mutta saan tehdä sitä, mitä rakastan. Se antaa paljon voimaa. Juuri hiljattain havahduin siihen, etten kiireen keskellä ollut ajatellut äitiä pariin päivään, Pinja päättää.
*Haastateltavan nimi on muutettu.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tässä maassa saa apua itsemurhaa harkitseva, sitä yrittänyt tai siinä onnistuneen läheiset.
Miss Suomeksi kruunattujen elämä ei ole aina ollut pelkkää loistoa. Mukaan on mahtunut myös surullisia tarinoita, kuten Ritva Lehdon.
Vuosikymmenien aikana Miss Suomi -kilpailijoiden elämää ovat varjostaneet pienemmät ja myös vakavammat skandaalit ja tragediat.
Yksi missivuosien surullisimmista tapahtumista koettiin vuonna 1971, kun vuoden 1967 Miss Suomi Ritva Lehto kuoli oman kätensä kautta - vain yhdeksän päivää häidensä jälkeen.
Markku Erkkilän kirjoittamasta Ritva Lehdon elämäkerrasta käy ilmi, että Ritva oli nuori, hauras nainen, joka pahoitti mielensä hyvin helposti.
Välittömästi Miss Suomi -kisan jälkeen hän sai pilkkakirjeitä, joissa häntä haukuttiin muun muassa pitkänokkaiseksi. Äiti Siiri Lehto on kertonut, että vasta läheisten maanittelu auttoi häntä unohtamaan pahat puheet.
Sitä kukaan ei tiedä, kuinka paljon pahoilla puheilla ja missivuoden julkisuudella oli osuutta Ritvan surulliseen kohtaloon.
- En muista tällaisia pahoja puheita lainkaan. Muistan vain sen, että Ritva suoriutui missivuodestaan hyvin, vuonna 1962 Finnartistit-missiorganisaation perustanut Eino Makunen kertoo.
- Ritva oli kuitenkin aika vetäytyvä. Hän ei asettunut koskaan eturiviin eikä ilakoinut lehdistön edessä. Mutta työnsä hän hoiti normaalisti, eikä koskaan ollut valittamista, Makunen jatkaa.
Puutarhurin tyttärenä varttunut Lehto oli lapsesta lähtien syrjäänvetäytyvä. Kansakoulunopettaja Eine Riikonen muisteli oppilastaan Kangasalan Sanomissa missivuonna: "Pieni, ujo ja tumma tyttö, pitkät mustat palmikot. Äiti toi kouluun. Niin haikea itku pääsi, kun hän nousi koulun portaita ylös."
Tampereen yliopistossa suomea ja kirjallisuutta opiskellut Ritva osallistui missikisoihin, koska pikkuveli Heikki ilmoitti hänet mukaan kisaan.
Menestystä seurannut julkisuusvyöry oli Ritvalle raskas. Miss Universum -kisoissa Yhdysvalloissa Eileen Fordin mallitoimiston kuvaaja maanitteli neitoa koekuvauksiin, mutta tämä vetosi koti-ikäväänsä ja palasi takaisin vanhempiensa luokse.
Missivuoden pahimmassa pyörityksessä Ritva kertoi ajatuksiaan siitä, miten "kaikkialla himoitaan rahaa ja jokaista hyväuskoista ja lapsenmielistä pyritään jymäyttämään".
Ritva aloitti myöhemmin sairaanhoitajaopinnot ja ihastui lääketieteen kandidaatti Aarne Oikariseen.
- Ritva ei ollut pinnallinen ihminen. Luimme yhdessä paljon ja kävimme syvällisiä keskusteluja, Oikarinen on muistellut IS:lle pariskunnan yhteistä aikaa.
Turussa alkoivat oudot sairaskohtaukset. Kohtausten takia Lehto joutui keskeyttämään opintonsakin, mutta naimisiinmenosta rakastavaiset eivät tinkineet.
Yhdeksän päivää häiden jälkeen hän päätti elämänsä.
- Lääkärinä minulla on melko selkeä käsitys Ritvan kuolemaan johtaneista syistä. Eräs sairaus vaikutti sekä hänen fyysiseen että psyykkiseen kuntoonsa, mikä ilmeni mielialan vaihteluina. Sairautta yritettiin hoitaa operaatiolla jo Turun-aikoina, mutta se vaikutti mitä suurimmassa määrin hänen loppuunsa, Oikarinen kertoi IS:lle vuonna 2011.
- Olin Ritvan tavoin hyvin nuori, kun kaikki tapahtui. Ilmeisesti en osannut tehdä tarpeeksi hänen hyväkseen.
IS:n tavoittama Oikarinen ei enää halunnut muistella vaimonsa poismenoa.
Suomen surullisin Miss Suomi lepää kotikunnassaan Kangasalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä itsemurhien määrä on yllättävän pieni huomioiden miten paha monien ihmisten on olla, paljonko on mtongelmia jne.
Otan osaa kaikkien läheisensä ja rakkaansa menettäneiden suruun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisen itsemurha on omaiselle murskaava asia.
Se vetää jalat alta, salpaa hengen, rikkoo sydämen. Maailma mustenee, ja pää on täynnä kysymyksiä: Miksi hän teki sen? Olisinko voinut estää tapahtuneen? Miksi en tajunnut aiemmin?
Elämä menettää merkityksensä, ja syyllisyys on valtava.
Voiko siitä surusta ja tuskasta selvitä koskaan?
- Kyllä voi, sanoo Suomen Mielenterveysseuran ja SOS-kriisikeskuksen kriisityön päällikkö Pirjo-Riitta Liimatainen.
Mutta miten?
- Se vaatii aikaa. Alku on yleensä mieletön shokki, vaikka tapaus olisikin ollut jotenkin ennakoitavissa.
Omaisen sisällä risteilee valtava tunteiden kirjo vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä…
- Tapahtuman pitää ensin todentua, Liimatainen kertoo.
Heti alussa olisikin tärkeää, että omainen voisi puhua tunteistaan muille läheisille, ystäville tai ammattiauttajille.
- Alussa puhumisen tarve on valtava, jotta tilannetta voi käsitellä ja jäsentää. Moni miettii tapahtunutta, miten olisi voinut sen estää, kenen syy se on ja kelailee tapahtumia ennen itsemurhaa, Liimatainen selventää.
Surun lisäksi monella on mietittävänään käytännönasioita ja mahdollisia lisämurheita esimerkiksi talouteen liittyen. Näihinkin omainen tarvitsee tukea ja apua. Mutta sitä ei välttämättä osata tai uskalleta antaa.
- Valitettavasti yhteiskunnassamme on edelleen osin se asenne, että aiheesta on vaikeaa puhua. Omaisten lähellä olevat eivät uskalla puhua. He ajattelevat, että on parempi, ettei ota yhteyttä ja häiritse. Se on turhaa pelkoa, Liimatainen painottaa.
Tietyllä tapaa helpotus
Liimatainen myöntää monille varmasti vaikean asian: joskus itsemurha on tietyllä tapaa helpotus. Sitä ei vain sanota monesti ääneen.
- Usein taustalla on ollut hirveä määrä huolta ja pelkoa, sitten kun se lopulta tapahtuu, on se ikään kuin helpotus, Liimatainen sanoo hiljaa.
Elämä alkaa alusta
Kun läheinen on tehnyt itsemurhan, omaisen on pystyttävä hyväksymään, että näin tapahtui, se ei ollut minun vikani vaan ihmisen oma ratkaisu. Tulisi hiljalleen rakentaa uskoa ja luottamusta siihen, että surusta selviää.
Se, kuinka kauan ylipääsemiseen menee aikaa, vaihtelee.
- Siihen vaikuttavat elämäntilanne, onko pieniä lapsia, taloudellisia huolia, paljon selvitettäviä asioita kuoleman jälkeen. Jos on kykenevä puhumaan ja on ihmisiä ympärillä, toipuminen on nopeampaa. Mutta jos on yksin, ja elämä muuten vaikeaa, voi mennä pidempään.
Kun pahimmat tunnemyrskyt on läpikäyty ja pystyy muistelemaan kuollutta ihmistä ilman kauheaa ahdistusta, voi alkaa katsoa eteenpäin.
- Kyllähän suru jälkensä jättää, eikä se ole jokin tietty prosessi. Ihminen kulkee mukana muistoissa ja on osana historiaa.
Menetettyään läheisen on kaksi aikaa: aika ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen. Elämä lähtee ikään kuin alusta.
Ensimmäinen vuosi on se pahin. Tulevat syntymäpäivät, juhlapäivät, joulut… Kun ne on käyty ensimmäisen kerran ilman läheistä läpi, toinen vuosi on jo hieman helpompi.
Mistä sitten saa apua? Tarjotaanko sitä tarpeeksi?
- Ei varmaan tarpeeksi. Maassamme se on valitettavasti aika jakautunutta. Eivätkä viranomaiset välttämättä osaa ohjata oikean avun piiriin.
Heti tapahtuneen jälkeen moni on niin lamaantunut, ettei edes jaksa ajatella avunhakemista.
- Eikä se ole heidän velvollisuuskaan. Yhteiskunnan on annettava kaikki mahdollinen apu, mitä on tarjottavissa, Liimatainen painottaa.
Surun yli vertaistuella
Hoitomuoto riippuu täysin elämäntilanteesta. Yksi on jumiutunut surussaan johonkin tiettyyn kohtaan, toisella on uni- tai keskittymisvaikeuksia, hankalaa töissä ja mieli ala maassa.
Jos ei tiedä, kuka voisi auttaa surun kanssa, oman terveysaseman kautta voi lähteä liikkeelle. Sieltä ohjataan eteenpäin. Voi myös tutustua erilaisiin vertaistukiryhmiin, intensiivikursseihin ja eri puolilla Suomea toimivien kriisikeskuksien toimintaan.
- Vertaistukiryhmissä ensimmäinen kerta on rankin, kun tulee tuntemattomien ihmisten joukkoon. Mutta ihmiset ovat olleet silmin nähden huojentuneita ja löytäneet tukea toinen toisistaan, Liimatainen rohkaisee.
Surua ei lääkitä
Jos suru pitää tiukasti otteessaan, voi masennus- ja unilääkkeitä miettiä, muttei lääkitys ole koskaan ensisijainen hoitokeino.
- Surua ei voi lääkitä. Suru on suru. Se käsitellään ja yritetään päästä sen läpi.
- Tästä asiasta pystyy selviytymään – ja selviytyykin. Olen nähnyt lukemattoman määrän asiakkaita vuosien varrella ja tuska on alussa kaamea. Ja vaikkei silloin uskoisi, kyllä se helpottaa jossain vaiheessa.
Itsemurhatilastot ovat kääntyneet laskuun, mutta niihin kuolee yhä paljon enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksiin. Vuonna 2012 liikenneonnettomuuksissa kuoli 255 henkeä. Vastaavasti samana vuona itsemurhan teki 873 henkeä.
- Tästä pitää voida puhua. Tämä asia ei ole häpeä. Tätä ei saa piilottaa. Se on nimittäin kaikkein huonoin vaihtoehto, Liimatainen sanoo.
Alue: Aihe vapaa
Up