Miten te alkoholistiperheissä varttuneet olette toipunu?

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 12:53"] En tietysti yhtään halua vähätellä kokemaasi. On sekin varmasti ikävää, että isä joka asuu muualla on alkoholisti, mutta pakko kyllä sanoa, että ihan erilaista se on kun joutuu saman katon alla asumaan alkoholistin kanssa -ja myös peittelemään sitä. Juuri siitä ne häpeä ja huono itsetunto kumpuavat, ei alkoholistin kanssa saman katon alla elävä voi elää useinkaan lapsuutta täysillä. Pitää ennakoida missä vaiheessa vanhempi on liian päissään, pitää peitellä asiaa naapureille ja sukulaisille. Usein toinen vanhempi asettautuu uhrin asemaan alkoholistin kumppanina, ja elelee marttyyrina, huomaamattaan että lapset kantavat todellisesuudessa sen suurimman taakan. Tuli vain mieleen, ettei kannata hirveänä verrata omaa alkkis etäisää siihen millaista on koko lapsuus ja nuoruus alkoholistin kanssa saman katon alla.[/quote]

Et halua, mutta vähättelet kuitenkin?

Lisäksi, että vähättelet "etäisääni" isänä. Ihan kuin se, että vanhempani eivät samassa osoitteessa sattuneet asumaan, tekisi isästä vähemmän isän? Onko sinulla itselläsi joku isätrauma, vai mikä hiertää?

En myöskään sanoisi, etten isäni alkoholismin takia olisi joutunut kärsimään, kuten "oikeiden" alkoholistiperheiden lapset.

Miten suhtutuisitte, jos ja kun alkoholistivanhempanne tarvitsevat apua? Tarkoitan lähinnä vanhenemisen myötä, ihan arkipäiväistä huolenpitoa.

Ei lopu. Eikä myöskään viha ja katkeruus äitiä kohtaan. Hän valitsi mieluumin elämän juopon miehen kanssa kuin meidän lasten hyvinvoinnin. Faija ei ole väkivaltainen, mutta juoppo. Hävettävä, ällöttävä, yököttävä juoppo. En ole tekemisissä kummankaan kanssa.

Olen jo 40 v ja haluaisin vihdoin ja viimein nauttia kaikesta mitä olen saanu aikaan, mutta se häpeä ja itseinho estää iloitsemasta. Ihan sama mitä teen tai onnistun, niin aina koen olevani surkea paska.

Siitä ei koskaan toivu, mutta auttaa, kun antaa itselleen viimeinkin luvan olla vihainen ja syyttää sitä alkoholistia itsensä sijasta. Vielä kun ymmärtää, että anteeksi ei tarvitse antaa sellaista mitä ei ole edes pyydetty anteeksi, pystyy elämään omaa elämäänsä. Ei siitä paskasta kuitenkaan koskaan pääse kokonaan eroon, ja se tulee uniin ja käy itsetunnon päälle vielä keski-iälläkin. Täytyy uskoa siihen, että oma lapsi ei joudu kantamaan tämmöistä taakkaa ainakaan minun tähteni vaan että hän voi olla onnellinen ihminen, jotain sellaista, mitä minä en ole koskaan voinut olla.

Luulin olevani sinut asian ja itseni kanssa,mutta äitiys on nostanut vanhoja tunteita pintaan niin että välillä tärisen raivosta ilman näkyvää syytä. Kaikki oma aika menee lapsuuden kelaamiseen.

Juu terapiaanhan tässä on hankkiuduttava.

Oho. En mä ole ikinä tuntenut arvottomuutta. Häpesin joskus, mutta jo yläasteella aloin puhua avoimesti asiasta ystäville, tajusin, että eihän se mun häpeä ole, jos vanhemmat dokaa! Eikä mun tarvi olla edes vihainen, sillä se on hukkaan heitettyä energiaa.

Ainoa asia, joka harmittaa on se, että lapsilla ei ole isovanhempia.

6

Mä oon sillai päällisin puolin selviytyny, että jotenkin pidän itse päivästä toiseen kasassa. Mutta aina kun alan vähän enemmän miettiä omaa elämäntilannetta, niin iskee viha päälle siitä, että vanhemmilla oli oikeus pilata minun elämäni, eikä kukaan suostunut auttamaan minua sieltä pois vaikka yritin lapsena pyytä apua vaikka mistä. Olen jälkikäteen kokenut ihan täyden henkisen romahduksen ja hitaan prosessin, jolla selvisin siitä jaloilleni. Valitettavasti se on jättänyt jälkensä työhistoriaani, joten tulevaisuus ei näytä lupaavalta. Olisi helpompaa mennä eteenpäin, jos tuntuisi edes siltä, että jotkin peruspuitteet minulla tulee aina olemaan. Varmuus vaikka siitä, että vaikka olisi huonokin asunto, niin kuitenkin katto pään päällä ja sen pystyisi maksamaan koko loppuelämän ajan.

Jaa, minä olen 18-vuotias ja kyllä tämä on alkanut helpottaa aika pirusti näin murrosiän jälkeen. Pärjään mielestäni hyvin, sillä en ole katkeroitunut tai enää masentunut. Minulla on myös terve suhtautuminen alkoholiin ja kaverisuhteita, opiskelunkaan kanssa ei ole ongelmia. Itsetunto-ongelmien kanssa vielä painiskelen, enkä osaa muodostaa terveitä parisuhteita (mutta no, mikä kuuluu ikään ja mikä liittyy lapsuuteen). Olen puhunut paljon, kävin terapiassa parin vuoden ajan ja sen jälkeen epäsäännöllisen säännöllisesti mm. koulupsykologilla. Itsestä se on eniten kiinni, ja ei noista ongelmista varmastikaan eroon pääse ilman asioiden käsittelyä. Voimia!

Jaa, minä olen 18-vuotias ja kyllä tämä on alkanut helpottaa aika pirusti näin murrosiän jälkeen. Pärjään mielestäni hyvin, sillä en ole katkeroitunut tai enää masentunut. Minulla on myös terve suhtautuminen alkoholiin ja kaverisuhteita, opiskelunkaan kanssa ei ole ongelmia. Itsetunto-ongelmien kanssa vielä painiskelen, enkä osaa muodostaa terveitä parisuhteita (mutta no, mikä kuuluu ikään ja mikä liittyy lapsuuteen). Olen puhunut paljon, kävin terapiassa parin vuoden ajan ja sen jälkeen epäsäännöllisen säännöllisesti mm. koulupsykologilla. Itsestä se on eniten kiinni, ja ei noista ongelmista varmastikaan eroon pääse ilman asioiden käsittelyä. Voimia!

Jokaisella on tietysti oma polkunsa, mutta minä en jaksa olla katkera enkä vihainen. Mitä tapahtui oli tietysti väärin, mutta vääryys on osa elämää - idylli sen sijaan ei ole todellisuutta vaan utopiaa. Enkä jaksa olla täynnä vihaa siksi, etten varttunut utopiassa, ei se olisi järkevää.

Mutta kyllä vaikutukset näkyvät, etenkin ihmissuhteissa. En kestä konflinktia rakkaideni kanssa, ja siksi saatan alistua kynnysmatoksi.

Kannattaa etsiä apua ja etsiytyä terapiaan, oikeasti. Olin todella syvästi masentunut syynä mm. vanhempani alkoholismi. Mutta nyt vihdoin 40 vuotiaana tasapainossa ja onnellinen. Se on mahtavaa! Töitä on tehtävä itsensä kanssa mutta se kannattaa. Ei pidä antaa huonojen lähtökohtien määrätä koko omaa elämää.

Kannattaa etsiä apua ja etsiytyä terapiaan, oikeasti. Olin todella syvästi masentunut syynä mm. vanhempani alkoholismi. Mutta nyt vihdoin 40 vuotiaana tasapainossa ja onnellinen. Se on mahtavaa! Töitä on tehtävä itsensä kanssa mutta se kannattaa. Ei pidä antaa huonojen lähtökohtien määrätä koko omaa elämää.

Kannattaa käydä AA:n järjestämissä alkoholistien lasten (siellä on murrosikäisiä ja aikuisia) ryhmissä. Lisää tietoa löydät Anonyymeistä Alkoholisteista.

No todellakin näyttää olevan ihmisille tarvetta terapialle :O

Mun isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja lapsuus oli sen sävyttämää. Nuorempana isän käytös hävetti paljon, mutta mulla oli kavereita ja vahva äiti. 

Olen aikoja sitten tullut sinuiksi menneisyyden kanssa, olisihan lapsuus voinut olla toisenlainen, mutta meillä (mulla ja sisarilla) se oli tuollainen kuin oli. Paljon pelasti äiti, joka piti arjen käsissään.

Jos jotain pitää kaivella, niin olen hyvin skeptinen lupausten pitämisten suhteen. 

Mutten ole itsetuhoinen, minulla ei ole huonoa itsetuntoa tai huonommuuden tunnetta, nuoruuden menemisten jälkeen löysin miehen jonka kanssa perustin perheen, tuli erottua 15 avioliittovuoden jälkeen, mutta nyt olen ollut jo vuosia parisuhteessa. 

Mutta todellakin te, joilla lapsuus vaikuttaa noin vahvasti aikuisuuteen; kyllä te sitä apua tarvitsette. 

[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 22:28"]

Mutta todellakin te, joilla lapsuus vaikuttaa noin vahvasti aikuisuuteen; kyllä te sitä apua tarvitsette. 

[/quote]

Vaan eipä voi tietää, miten olisi sinun laitasi jos äidilläkin olisi ollut pullo kourassa, eli turhaan podet paremmuutta (väitä ettet pode, mutta tämä lause paljasti sinut jo).

Toiset viisastuu vastoinkäymisten myötä ymmärtämään muita ihmisiä, kun taas toiset tulevat ylpeiksi.

Isäni on alkoholisti, täyttäneekö kriteerit alkoholistiperheeksi? Olen tosin asunut äidin luona, vanhemmat ovat eronneet. Isää on jotenkin vaikea mieltää alkoholistiksi, vaikka hänellä selkeästi alkoholi on ollut ongelma. Hän ei kuitenkaan ole ikinä ollut väkivaltainen kännissä tai muutenkaan. Hän ei myöskään koskaan esim. perunut tapaamisviikonloppuja tai -lomia kännin tai krapulan vuoksi.

Ollaan voitu puhua hänen alkoholismistaan. Olen pystynyt kertomaan, miten paljon se on satuttanut, ja hän tietää sen. En häntä syyllistää, tiedän että hänelle se on tarpeeksi rankkaa jo itsensä kannalta, hän on itse syyllistänyt itseään, onneksi pystynyt jo antamaan anteeksi itselleenkin. Rakastan häntä aivan mielettömästi ja hän on ihana isä ja ihminen. Tyyppi joka auttaa ja tukee, jolle voi puhua kaikesta.

En oikeastaan edes häpeä sitä, että isä on alkoholisti. En näe siihen mitään syytä.

[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 22:48"]

[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 22:28"]

Mutta todellakin te, joilla lapsuus vaikuttaa noin vahvasti aikuisuuteen; kyllä te sitä apua tarvitsette. 

[/quote]

Vaan eipä voi tietää, miten olisi sinun laitasi jos äidilläkin olisi ollut pullo kourassa, eli turhaan podet paremmuutta (väitä ettet pode, mutta tämä lause paljasti sinut jo).

Toiset viisastuu vastoinkäymisten myötä ymmärtämään muita ihmisiä, kun taas toiset tulevat ylpeiksi.

[/quote]

Nyt potkaisit nilkkaan täysin turhaan; se mitä EN kertonut oli omalla kohdallani rajukin kipuilu itsetunnon kanssa ja avun hakeminen,  ja kyllä; olen ylpeä siitä että selvisin asioista joita jouduin näkemään ja kokemaan. 

Se on totta, etten tiedä millaista elämä olisi jos äitinikin olisi juonut, mutten myöskään tiedä millaista olisi ollut jos isäni ei olisi juonut. En myöskään tiedä millaista elämäni olisi, jos olisin valinnut ensimmäisen opiskelupaikan sen toisen sijaan, tai jos olisi mennyt naimisiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa enkä toisen jne. Eli tuo on tavallaan turha polku kulkea ajatustenkaan tasolla. Kenenkään. Menneisyyttä on turha jossitella, tulevaisuutta voi. Sehän tarkoittaa mahdollisuuksia valita mitä tekee ja millaiseksi elämänsä rakentaa. Mun ajatusmaailmani mukaan se, mitä olen kokenut ollessani alle 15-vuotias ei vaan VOI määrittää sitä mitä ratkaisuja teen nyt ollessani yli 40. Ne tapahtumat ovat totta kai muokanneet persoonaani, mutta elämällä on tapana tehdä niin.

Enkä tarkoittanut kommenttiani ylimieliseksi, vaan tarkoitin ihan juuri sitä mitä kirjoitinkin; jos aikuisiällä lapsuuden kokemukset vaivaavat niin, että tuntee huonommuutta tai masentuu tms. niin KYLLÄ, silloin sitä apua tarvitsee. 

Hyvin usein törmää siihen ettei joku koe olevansa tarpeeksi hädässä hakeakseen, tai ansaitakseen apua. "kun tässä nyt vielä kuitenkin sängystä noustaan aamulla". Ihmisten mieliin on iskostunut se mentaliteetti että pitää olla täysin ihmisraunio ennen kuin "on lupaa" hakea apua mieltä vaivaaviin murheisiin, ettei muka ole _tarpeeksi_ huono. Sinänsä jo käsittämätön ajatusmaailma jos itsetunto on nollissa.

Isäni oli alkoholisti, mutta minulla ei koskaan käynyt mielessäkään, että itselläni olisi jotain tekemistä asian kanssa. Muistan ihan pienenä, tarhaikäisenä, kuinka äiti vannotti etten saisi kertoa kavereille, millaista meillä kotona oli. Protestoin sitä jo silloin, enkä koskaan ollut sitä mieltä että totuudessa olisi jotakin hävettävää. Isä oli kamala öykkäri, kännissä ihan pitelemätön, mutta ei se minun syytäni ollut. Minulle tultiin ala-asteella kertomaan, kuinka isä oli kontannut naama ruvella pitkin ojia paikallisesta baarista kotiin, ja minä kohautin olkapäitäni enkä tiennyt, miten minun oikein olisi pitänyt suhtautua. En ole koskaan hävennyt ketään läheistäni, omaa käytöstäni kyllä joskus.

Sen kuitenkin muistan, että lapsena kadehdin kavereita, joilla oli kiva isä ja mukava tunnelma kotona. Nyt kolmen lapsen äitinä huomaan aika ajoin - etenkin juhlapyhinä - tavoittelevani jotain hassua perheidylliä, josta itse jäin lapsena paitsi.