Tahtoo rakkautta...
Ajattelin hieman purkaa pahaa oloa tänne... Minulla on seitsemän vuotias poika jonka isän kanssa ollaan erottu yli 5 vuotta sitten. Sen jälkeen minulla on ollut kaksi vuoden mittaista suhdetta, muuten olen ollut sinkkuna. Olen sanonutkin, että jos oikea ihminen tulee elämään niin tervetuloa, koska ikää on 30 ja olisi ihana vielä perustaa perhe, mutta väkisin ei mitään suhdetta kannata yrittää etsiä/rakentaa.
Ajattelinkin jo jossain vaiheessa että mikä minussa on vialla kun kukaan ei tuntunut kiinnostavan.. No nyt viime elokuussa tapasin miehen jonka kanssa ollaan pidetty yhtä siitä asti...nähdään kylläkin vain viikonloppuisin koska välimatkaa on 150km. Ja voin sanoa että vihdoinkin on ihminen kenestä oikeasti välitän, mutta...
minä olen ihmisenä ikuinen romantikko. Kaipaan hellyyttä, läheisyyttä jne. Tämä minun mies ei taas ole yhtään samanlainen.
Olen yrittänyt puhua ja sanonut että olisi kiva kuulla että jos toinen välittää..no vastaus oli että " minä en sellaisia asioita ala hokemaan." Sitten jos sen jälkeen olen yrittänyt palata aiheeseen niin kommentti on että " taasko se alkaa" .. Tuntuu kamalalta kun ihan kuin pitäisi kerjätä toiselta..rakasta minua, ota kainaloon, halaa minua..tykkäätkö minusta yhtään.
Minä en tosiaan ihastu/rakastu helposti ja nyt kun niin on käynyt niin sitten toinen on niin välinpitämätön. Minun rakas poikani kyselee kovasti että milloin äiti menet naimisiin tämän minun miehen kanssa (en ole koskaan ollut,mutta isänsä on uusissa naimisissa) Minun poika on tosi herkkä niinkuin minäkin ja tuntuu että jos me nyt erottaisiin niin minun pikkupojan sydän särkyisi mitä en ikimaailmassa halua. He tulevat tosi hyvin toimeen keskenään.
Mutta olen miettinyt että pitäisikö erota..en sitä haluaisi mutta voinko ikinä olla täysin onnellinen tällaisessa suhteessa. Olenko ikuinen epäonnistuja suhteissa. Tuntuu niin pahalta.
Kiitos jos joku jaksoi lukea vuodatustani ja jos joku voisi neuvoa..kertoa oman mielipiteensä niin olisin kiitollinen.
Onnellista ja parempaa vuotta 2006 kaikille =)
Meillä on mieheni kanssa vähän samanlainen ongelma, tai siis oli. Olen hänen kanssaan ollut nyt 6vuotta ja naimisissa kohta 2. Hän on koko yhdessä olo aikanamme sanonut n. 4 kertaa et rakastaa tai niin mäkin sua tyyliin. Me keksittiin ratkaisuksi se että aina kun hänen tekee mieli sanoa jotain ni tulee liki ja halaa ja pitää hyvänä. Hän ei vaan osaa sanoa mitä ajattelee. Minäkin olin ennen romantikko, mut olen jo oppinut ettei sitä meiltä heru. Hän kyllä tekee asioita mitä pyydän ja on yleensä ihana, mut tää teoista sanoihin ei luonaa ollenkaan. Olen kuitenkin oppinut näinä vuosina rakastamaan viasta huolimatta. Meillä on 2.5kk poika (aivan ihana). Ei hän poikaakaan pussaa, ei ole kotona kuulemma ollut halimisia ym. et sieltä se on peräisin. mua pussaa ja halii koko ajan. en tiedä mistä lapsen halimattomuus johtuu, kai se on kun on eka vauva ja ei tunnu luonikkaalta.
jos koittaisit miesystäväsi kanssa samantyylistä et aina kun hänen tekee mieli sanoa rakastavansa ni ottaa sut liki tai taputtaa ym. tiedän et on turhauttavaa, mut me kaikki ollaan vaan niin erilaisia.
mä olen koittanut huutaa, valittaa, itkeä, kettuilla siis kaikkea et mies sanoisi rakastavansa, mut ei se vaan ole niin helppoa hänelle. kun kysyn ni sanoo tietty et joo, mut ei mitään tyyliin et rakastan rakastan.
voimia sinulle kaimani, kyllä se mies sinnuu RAKASTAA
annu