Aina ihmettelen miksi YKSINHUOLTAJAT valittavat kotitoiden paljoutta. Itsesta tuntuu etta jos miesta ei olisi niin olisi kotitoitakin huomattavasti vahemman tai ainakin pysyisi

Mulla 2 lasta olen ollut yh: na vajaan vuoden ja suorastaan nautin kotitöistä enkä tunne niitä taakkana eikä kukaan valita miten ne olen tehnyt tai jättänyt tekemättä ja mikä ihana rauha kun muksut nukkuu on omaa aikaa lukea katsoa telkusta mitä haluaa tai vaikka seisoa päällään eikä kukaan ole ihmettelemässä en tiedä haluanko enää koskaan miestä samaan huusholliin tämä on niin mukavaa ja energiaa riittää kun ei tarvii miestä paapoa tai tyydyttää hänen tarpeitaan.

avainasiasi vastauksessasi oli se, että olet ollut yh vasta vajaan vuoden. Varsinkin hankalan ja raastavan suhteen jälkeen ero ja yksinasuminen on helpotus ja siitä nauttii täysin rinnoin ilman, että kokee asiaa raskaaksi. Mutta ajan kanssa huomaa myös ne negatiiviset puolet: eli juuri sen, että on tosiaan yksin vastuuss kaikesta. Eikä sen tajuaminen tarkoita sitä, että haluaisi parisuhteen tai haikailisi exänsä perään. Vuosien varrella sitä vain tajuaa, että on todellakin pyörittämässä kaikkea yksin ja kantamassa vastuun täysin itse. Kaipa se on alkuhuuman karisemista =)



Itselleni kävi juuri noin: ensimmäisen vuoden pari elelin lähes ruusunpunaisessa taivaassa eron jälkeen enkä nähnyt realistisesti niitä negatiivisia ja raskaita puolia.

Olen ollut monta vuotta yksinhuoltaja, ja todellakin osannut joka ikinen päivä nauttia näistä yh:n hyvistä puolista, joita on paljon.

Tosin minun ei tarvii yksin kantaa vastuuta lapsesta, vaan lapsen isä on eronkin jälkeen ollut jakamassa täysin lapseen liittyvät arkipäivienkin asiat, en tajua mihin teillä on se isän vastuu hävinnyt eron myötä?!

Ja hitto kun unohin loput siitä tekstistä mihin piti vastata ; )

Mutta silloin joskus alkuvaiheessa, kun esikoinen sai astmakohtauksen keskellä yötä ja vauva oli jo nukkumassa, sairaalaan 20 km matka... niin silloin toivoi, että olisi se toinenkin aikuinen, ettei vauvaa tarttis repiä ylös ja mukaan sairaalaan.



Mutta kun mies päättikin ettei halua asua meidän kanssa niin eipä siinä sitten mitään. Erosta on kohta kulunut 4 vuotta. Yksin edelleen. Yhä toisinaan tulee hetkiä, jolloin toivoisin pystyväni jakamaan kasvatusvastuun.

Yksinäisyys ja väsymys rassaa joskus, mutta niinhän kaikilla, oli sitten parisuhteessa tai ei.



Yksinhuoltajan elämä on tosiaan vapaata sinänsä, että saa itse aikatauluttaa elämänsä, mutta toisaalta myös hyvinkin sidottua kotiin ja lapsiin, koska ei voi noin vaan lähteä esimerkiksi apteekissa yskänlääkettä ostamassa. Koko pesue on otettava mukaan, tai sitten on hommattava lapsille hoitaja.



Samoin se, ettei voi oikeastaan puhua itsestään ja omista asioistaan, huolistaan ja murheistaan kenenkään kanssa, voi olla jollekin " keltanokka-yh:lle" kova paikka. Mutta ajan kuluessa ja yh-elämään tottuessa voi käydä kuten minulle: en edes haaveile enää parisuhteesta ja ydinperhe-elämästä, koska olen niin tyytyväinen tähän itsenäiseen elämääni. Varsinkin nyt kun lapset ovat jo kouluikäisiä, voin itsekin tulla ja mennä aika vapaasti. Vihdoinkin on aikaa itselle ja myös omille harrastuksille!

Monilla se mies jakaa työtaakan puoliksi olematta mikään lisälapsi.

Valitan siitä, että kaikki kaverit katosivat jonnekin lupailuineen eikä omaa aikaa eikä kavereita enää ole.

että mies ei osallistu. Meidän perheessä ei miestä ole, niin ei tarvitse valittaa. Saa tehdä kaikki itse silloin kun huvittaa. Eikä tarvitse valittaa ettei ole koskaan vapaata. Minulla on vapaata joka ilta kun lapset nukkuu. Ei ole miestä vaivana.

No mä en ainakaan valittanut mistään kun olin yh, mut ymmärrän kyllä stereotypioita. Mun elämä helpotti, kun ei ollut miestä passattavana, mutta kyllä se taas helpotti toiseenkin suuntaan, kun tuli passaava mies taloon ;-)

ihmetyttää ystävät ja sukulaiset, jotka kuvittelevat, että minulla on paljon enemmän aikaa kuin naimisissa olevilla.

Minä voin mennä mummoa katsomaan 3xviikossa, kun en ole naimissa. Minä voin lähteä äidin kanssa ostamaan talvitakkia, kun en ole naimisssa. Minä voin hakea serkulle yhteisen lahjan, kun en ole naimisissa. Minä voin ottaa kaverin lapset omieni seuraksi viikonlopuksi kun hän lähtee miehensä kanssa viikonloppumatkalle. Ensimmäisen vuoden kuvittelin, että sukulaiset ja kaverit yrittivät keksiä minulle ajanvietettä, etten surisi petäjää/jättäjää. Nykyisin tuntuu, että olen kuin hyväksikäytettävä vanhapiikatäti. Huomautettakoon, että minulla on kaksi lasta, joiden lisäksi käyn kokopäivätöissä sekä opiskelle yhtenä päivänä viikossa.

enkä kyllä ole kotitöistä kuullut kenenkään yksinhuoltajan valittavan. Ehkä " valituksia" on kuultu siitä, että yh pyörittää yksin arkea: siihen arjen pyörittämiseen kun kuuluu lasten päiväkotimatkat, lääkärireissut, kauppareissut, mahdolliset vanhempainillat jne ylipäänsä kaikki arjen askareet. Jos yh huomaa illalla maidon loppuneen niin hän pukee lapset ja lähtee lasten kanssa hakemaan sitä maitoa - kahden vanhemman perheessä se maidonhaku on useimmiten helpompi järjestää. Olet vastuussa lapsista ja perheestä 24/7



Suurin " ongelma" mielestäni on kuitenkin juuri tuo vastuu ja henkinen puoli: olet todellakin yksin vastuussa kaikesta, et voi illalla jakaa toisen kanssa lapsiin liittyviä asioita, et voi pohtia toisen vanhemman kanssa jotain ongelmaa (ok, joissakin tapauksissa sen voi tehdä puhelimitse ex-puolison kanssa). Ja hoidat kaiken yksin - kotityöt ovat todellakin vain minimaalinen osa sitä kaikkea =)



terveisin välillä väsynyt yh