Lue keskustelun säännöt.
Onko tehnyt mieli tirvaista uhmaikäistä?
04.02.2007 |
En tiedä, miten jaksaisin tuon tytön kanssa. Se ärsyttää mut ihan äärimmilleen kiukuttelulla, temppuilulla, laittaa hanttiin joka asiassa. Pahimmillaan koko päivä on känttyilyä, riitaa tulee, ja silloin tuntuu, että ei muuta ehdi tehdä kuin vaan perusjutut, ruokailut, pukeminen, riisuminen, uloslähtö, nukkumaanmeno, ei mitään myönteistä koko päivässä. Illan lopuksi olen ihan kuitti ja koko lapsi suoraan sanottua ärsyttää, en jaksaisi yhtään mitään nukuttamiskiemuroita, toivoisin vain, että se menisi mahdollisimman nopeasti nukkumaan.
tiedän tietenkin, että kaikki on mun omaa syytä, positiivisella asenteella voisin muuttaa kaiken onneksi ja auvoksi. mutta mistäs revit, kun valmiiksi jo vituttaa. " vapaa-aikani" vietän töissä, oikeaa vapaa-aikaa on äärimmäisen vähän.
Kommentit (18)
Ei silloin, kun lapsi huutaa, mutta hetken päästä kun lapsi on rauhoittunut. Lähemmäs kolmivuotiaani kuuntelee jo kummasti ja ymmärtää asioita. Jos hän karjuu lattialla, niin ajattelen, että hankalaa tuo rajojen hyväksyminen. Tietysti karjuminen joskus rasittaa, mutta yleisesti ottaen pidän lastani älykkäänä olentona, joka ymmärtää puhumisen ja perustelut. Joskus lapsi pyytää spontaanisti anteeksi, kun olen (rauhallisesti) selittänyt, miksi jotain asiaa ei saa tehdä ja lapsi on sen tehnyt. Lapsi ei ole mikään ylirauhallinen, vaan keksii kujetta kujeen perään.
Voi roolileikit onnistua, mutta minä en sellaiseen jaksaisi ryhtyä. Jotenkin ne tuntuu lapsen aliarvioimiselta, jos kyseessä on jatkuva toiminta. Jos kysessää on selvä pila, niin silloin asia on mielestäni toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus oli tarkoitettu sekä ap:lle, 2:lle että kaikille muille vastaavasssa tilanteessa oleville, ei siis teitittelyä. Ja sillä rauhallisuudella tarkoitin, että ennen kuin tilanne räjähtää käsiin (osaat jo varmaan ennakoida), voisit kokeilla toimia tavallisesta poikkeavalla tavalla - et lähde kohtaukseen mukaan - tai jos se on jo myöhäistä, niin sitten sen jälkeen pyrit rauhallisesti selittämään tilannetta niin kuin 10 neuvoi myös. Ei varmasti tule olemaan helppoa, mutta näin on mahdollista saada paremmat tulokset pitemmälle aikavälille kuin roolileikeillä.
Meillä saatta raivari pahimmillaan kestää kevyesti yli tunninkin. En halua mennä uhmaikäisen ehdoilla täysin, joskus oen kylmästi pukenut itseni ja vauvan lähtökuntoon ja uhannut jättää kiukkuajan kotiin. On tehonnut. Tiedän ettei saisi uhkailla, mutta pakko välillä päästä hoitamaan pakollisia asioita tai neuvolaan. Mitä tytöle piäisi tehdä? Suurin osa kohtauksista johtuu varmaan uhmasta ja mustasukkaisuudesta. Lapsen kanssa on koetettu olla kahdenkin niin paljon kuin suinkin vain madollista (on kotihoidossa), mutta mikään ei tunnu uhmaikäiselle riittävän.
pysymään rauhallisena auttaa tosiaan kaikista eniten. Mä olen itse tosi äkkipikainen ja räjähdän helposti - lasten kanssa olen joutunut todella opettelemaan itsehillintää, etten ala huutamaan niille takaisin.
Mulle ratkaiseva konsti oli ennakointi. Mietin jo etukäteen mitä teen, jos/kun lapsi alkaa kiukutella pukemisen ym. kanssa. Puenko väkisin, annanko huutaa, yritänkö harhauttaa? Joskus mietin ihan repliikit valmiiksi: uhmiksellehan ei kannata riidan tuoksinassa sanoa kovin monimutkaisia asioita tai selitellä laveasti. Pari hyvää lausetta riittää tyyliin: " Nyt täytyy pukea että ehditään tarhaan. Jos et pue itse äidin täytyy pukea väkisin. Pue nyt se paita/housut/sukat..." Ja tätä sitten toistellaan kunnes vaatteet päällä (tavalla tai toisella).
Joskus kannattaa ottaa aikalisä eli mennä itse pois tilanteesta vaikka kymmeneksi minuutiksi (minuutti ei riitä, katso kellosta että olet tarpeeksi pitkään!). Sen jälkeen ehkä saa itse paremmin taas hommasta kiinni. Tai sitten voi " mennä pois" vain henkisesti: laulaa jotain hölmöä laulua, ajatella ensi kesän lomasuunnitelmia tai vaikka sitä että heti kun lapsi nukahtaa, syön kyllä sen suklaalevyn kaapista...
Kyllä niitä hyviäkin hetkiä tulee, ja ihan varmasti teilläkin niitä on joka päivä, jos vain istut asiaa miettimään. Mutta uhmiksen kanssa ne huonot hetket on paljon tärkeämpiä, niissä se kehitys tapahtuu ja niiden kautta teidän roolit selkeytyy: sinä päätät, lapsi protestoi, sinä olet vahva, lapsi luottaa sinuun.
Mulla on neljävuotias kotona ja uskomatonta mutta totta, kaikki se mitä jaksat opettaa nyt - on siellä päässä kun se KAMALAAKIN KAMALAMPI pahin uhmaikä katoaa.
Lapsi kyllä itse opettaa sulle mitä tehdä. Ja eikun super-nannya katsomaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tapaan kuin minunkin lapseni päiväkodista haettaessa (kiukuttelevat ensimmäisen puoli tuntia). Ei kai lapsi halua ruveta nukkumaan, kun äiti on vasta tullut töistä ja hän haluaisi äidin huomiota. Jos itse huomaan, että vuorovaikutus esim. 5-vuotiaan kanssa alkaa olla kauhean negatiivista, motkotusta ja lapsen oikuttelua vuoron perään, niin yritän v--tuksesta huolimatta keksiä jotain kivaa lapsen kanssa. Se kummasti auttaa, kun hän saa äidin huomiota vähän aikaa, leikitään vaikka autoilla tms. Sitten siitä jonkun ajan kuluttua pääsee taas omiin hommiinsa, kun leikit on käynnistetty yhdessä. Kyllähän se hermo menee silti joskus ja tulee rähjättyä, vaikka harvemmin siitä mitään hyvää ja rakentavaa seuraa. Keskustelua ja anteeksipyyntöä sitten vaan kehiin. Tahkokallio se on tainnut sanoa, että vaikka käy lapsen kanssa kuinka monta taistelua päivittäin, niin tärkeintä on, että vanhemmat voittavat ne kaikki. Tirvaisemalla häviää rankasti, vaikka ymmärrettäväähän se on, että mieli tekee joskus...
Kyllähän joskus tulee päiviä jolloin kaikki menee nurinkurin ja mikään ei onnistu. Mutta kärsivällisyys ja sinnikkyys ovat pop. Pistän leikiksi itsekin, alan tanssimaan ja hassuttelemaan ->> ei lapsikaan kauaa jaksa myrtsinä olla. Ruoan kanssa leikittelen ->> tekee ruoka-annoksen hassun näköiseksi, vaikka kukan muotoiseksi ja väriseksi. Jne... ottaa elämän välillä rennosti ->> ollaan koko päivä himassa yövaatteisilla ja nukutaan ja syödään mansikoita.
Käy lainaamassa kirjastosta muutama lastenkasvatus kirja!! Ota lomaa, laita muksu viikoksi hoitoon ja lähde rentoutumaan jotta jaksat positiivisella mielellä taas arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla ei ole ollut päiväkään vapaata 13.v aikana ja voin sanoa että pinna välillä kiristyy eikä jaksa HASSUTELLA hehehehe naurattaa nämä täydelliset äiteet neuvoineen.
Vierailija:
mulla ei ole ollut päiväkään vapaata 13.v aikana ja voin sanoa että pinna välillä kiristyy eikä jaksa HASSUTELLA hehehehe naurattaa nämä täydelliset äiteet neuvoineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaan itsestäni, että silloin kun minulla ei ole mitään neuvoa, mitään keinoa - silloin jokin luolanainen sisälläni herää ;-)
En ole kuitenkaan lähtenyt sille tielle, mutta mieli on monesti tehnyt. Lyöminen ei vaan ratkaise mitään, se ei muuta tilannetta paremmaksi. Fiksumpaa on vaikka kääntyä niillä jalansijoillaan ja mennä yksin vessaan istumaan vähäksi aikaa tai jotain, mitä tahansa.
Meillä 2,5-vuotias erittäin voimakastahtoinen ja temperamenttinen uhmis sekä vauva. Univelkaisena saa tosissaan tsempata, ettei käy esikoisen kimppuun, kun koko päivä on heräämisestä yöunille nukahtamiseen yhtä kiukuttelua, kirkumista, vastaanhangoittelua ja sen päälle pikkusiskon kimppuun hyökkäilyä. Jos olen saanut yöllä nukkua edes joten kuten, jaksan ja saan arjen sujumaan huumorilla, mutta väsyneenä tulee kannettua uhmailijaa " niskaperseotteella" jäähylle useampaan kertaan päivän mittaan. Tsemppiä sulle, ap, et ole siis ainoa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi pistää vastaan, kysytte miksi ja selitätte rauhallisena, vaikkakin naama punaisena :-) miksi niin ei saa tehdä. Tiedän, että helppohan se on sanoa... Katsokaa mitä tapahtuu, jos toimittekin rauhallisesti, ettekä anna lapsen hallita tilannetta. Jos ei omat voimat/halut riitä, on parempi hakea apua ja ymmärtämystä esim. neuvolasta, jotta kaikilla olisi taas helpompi olla. Tsemppiä!
äh, en oikein tajua, mitä tarkoitat. selittäminen on ihan pätevä idea silloin kun lapsi kuuntelee, mutta siinä tekee itsensä ihan naurunalaiseksi jos rauhallisena selittää jotain lapselle, joka raivoaa ja huutaa ja vaatii jotain, jonka itsekin tietää älyttömäksi. enkä oikeasti näe miksi mun pitäisi esittää positiivista jollekin (vaikka lapsellekaan) joka kiukkuaa ihan älyttömästä aiheesta.
eikä toki tarvitse teititellä :) (olen siis kaksistaan lapsen kanssa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on toiminut sellainen Anna Wahlgrenin Lapsikirjasta poimittu juttu, että lähtee tietyllä tapaa leikkiin mukaan. Esim. meillä uhmis huutaa joka ilta nukkumaanmenovaiheessa, että ei halua peittoa. Silloin minä yleensä nappaan peiton kainalooni ja sanon, että hyvä idea, nukukin ilman peittoa, äiti ottaakin peiton mukaansa. ai miten kiva saada ylimääräinen peitto itselle. Reaktio tähän on aina se, että lapsi haluaa sittenkin peiton. :) Samoin pukiessa jos lapsi vastustelee ja huutaa, ettei halua pukea, sanon, että hyvä, ei sitten pueta, lähde ihmeessä alasti puistoon, ei äiti oikeastaan jaksakaan pukea sinua. Johan kelpaa vaatteet tämän jälkeen. Jne.
Tätä en siis itsekään väsyneenä jaksa eikä toimi aina ja kaikessa, mutta monissa pikkujutuissa kyllä.
Pitää koittaa tuota. ehkä sillä saisi aina jonkun riidan vältettyä. vähintäänkin lapsi yllättyisi ja ehkä unohtaisi uhmata.
äh, pinna vaan tänäkin iltana paloi, kun tulin suoraan työpäivän jälkeen kotiin nukuttamaan lasta, joka sitten nukahtikin vasta 22.30 hirveän taistelun jälkeen. illat päättyy itkuun molempien osalta, minä useammin kyllä pillitän itsesäälin vallassa vasta kun lapsi nukahtaa.
Makaa lattialla, potkii, hallaa ja huutaa naama valehtelematta ihan sinisenä. Saa välillä vieläkin niitä hengityskatkoskohtauksia (refluksi vai affecti, en nyt väsymykseltäni muista nimeä) joita sai vauvanakin voimakkaasti itkiessään. Lapsi on kuin tuli ja leimaus, niin hyvässä kuin pahassakin, tunnetilat vaihtelevat todella nopeasti ja aivan äärilaitoihin. Lapsi myös ihme kyllä ujostelee isossa joukossa tai vieraissa tilanteissa ja kun jännitys laukeaa kotona, saa kunnon uhmakohtauksen ja käy vauvan kimppuun.
...tyttö tämäkin on, kotona rehvakas ja raivoaa (mutta on tietysti myös ihana, reipas - huom, alan leppyä kun lapsi on ollut jonkin aikaa jo nukkumassa), mutta isossa joukossa saattaa ujostella, varsinkin silloin on hiljainen tarkkailija, jos en ole mukana (siis lähinnä päiväkodissa). Ja harvemmin saa mitään raivareita julkisilla paikoilla - tai no, mitä nyt kaupassa ja puistossa.
no, lämpimät tunteet tyttöä kohtaan valtaa jo mielen, mutta tiedän kyllä, että sama inhottava kohellus on edessä huomenna, eikä se silloin naurata enää yhtään. tilanne on hankala, kun tyttö on aina kiukkuisin sellaisena päivänä, jolloin olen edellisenä päivänä ollut töissä, ja itse olen tietysti myös silloin väsynein. jos on monta vapaapäivää, kaikki alkaa sujua hyvin.
neuvolantädin litanian osaan jo ulkoa, se sanoo: " musta vaikuttaa siltä, että sä jotenkin pelkäät lastasi" , mutta ehkä tässä pitää jonkun kasvattajatahon puoleen kääntyä, jos ei muuta, niin voivat kertoa, milloin tämä loppuu.
ps. onneksi täällä ei ole vauvaa, se olisi varmaan ihan heitteillä kun en jaksa oikein tuota yhtäkään...
Ap täällä. Olipa hyvä, että tein tän aloituksen, vastauksenne saivat mut miettimään asiaa kunnolla, ja ehkä lisää voimia käydä tilannetta päin. Ehkä se virhe, mihin lankean on itsesääli ja se, että menee liikaa mukaan lapsen tunnemyrskyyn ja ärsyyntyy siitä, eli ei pysy niskan päällä, mikä taas tuottaisi lapselle luottamuksen tunteen.
Ja huomion hakukin varmaan on tosiaan yksi tekijä, tottakai lapsella on ollut mua ikävä työillan jälkeisenä päivänä ja hän haluaisia huomiota ja jos sitä en jaksa tarpeeksi tarjota tai käytökselläni jo jotenkin ennakoin riitaa niin eipä ihme, että alkaa sitten protestiksi räyhätä. Huoh, pitää koittaa taas koota itsensä, olenhan sentään aikuinen, tuo toinen vasta pieni, myrskyävinen tunteineen.