15-vuotta yhdessä eläneet

Juuri tulee 15 vuotta täyteen yhteistä taivalta. Tosin ei olla nelikymppisiä. Ollaan hitsauduttu aika yhteen. Viihdytään kyllä yhdessä edelleenkin ja seksiäkin " harrastetaan" useita kertoja viikossa. Toki joskus on taukoja ettei olla toistemme kimpussa, välillä riidellään ja toisen naama ärsyttää mutta ne tuntemukset menee onneksi hyvin nopeasti ohi! Toistaiseksi ei ole tullut mieleen että meillä menisi jotenkin huonosti suhteessa.



Tiedän kyllä vastaavia pariskuntia joita kuvailit Ap.

Toisaalta ei lasten takia viitsisi mitään eroakaan ajatella enkä usko että vaihtamalla paranisi, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Säälittää tuon miehenkin puolesta. Se on nuorekas ja hyväkroppainen, mutta paljonpa senkin kropalle on käyttöä. Ap

Ollaan kyllä kolmissakymmenissä, toinen yli ja toinen alle. Seksi sujuu ja on mukavaa. Paitsi tietysti meilläkin on sitä normaalia paussia, mutta ah kun se taas roihahtaa! Toivottavasti löydätte uudestaan toisenne! Olisi kurjaa jos noin pitkä yhteiselo kuihtuisi pois. Rikastuttakaa sitä jotenkin. Kyllä sitä aina jotain kivaa keksii, ja uusia kokemuksia vain hakemaan.

Me ollaan oltu 17 vuotta yhdessä ja VALITETTAVASTI hyvinkin tutulta kuulostaa. Ja tiedän et muissakin perheissä eletään just sinun kuvaamallasi tavalla. En tiedä onko se oikein, mut uskon et monessa perheessä kynnys lähteä on vaan niin suuri.....

Ap:n teoria on, että tämä tauti iskee useimmilla joskus neljänkympin tietämissä ja siitä yli. Tiedän kyllä joitakin onnellisiakin 40+ pareja, tuntuvat vaan olevan vähemmistössä.



ap

Minä noin 35v., mies n. 40v. Tosi mukavasti menee, aika lailla niin kuin on aina mennyt. Elämä pienten lasten kanssa on aika väsyttävää, eikä arjessa jakseta tai ehditä kauheasti kuherrella keskenämme. Nahinaa ja kärttyilyäkin on puolin ja toisin ihan normaali määrä. Tykätään silti toisistamme yhtä paljon kuin ennenkin, ja selvästi _viihdytään_ toistemme seurassa. Etenkin iltaisin, kun lapset ovat nukahtaneet, on kiva jutella miehen kanssa. Seksiin asti jaksetaan ja ehditään n. kerran viikossa, mutta silloin se on ihan kivaa, jos ei nyt kauhean innovatiivista. Sellainen pieni flirtti ja " seksuaalinen värinä" on kyllä jatkuvasti päällä, siis keskenämme.



Olen iloinen siitä, että näinkin pitkä suhde voi yhä tuntua niin hyvältä! : )

Miten teidän suhteenne lähti aikoinaan käyntiin? Olitteko aivan " umpirakastuneita" toisiinne? Entä oletteko tunteneet puolisoanne kohtaan sellaista voimakasta kiintymistä, perhosia vatsassa tyyliin? Vietättekö välillä vain kahdestaan aikaa? Käyttekö koskaan kahdestaan esim. jossain kylpylä/hotelli yms. matkoilla? Jos suhdetta ei hoida niin ei se varmaan kestä hyvänä kovinkaan pitkää aikaa?!



Itselläni on parikin tuttua pariskuntaa jotka ovat lähellä eroa. Näissä pariskunnissa on yhtenäisiä asioita. Suhde ei ole alkanut ensisilmäyksellä vaan vähän kaveripohjalta ja he eivät ole yhdessä kovinkaan usein vaan lapset ovat aina mukana joka paikassa, töissä kuluu paljon aikaa jne. En tiedä että onko noilla asioilla mitään merkitystä?



Toivottavasti saatte vielä suhteenne kuntoon :)

Seksiä vaihtelevasti, joskus neljä tai viisi kertaa viikonlopussa, joskus pari viikkoa ihan ilman.



Nauretaan ydessä ja ollaan parhaita ystäviä. Oma aika molemmilla käytännössä olematon, yhteistäkin aikaa vain vähän (miehellä todella pitkät työpäivät ja viikot, minä kotiäitinä). Lomat sitten ollaan oman perheen kesken ja matkustellaan ja nautitaan yhdessä olosta.



En usko, että tuo ap:n teoria neljänkympin kriisistä pitäisi paikkansa, sillä tunnen monia pitkään yhdessä olleita pariskuntia, jotka ovat 40+ iässä edelleen onnellisia, vastaavasti tunnen myös nuorempia pariskuntia, jotka pitkän yhdessäolon päätteeksi elävät kuolleessa suhteessa tai päätyvät eroamaan.



Uskon, että enemmän on kiinni ihmisistä ja siitä miten jaksetaan yhdessä suhdetta hoitaa. Se ei nimittäin pitkälle kanna, jos molemmat tekee vain pakolliset, koittaa olla ystävällinen ja kohtelias ja vuorotellen kumpikin yrittää vähän enemmän.

Meillä on mukavaa keskenämme. Harrastamme yhdessä ja molemmilla on sellainen ammatti joka kiinnostaa toistakin osapuolta. Lapsia on ja viihdymme yhdessä. Joskus tulee kausia että toinen on vaisu ja äkäinen, silloin annamme toisillemme tilaa. Yleensä se loppuu siihen kun se äkäisempi sitten roihahtaa ja purkaa pahaa oloaan ja sitten jutellaan niin että ilma on puhdas.



Sellaisia " roihahduksia" on onneksi hyvin harvoin ja liittyy melkein aina stressaavaan työtilanteeseen. Yleensä meillä roihuaa se rakkauden liekki.. ;)



Meillä on saman ikäisiä tuttavapariskuntia ja heillä on aika samanlaista kuin meilläkin. Toki tiedän tapauksia jossa pari piikittelee toisilleen ja ilmapiiri heillä on kylmä. Osa näistä pareista on eronnut, osa piikittelee toisiaan varmaan lopun elämäänsä. Meillä sellaiseen hampaiden kiristelyyn tai nälvimiseen ei mennä. Puhumme joka päivä niin paljon että mieltä painavat jutut saadaan heti esille.



Eikös tuollainen kireä ilmapiiri kerro jotain sellaista että ettei jakseta kuunnella/ puhua/ ymmärtää. Toisen kunnioittaminen on kai se perusidea. Menkää vaikka johonkin parisuhdekurssille. Tai jos tilanne on oikein vaikea niin pariterapeutille? Ei kai siinä mitään häviäkään.



Ei terveeseen suhteeseen kuulu hampaiden kiristely.

Elikkäs terapiaan menossa:/

Kerran suhteen aikana on oltu pitempi aika erossakin, ennen naimisiin menoa. Kun palattiin yhteen, olin vähän rakastunut mieheen, oikeastaan enemmän kuin olen ikinä ollut, ja sitten mies sanoi jotain tosi loukkaavaa! Minä siihen sitten, että tajuatko mitä tuo teki mun rakastumisen tunteelle. Ja mies totesi siihen että ehkä se on hyvä niin! Tunsin itseni ihan naurettavaksi kun olin rakastunut mieheen - edes vähän rakastunut - ja se tuolla lailla torjui sen.



Äh. Kuulostaa jotenkin ihan hirveältä lähtökohdalta suhteelle kun sen tuohon kirjoittaa.



Suurimman osan ajasta tunnen ihan hirvää syyllisyyttä, koska tämä meidän seksittömyys on suureksi osaksi mun syytä. En vaan halua. Ja sitten kun laitan näitä meidän juttuja paperille, joskus tulee mieleen että miten voisin edes haluta. Toisaalta sitten taas mies ei ole mikään hirviö. Ei lyö tai hauku tai muuta, yrittää vaan omalla onnettomalla tavallaan saada asioita aikaan (esim. seksiä) ja sitten saa asiat vaan entistä pahemmin solmuun. En oikeasti tiedä mikä johtuu mistäkin ja kenen on syy, jos kenenkään!



Ap

On koettu kriisi ja nyt onns. toipumis aika. Seksiä ei joka viikko välttämättä ole mutta onneksi se ei kumpaakaan haittaa. Elämä oli ennen kriisiä aika tylsää mutta kun huomasimme että toisen voi menettää niin opimme taas arvostamaan tätä yhteistä elämää.

meidän suhde alko ihastumisella, mutta aika nopeesti laimeni. meille oli vauvajo tulossa sillon, enkä mä uskaltanu heittäytyy yh:ksi. tässä on nää vuodet sinnitellty vaihtelevasti. nyt on lapsia 5, talon rakennus meneillään, mutta mä olen nyt ihan " oikeesti" ruvennu miettiin että tätäkö mä haluan elämältäni... omat viat on mullakin, mutta miehen sanomisiin en voi luottaa yhtään... tähän asti oon miettiny, että en halua lapsistani avioerolapsia. (mun vanhemmat on eronnu mun ollessa 15v)



mutta pitkälti meillä on siis tollasta kun ap:llä :/

Ollaan oltu aina hirveän tarkkoja siitä, mitä meidän parisuhteelle kuuluu ja tarvittaessa otettu kovastikin yhteen.



Meillä ei pinnistellä.

Vaan sillä että miten suhde on aikoinaan lähtenyt käyntiin! Jos jo heti alussa, sanotaan nyt ensimmäisen vuoden aikana on ollut kaikenlaisia ongelmia, kylmiäkin tunteita ilmassa niin eipä suhde voi useiden vuosien jälkeenkään olla mikään hyvä? Ja mitä kummatkin puolisot sitten hakee siltä suhteelta, mitä odotuksia sen suhteen on? Jos useista asioista ollaan eri mieltä niin mitä siitäkään tulee pidemmän päälle? Toki suhteeseen kuuluu niitä kyllästymisvaiheitakin mutta ei ne kovin pitkää aikaa saa kestää! Ja silloin pitää miettiä että mitä pitäisi tehdä eikä vaan jäädä paikoillaan junnaamaan... Ongelmista pitää pystyä puhua ja mieluummin ihan heti eikä vasta vuosien kuluttua ärähtää.



On kyllä pariskuntia joiden olisi järkevämpää erota kuin yrittää enää jatkaa. Eihän täällä olla kuin kerran :( Ja sitä aikaa ei kannata tuhlata sellaisen ihmisen kanssa jota ei rakasta oikeasti!!!

molemmat olemme kotona viihtyvää sorttia. Nyt kun lapset alkaa olla jo aika isoja, niin tuntuu kivalta välillä lähteä jonnekin kaksinkin.

Ero on tullut myös monille kavereillemme, jotka ovat olleet yhdessä 20v tai ainakin lähes. Kaikilla syy on ollut erilainen ja samanlainen, ei oikeastaan mitään yhteistä, vaikka välillä on yritetty viettää aikaakin yhdessä. Tehty jossain uudelleen ihastumisvaiheessa iltatähtikin ja sitten onkin taas palattu samaan vanhaan, sun sukkas on väärässä paikassa ja sä olet lahna sängyssä.

Ei ole ollut oikeastaan koskaan aloittajan kuvaamaa tunnelmaa meillä, oltiin vast´ikään 25-vuotishäämatkalla ja ihanaa oli.

Ikää on miehellä viitä vaille 50 v. ja itse pari vuotta nuorempi, lapsiakin asuu kotona vielä useampia, yksi alle kouluikäinenkin.



Aloittajalle sanoisin, että alkakaa tehdä työtä suhteen eteen, menkää parisuhdekurssille, etsikää joku yhteinen harrastus, jos ei vielä ole, muistelkaa mikä siinä puolisossa aikanaan oli niin ihanaa ja puhukaa siitä miltä nyt tuntuu jne.