Työelämästä kotiäidiksi

ovat palstoilla, kävin nimittäin itse laittamassa ruokaa välillä... ;)



Ymmärrän kyllä huolen omasta tilanteestasi. Työelämässä asiat tuntuvat muuttuvan alalla kuin alalla nopealla vauhdilla. Aina siltä ei tunnu, mutta kun miettii muutaman vuoden taaksepäin, huomaa eron entiseen.



Luulen kyllä, että toiset työnantajat edelleenkin arvostavat iän ja elämän tuomaa kokemustakin. Ihmisiä haetaan paikasta riippuen erilaisiin tehtäviin ja harva kuitenkaan valmiiksi alkutilanteessa osaa työtehtäviä, varsinkin jos on tulossa firman ulkopuolelta.



Nyt vaan tällä hetkellä tehokkuus ja asianuntijuus on in. Luulen kuitenkin, että tulee joskus taas aika, kun painotukset työelämässä muuttuvat taas (mihin, sitä en osaa ajatella). En jaksa uskoa, että kaikki jaksaa ikuisuuksia vaan entisestään tehostaa ja kouluttautua kiihtyvällä vauhdilla.



Ja se alemmuuden tunto on varmaan monelle kotona olevalle ainakin hetkittäin tuttu tunne. Kannattaa pyrkiä niinä hetkinä asettumaan ulkopuolisen silmin katsomaan omaa elämää. Joku toinen saattaa olla kateellinen siitä rohkeudesta, että on jäänyt kotiin ja hoitaa " pää pystyssä" tärkeää tehtävää kotona. Ja näin ajatteleva saattaa viedä aamuisin omat lapsensa hoitoon tuntien siitä huonoa omaa tuntoa.



Kaikille kotona oleminen ei ole mahdollista, vaikka kuinka se olisi koko perheen tahto. Toisaalta toiselle perheelle saattaa olla ainut järkevältä tuntuva tapa hoitaa asia niin, että vanhemmat käy töissä ja lapset ovat päivähoidossa tai alaluokilla iltapäiväkerhossa ja kaikki sujuu hyvin.



Toivottavasti sinua lohduttaa kun sanon, että minä kerään rohkeutta samaan!

Itse olen aikeissa jättäytyä pois vakituisesta työsuhteestani (hyvin palkattu ja mielekäs työ) pois lasten ja perheen hyvinvoinnin vuoksi. Toinen lapsistani menee syksyllä ekalle luokalle. Mieheni tukee tätä ajatusta ja olemme päättäneet supistaa menoistamme (lomamatkoista ja turhasta tavaroiden ostamisesta), jotta voimme toteuttaa suunnitelmamme. Tarkoituksenani on olla kotona 1- 1,5 vuotta. Uskon, että koko perhe tulee voimaan paremmin, mikäli jään kotiin. On sanomattakin selvää, miten arvokas asia lapsillekin on, kun kotiin koulusta tultaessa vastassa on oma äiti. Avainasia on myös kiireettömyys. Olen myös varma, että tämä ratkaisu hyödyttää myös minua ja miestäni ja tekee hyvää parisuhteellemme. Sanotaanhan, että lasten onni on äidin ja isän välinen hyvä suhde.



Kannustan sinua toimimaan samoin. Takuulla et ratkaisuasi tule myöhemmin katumaan.



Ella

Ihanaa kun satuit olemaan " linjoilla" ... Toinen lapsesi on aloittamassa koulun, onko toinen jo vanhempi? Meillä on ollut ihan vastaavanlaisia ajatuksia lomien yms suhteen tinkimisestä. Tosin jos itse jään pois työstä,, olen varmaan useampia vuosia.



Meillä toinen lapsi alkaa olla jo sellaisessa esimurkkuiässä (jäkätystä alkaa olla), mutta vielä hänkin aika ressukka sairastuessaan yms. Olemme olleet siinä suhteessa onnekkaita, että lapset sairastelleet aika vähän. Mutta olen vaan mielessäni ajatellut niitä äitejä ja isiä, joiden lapset sairastaa paljon tai jos on jotain synnynnäistä vammaa. Miten ihmeessä he jaksavat työssä ja saavat asiat järjestymään... Tosin meiltä puuttuu se muiden aikuisten/isovanhempien tukiverkko, joka toisilla apuna pulatilanteissa...

Tohkeissani unohdin laittaa...

Eli teet 6h/pvä ja saat kelalta n.50/ekk menetettyjä ansioita korvaamaan. Sekin auttaa jo kovasti, että on kotona kahdelta neljän sijaan.



Mutta jää ihmeessä kotiin kokonaan jos siltä tuntuu!

Kelan korvaukseen minulla olisi oikeus vasta syksystä alkaen, koska lapseni aloittaa silloin koulun.



Teen nyt nelipäiväistä työviikkoa, ja sen myötä olenkin ymmärtänyt miten erilaisia nämä hoitovapaapäivät on muihin verrattuna. Tosin töissä kyllä heti huomaa, että on ollut yhden päivän välillä pois (joka kerta)...

lapset 4 ja 2, ovat kotona kotihoidontuen turvin. Minä olen ajatellut tosissani kotiin jäämistä kokonaan. Meillä ei ole velkaa, on maksettu talo Helsingissä ja rutkasti säästöjä, joten mitään syytä itsensä revittämiseen ei enää ole.



Akateeminen koulutus mulla on, joten vähän tuntuu hukkaan heitetyltä, mutta ei tämä arjen raadantakaan helppoa ole.

Olen vannoutunut kotiäitiyden kannattaja, mutta itse olen juuri vienyt 3 ja 4 vuotiaat lapset hoitoon ja palannut itse töihin. Hullulta tämä tuntuu. Lapsia näen muuteman tunnin illassa ja koko ajan on väsymystä ja kiirettä. Lapset ovat enemmän päiväkodissa kuin kotona. Saas nähdä kuinka kauan tätä jaksaa. Nyt jo haaveilen, että jäisin kokonaan kotiin. Varsinkin siinä vaiheessa kun lapset aloittavat eskarin/koulun. Toteuta ihmeessä ajatuksesi, jos se kerran taloudellisestikin on mahdollista.

Sanoitpa osuvasti, että mitään syytä ei itsensä repimiseen ole. Vaikka on hyvä koulutuskin, olen monesti miettinyt mitä tuo hukkaan meneminen tarkoittaa. Jos olet ehtinyt jo ulosmitata koulutustasi tekemällä itsestäsi taloudellisesti riippumattoman jatkuvasta työnteosta, voisiko ajatella että jatkossa koulutus on sinulle ajanjakso elämästäsi, kokemuksia ja mahdollisuuksia (joita olet käyttänyt ja on mahdollista jatkossakin, jos tule t toisiin ajatuksiin). Toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan.



Se tässä elämässä onkin niin kummallista, että ajaudutaan yleisesti hyväksyttäviin tavoitteisiin, kuten hyvä työpaikka, nousujohteinen ura, kokoajan paraneva taloudellinen tilanne, pari kaunista ja hyväkäytöksistä lasta ja kehittävät harrastukset esimerkiksi. Nyt vähän kärjistän, mutta tarkoituksella. Sitä vaan niin helposti tulee omaksuttua ajatuksia (itseni mukaan lukien, sinua en tarkoita...), jotka eivät aina ole omia. Kukaan ei ole enää kiinnostunut samassa mittakaavassa kuin ennen esimerkiksi vapaaehtoistoiminnasta, vaikka oman lasten harrastusten parissa, koska ne eivät mahdu elämälle asetettuihin tavoitteisiin.



Johan tuli paasattua... ajatuksia on paljon, mutta varmaan on hyvä lopettaa tähän. Taidan vaan olla kasvamassa aikuiseksi, kun monet " selvät" asiat on mennyt niin kyseenalaisiksi... Tunnen tulevani joskus itseni yllättämäksi!

on. Kaipaan toisinaan töihin, ja poden alemmuudentunnetta siinä, etten enää " päde" töissä.



Minulle on ollut myös kova paikka huomata, että ensimmäisten 10 vuoden aikana työelämässä tekemäni uurastukset ovat nyt lähes poisheitettyjä - sillä toimialamme muuttuu koko ajan varsin nopeasti. Olen " hyvä tyyppi" , mutta ne jotka minut muistavat ovat lähteneet tai aivan muissa organisaatioissa, ja näyttöni ovat esihistoriallisista projekteista joita harva muistaa.



Nyt en enää haluaisi palata junioreiden kanssa samalle viivalle töihin, sillä minussa ei ole enää sitä uhmakkuutta ja kaikkitietäväisyyttä, enkä edes jaksaisi sitä. Pois jäädessäni en tosissani tunnustanut yllä olevia asioita uhkaksi, mutta kyllä ne ovat toteutuneet.