Lue keskustelun säännöt.
10 vuotinen suhde, vasta nyt alan rakastamaan
13.07.2015 |
Meillä on pitkähkö suhde, jossa alkuvuosina ollut aikamoisia alamäkiä. Yhdessä kuitenkin edelleen ollaan ja vasta nyt tuntuu, että alan tosissani rakastamaan miestäni. Miten vasta nyt voi huomata, että hän on melkoinen kultakimpale minulle.
Mies on pitkään jo halunnut lasta, itse en ole tosiaan halunnut. Mutta nyt on alkanut tuntumaan, että voisiko sittenkin... Toisaalta pelkään, että vauvavuosi repisi meidät taas palasiksi.
Onko jollain ollut suhteessa aluksi haastavat vuodet, mutta sitten kaikki muuttunut hyväksi ja lapsikin vain lujittanut suhdetta? Mies olisi mahtava isä, siitä ei epäilystä.
Ennestään minulla kaksi ihanaa teiniä.
Kommentit (9)
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 12:05"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:26"] [quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:20"]Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä.. [/quote] Mies oli yltiöpäisen mustis. Alkoholia kului ja humalassa saattoi käyttäytyä agressiivisesti (ei koskaan minua kohtaan!). Ikää on tullut, alkoholi jäänyt lähes ja kovin seesteinen hän on nykyään. Oli mulla yksi ihastuskin alkuvuosina, kun olin varma että eroamme, siitä oli jo sovittu. Mies sairastui vakavasti, se piti meidät yhdessä ja vuosi toisensa jälkeen suhteemme voi paremmin ja paremmin. [/quote] Mies on tuossa saanut sinulta ilmeisesti aika paljon hoivaa, huomiota ja rakkautta? Jos teillä olisi lapsi, niin sehän vähenisi häntä kohtaan automaattisesti. Onko suhteenne ihana olo perustunut sille, että kun hoivaat miestä, niin hän nauttii ja sitten se tuntuu sinustakin mukavalta, vai...? Mietin vaan, että kun itse olin saanut megapaljon tukea mieheltäni niin ihan oikeasti sekin on näkymyt arjessani ja minussa, että en enää saakaan. Vaikkei mies siis mitenkään hylänny mua ole, mutta hänelle lapset menevät ensin (kuten oikein onkin). Jäisikö lapsesta huolenpitäminen sinulle vai miten näet asian? 3 [/quote] Kiitos ajatuksistasi. En ole joutunut miestä hoivaamaan. Ennemminkin olen vaikuttunut siitä, kuinka rohkea ja vahva hän onkaan. Itse olisin syöpädiagnoosista luuhistunut, mutta mies ei! Kävi sädetyksissä ja töissä koko ajan, vaikka ilman muuta olisi voinut sairastaa kotona. Ei murtunut / märehtinyt / kerännyt säälipisteitä. Sairaus on nyt selätetty, eikä mainittavaa riskiä uusiutumisesta ole. Mies olisi varmasti yhtä täysipainoinen hoitaja lapselle, mitä minäkin. Kun lapseni olivat pieniä, niin kuskasi hoitoon ja huolehti aina tarpeen mukaan kuten kunnon isäpuolen kuuluukin. On maksanut lasteni etelänmatkat jos minulla ei ole ollut rahaa. Kaikinpuolin luotettava "työpari" perhe-elämään siis :) Itseä pelottaa, että jos väsyn vauva-arkeen niin turhautuisin myös mieheen. Nyt on niin helppoa, kun on aikaa ja vapautta olla kahdestaan. Ap
[/quote]
Aivan, joo. Ootko keskustellut miehen kanssa tuosta? Kuinka paljon hän haluaa lasta, onko sellainen mies, joka erossa vaikka haluaisi lapset, siis EN TARKOITA, että te eroaisitte, vaan että kun on miehiä, joille se ei sit käy, että heille on oikeastaan mitään vaivaa lapsista, vaan että näitä ois vaan kiva olla, ja sit on isiä, jotka haluaa lapset ehdottomasti itsellen. Niin jotenkin olettaisin, että sellainen mies auttaa tai vaikka hoitaa lasta kokonaan kotonakin sen minkä voi? Tietenkään mies ei voi varmasti sanoa etukäteen, millainen on, mutta kuinka vastuuntuntoiselta hän muuten vaikuttaa? Sairauden hoiti hienosti, hyvä, mutta lapsi on toki hieman eri asia.
Meinaan ei se sit mitään, jos sä väsyt, jos mies sit hoitaa, muta jos mies kuitenkin olettaa/tahtoo/toivoo, et sä hoitdat lapsen niin onhan se vähän huonokin. Meillä esim. mies katsoo lapsille vaatteet, pukee, auttaa ekaluokkalaista läksyasioissa mitä tarvii, kuuntelee lasten jutut, laittaa nukkumaan jne jne.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tykkäsin viestistäsi. aina tuohon viimeiseen lauseeseesi asti.
Oho, olipa tuo otsikko ja alku kuin minun näppikseltäni. Ollaan oltu kimpassa 8 vuotta ja mä alan vasta nyt tajuta, että mieheni on kultakimpale ja välittää minusta oikeasti ja enemmän kuin luulinkaan.
Mutta tuohon lapsiasiaan. Todella vaikea sanoa, keille se on hyvä ja keille ei. Mies, (jonka olen tuntenut ja kanssa on-off seurustellut) kauemminkin kuin tämän 8 vuotta oli myös aina halunnut lapsia. Minäkin halusin, mutta pelkäsin oman lapsuuteni (torjuva äiti) ja siitä seuranneen masennuksen olevan sille este. Mies ei painostanut, oli jo hyväksynyt ajatuksen että ehkä lapsia ei tule. Mutta sitten innostuinkin asiasta ja saimme kaksi lasta. No, minullehan siitä muodostui kriisi, miehelle ei. Mies sanoi heti alkuun, että suhteemme on parantunut lasten myötä ja sanoo yhä niin. Itse koin aivan päinvastoin. Aloin olla tyytymättömämpi ja tuntui, että minua tukenut mies ei enää (ymmärrettävästi) ehdi keskittyä minuun (hävettää myöntää tämä tunne).
Mutta mieheni on ollut koko ajan tyytyväisempi kuin koskaan JA se on auttanut sitten minuakin. Tosin olen vieläkin lapsuuteni nostattamassa kriisissä, mutta mies on nyt sitten juuri näyttänyt sen puolensa, jota en hänessä olisi koskaan voinut kuvitellakaan olevan, eli kun aloin kriiseillä niin hän ei sanonutkaan: ulos, tuossa on ovi, vaan on sanonut, että tunne pois, mitä sun tarvii.
Olenhan minäkin iloinen, että mulla on lapsia, mutta mulle tää on silti ollut äärettömän vaikeaa. Mutta sullehan se ei varmaan samaa olisi, kun sulla on jo lapsia. Eli kai tää pointtini on se, että mies kyllä saattaa kokea suhteen vain paranevan, mutta tietenkään en voi taata sitä teille :)
Minä,osasin omaa jaksamistani epäillä, vaikka en uskonut että ihan näin iso kriisi tulisi itselleni ja varoitin miestä, että jos hankimme lapsia, niin voi käydä niin, että saat olla aika-ajoin kuin yh, oletko valmis siihen ja mies sanoi, että hän on valmis. Eli meillä mies on ottanut päävastuun lapsista ja on tosiaan saanut (ja kyennyt) aika ajoin olemaan kuin yh :( Mitenköhän sinun miehellesi se ajatus, onko valmis ottamaan lapsesta ison vastuun, vai mikä sinua siinä eniten mietityttää?
Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä..
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:20"]Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä..
[/quote]
Mies oli yltiöpäisen mustis. Alkoholia kului ja humalassa saattoi käyttäytyä agressiivisesti (ei koskaan minua kohtaan!). Ikää on tullut, alkoholi jäänyt lähes ja kovin seesteinen hän on nykyään. Oli mulla yksi ihastuskin alkuvuosina, kun olin varma että eroamme, siitä oli jo sovittu. Mies sairastui vakavasti, se piti meidät yhdessä ja vuosi toisensa jälkeen suhteemme voi paremmin ja paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:20"]
Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä..
[/quote]
Ap ehkä ehtii vastaamaan, mutta voin kertoa miten meillä oli. Meillä ei varsinaisia ongelmia ollut mutta itse en tuntenut miestäni kohtaan kovinkaan paljon, enkä varsinkaan romanttisessa mielessä. Hän oli ja on vain paras ystävä ja ihminen, kenet olen tavannut. En kuitenkaan enää sitten miettinyt, että ollakko hänen kanssaan kun olimme yhteen muuttaneet, koska jos sitoudun niin se on sitten niin, mutta aina tuntui, että jouduin tyytymään mieheen, johon en ole rakastunut, koska en halunnut olla yksin, mutta en löytänyt/kelvannut/saanut ketään sellaista, jonka kanssa olisi sukat pyörineet jaloissa. Itsekästäkin, mutta siihenkin on syitänsä, joihin en mene nyt tässä. Mutta että noistakin asetelmista voi suhteen kokea hyvänä ja varsinkin kun elämä tuo eteen asioita, joissa joku ihana hulivilimies olisi hylännyt minut jo ajat sitten.
Mutta nyt oon alkanut tuntea enemmän, kun mies kesti kuin järkähtämätön kallio näitä minun ja meidänkin ongelmia. Mies on koko ajan tiennyt mun mietteeni.
3
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:26"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:20"]Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä.. [/quote] Mies oli yltiöpäisen mustis. Alkoholia kului ja humalassa saattoi käyttäytyä agressiivisesti (ei koskaan minua kohtaan!). Ikää on tullut, alkoholi jäänyt lähes ja kovin seesteinen hän on nykyään. Oli mulla yksi ihastuskin alkuvuosina, kun olin varma että eroamme, siitä oli jo sovittu. Mies sairastui vakavasti, se piti meidät yhdessä ja vuosi toisensa jälkeen suhteemme voi paremmin ja paremmin.
[/quote]
Mies on tuossa saanut sinulta ilmeisesti aika paljon hoivaa, huomiota ja rakkautta? Jos teillä olisi lapsi, niin sehän vähenisi häntä kohtaan automaattisesti. Onko suhteenne ihana olo perustunut sille, että kun hoivaat miestä, niin hän nauttii ja sitten se tuntuu sinustakin mukavalta, vai...? Mietin vaan, että kun itse olin saanut megapaljon tukea mieheltäni niin ihan oikeasti sekin on näkymyt arjessani ja minussa, että en enää saakaan. Vaikkei mies siis mitenkään hylänny mua ole, mutta hänelle lapset menevät ensin (kuten oikein onkin). Jäisikö lapsesta huolenpitäminen sinulle vai miten näet asian?
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:26"]
[quote author="Vierailija" time="13.07.2015 klo 11:20"]Minkälaisia ongelmia teillä oli alussa? Sillä vain kun itsellä on nyt miehen kanssa ongelmia ja koitan miettiä pitäisikö kuunnella sydäntä vai järkeä.. [/quote] Mies oli yltiöpäisen mustis. Alkoholia kului ja humalassa saattoi käyttäytyä agressiivisesti (ei koskaan minua kohtaan!). Ikää on tullut, alkoholi jäänyt lähes ja kovin seesteinen hän on nykyään. Oli mulla yksi ihastuskin alkuvuosina, kun olin varma että eroamme, siitä oli jo sovittu. Mies sairastui vakavasti, se piti meidät yhdessä ja vuosi toisensa jälkeen suhteemme voi paremmin ja paremmin.
[/quote]
Mies on tuossa saanut sinulta ilmeisesti aika paljon hoivaa, huomiota ja rakkautta? Jos teillä olisi lapsi, niin sehän vähenisi häntä kohtaan automaattisesti. Onko suhteenne ihana olo perustunut sille, että kun hoivaat miestä, niin hän nauttii ja sitten se tuntuu sinustakin mukavalta, vai...? Mietin vaan, että kun itse olin saanut megapaljon tukea mieheltäni niin ihan oikeasti sekin on näkymyt arjessani ja minussa, että en enää saakaan. Vaikkei mies siis mitenkään hylänny mua ole, mutta hänelle lapset menevät ensin (kuten oikein onkin). Jäisikö lapsesta huolenpitäminen sinulle vai miten näet asian?
3
[/quote]
Kiitos ajatuksistasi.
En ole joutunut miestä hoivaamaan. Ennemminkin olen vaikuttunut siitä, kuinka rohkea ja vahva hän onkaan. Itse olisin syöpädiagnoosista luuhistunut, mutta mies ei! Kävi sädetyksissä ja töissä koko ajan, vaikka ilman muuta olisi voinut sairastaa kotona. Ei murtunut / märehtinyt / kerännyt säälipisteitä. Sairaus on nyt selätetty, eikä mainittavaa riskiä uusiutumisesta ole.
Mies olisi varmasti yhtä täysipainoinen hoitaja lapselle, mitä minäkin. Kun lapseni olivat pieniä, niin kuskasi hoitoon ja huolehti aina tarpeen mukaan kuten kunnon isäpuolen kuuluukin. On maksanut lasteni etelänmatkat jos minulla ei ole ollut rahaa. Kaikinpuolin luotettava "työpari" perhe-elämään siis :)
Itseä pelottaa, että jos väsyn vauva-arkeen niin turhautuisin myös mieheen. Nyt on niin helppoa, kun on aikaa ja vapautta olla kahdestaan. Ap
Up