Onko siitä jotain haittaa, ettei ajattele asioita, jotka tuntuu

ikäviltä ja joiden ajatteleminen tekee olon surulliseksi/haikeaksi/yms.? 

Mulla on asioita joiden ajattelu saa olon tukalaksi ja aina tietoisesti vältän niiden ajattelua. Heti jos se tulee mieleen ja olo alkaa käydä ahdistuneeksi, niin teen mitä tahansa, että saan sen asian pois mielestä. Harrastatteko te koskaan tuota? Tekeekö tuolla vain itselleen karhunpalveluksen? Ne asiat ei ole aina mitään vakavia (on niitäkin joita olisi oikeasti hyvä ajatella), mutta sellaisia jotka saa mielen alakuloiseksi ja haikeaksi. Mä vähän kuin lykkään ja lykkään niiden asioiden kohtaamista. Siltä se tuntuu, vaikka ei kai niitä kaikkia edes tarvitse varsinaisesti kohdata... Sellaisia harmittomia juttuja, mutta silti... Pitäisikö niitä asioita vain rohkeasti ajatella ja vaikka itkeä jos siltä tuntuu? Tuntuisiko ne sitten enää niin harmittavilta jutuilta?

Yhtenä esimerkkinä vaikka sellainen, etten pysty oikein ajattelemaan esikoisen vauva- ja pikkulapsiaikaa, kun sitä aikaa kaipaa niin paljon. Jos joskus ihan kunnolla jäisin muistelemaan ja ajattelemaan sitä aikaa, niin helpottaisikohan se sitä kaipuuta ja haikeutta?