Huono omatunto siitä että pärjään vallan mainiosti vaikka lapset ovat isällään

Meillä mennään siis viikko-viikko systeemillä. Tätä hommaa alettiin testaamaan kesän alussa ja hyvin on mennyt, tällä linjalla jatketaan. Lasten ollessa nuorempia oli luonnollisesti eri systeemi (meidän lapset ei olis ymmärtäneet/kestäneet viikon eroa toisesta vanhemmasta niin hyvin kun nyt)
--------
Aluksi ajattelin että mitenhän selviän, mutta nyt oon hoksannu että selviän huolestuttavan hyvin. Äsken vein muksut isälleen, halasin hyvästiksi ja autossa huomasin hymyileväni. Edessä nyt kokonainen viikko töihin (ja itseeni) keskittymistä. Toki ikävöin lapsiani hurjasti, mutta tiedän että heillä on kaikki vallan mainiosti iskän kanssa joten en jaksa heistä sen kummemmin murehtia. Heidän isänsä on ihan mahtava ja luotettava tyyppi. Iltaisin välillä soitellaan kuulumisia. Isompien kanssa whatsappaillaan. Ja tietysti loppuviikosta on aivan mahtava fiilis kun saa lapset taas viikoksi itselleen.
--------
Jotenkin nolottaa myöntää että oon tän järjestelyn avulla oikeasti parempi äiti. Siis sen avulla että oon erossa lapsistani välillä. "Omalla" viikolla keskityn töihin (teen yleensä 10-12h/pv) sekä käyn ulkona ystävien/tuoreen miesystävän kanssa. Hoidan sillä viikolla myös siivoamiset ja juoksevat asiat. Lapsiviikolla sitten saan vaan keskittyä heihin, energiaa riittää. Teen silloin myös vain 5-7h työpäivää ja usein otan perjantain vapaaksi jollon kuopus saa vapaan päiväkodista.
--------
Tänne kirjoitin koska minulla on asiasta hurjan huono omatunto. Eihän kunnon äidin pitäs nauttia tämmösestä? Ei ainakaan parin työkaverini mielestä, jotka niin ihanasti tätä asiaa kommentoivat minulle tällä viikolla. Onko kellään kokemuksia samanlaisesta järjestelystä? Mitä fiiliksiä teillä on asiasta?