Mitä mieltä olet suhteesta jossa ei koskaan sanota rakastavansa

Mietin vain että mitä mä odotan. Ei se toinen muutu niinkuin ei munkaan rakkauden ja läheisyyden kaipuukaan mihinkään katoa.

Ymmärrän, että sinua "pelottaa" ja epäröit.

Mutta tarvitseeko tuttua, rakasta ihmistä ja omaa elämäänsä loppujen lopuksi pelätä?

Viittaan tällä myös avausviestiisi. Ei se elämä muutu miksikään, jos vain odottaa, että toinen muuttuu. Kyllä se itsestä pitää lähteä.

Olen itse eronnut. Silloin ajattelin, että nyt olen yrittänyt kaikkeni, että kyllä pitää sitten erota. Silti olen jälkeenpäin ajatellut, että olisin voinut olla avoimempi, hellempi, ystävällisempi, rakastavampi, niin taatusti ei olisi tullut koko eroa. Liitto oli muuten kunnossa, ei alkoholia, ei väkivaltaa - henkistä eikä fyysistä - eikä mitään muutakaan. Liitto vain väljähtyi. Nyt ollaan edelleen hyviä ystäviä, kummallakin omat elämänsä, mutta kun ollaan keskusteltu niin kumpikin on sitä mieltä että annettiin suotta hyvän avioliiton valua kankkulan kaivoon.

Rohkaisen sinua siis tekemään aloitteen. Eihän sen tarvitse olla mitään jättisuurta. Pieni hipaisu silloin tällöin, lämmin katse. Kivoja sanoja, ensin vaikka että voi että sinä olet kiva mies, ja sitten voitkin jo sanoa että kulta minä rakastan sinua vielä vaan.

Sillä niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Meillä ei ole koskaan viljelty - minä rakastan sinua - lausetta. Joskus olen voinut sanoa miehelle: olet rakas, mutta molemmin puolin tiedämme ilmankin. Meillä rakkaus on tekoja, läheisyttä ja kumppanuutta ilman että sitä pitää varmistella sanoilla.

miten se miehen mahdollinen rakkaus ilmenee.



Minä olen välillä aika kiukutteleva ja vaativa akka, joka odottaa (turhaan) että mies heittäytyy jotenkin helläksi ja romanttiseksi vaikkei todellisuudessa ole oikeastaan koskaan ollut sen tyyppinen. Toisaalta ne "suurisuisimmat" miehet ja naistennaurattajat on myös niitä jotka jakaa mielellään sitä rakkautta vähän laajemmallekin;) Niin että on noissa mörökölleissä puolensa...



Mun mies osoittaa rakkautta osallistumalla tasapuolisesti perhe-elämään, ei pidä itsestäänselvyytenä omia harrastuksiaan ja menojaan vaan kysyy aina onko ok jos käy nyt salilla tms.



Jos meillä on kahvinporoja vain hiukan jäljellä, hän jättää sen minulle ja lähtee itse ilman kahvia töihin:) Ja muutenkin on monessa asiassa tosi epäitsekäs.



Hellyyteen toteaa: tule itse siihen kainaloon, en minä sinua ole koskaan pois ajanut...Huoh. Ja mä olen taas tosi huono "pyytämään" hellyyttä ja menemään lähelle. Paljolti seksin (jota on nykyään aika harvoin) varaan jää meidänkin hellyys.



Ei oo elämä helppoa. On niitä hyviä kausia ja sitten niitä ettei toisessa pysty näkemään mitään hyvää.

Tuntuu vaan ettei sitä rakkautta enää ole. Haluaisin yrittää vielä herätellä niitä tunteita mutta kamalan raskasta olla talossa vain se äiti ja kodinhoitaja miehelle. Mies ei näytä muuta kuin negatiiviset tunteet ja tekee omia juttujaan. Harrastaa ja käy töissä. Mä en pääse yksin minnekkään, en edes kauppaan. Ja töistä tullessaan on kuin mörökölli.

lähinnä niin että mies ei sano, mutta mies kyllä osoittaa sen muulla tavoin, hoitaa kotia, lapsia, mahdollistaa mulle joka ilta harrastamisen, tekee viikonloppuisin aamupalan jne.



Otan mieluummin tällaisen joka tekee tekoja kuin sellaisen joka vain puhuu kauniita sanoja (eikä laita tikkua ristiin). Kai sitten joku pieni prosenttiosuus on sellaisia jotka tekee molempia :)



Itse elin lapsuuteni kodissa jossa ei rakkautta tai hellyyttä osoitettu sanoin EIKÄ teoin. Aina vain tuli haukkumista, arvostelua, vähättelyä, muihin vertailua, ja sitten ainoa kosketus oli väkivalta,eli jatkuva tukkapölly, läimäyttely, korvatillikka, luunappi, remmi ja risu. Ja kyllä oli kalsea ja tunnevammainen koti.



Itse olen sitä mieltä että aikuisten kesken ei ole pakko sanoja käyttää kun aikuinen ymmärtää rakkauden teoistakin. Sen sijaan lasta ei voi liikaa sanoin rakastaa! Ja toki siis teoinkin eli hellimällä ja halimalla.



Minulle eivät omat vanhempani ole KERTAAKAAN 40 vuoden aikana sanoneet että rakastavat minua, tai että olisin heille tärkeä. Omille lapsilleni sanon rakastavani heitä vähintään 10 kertaa päivässä!!!

Hyvin menee silti kun rakkaus osoitetaan teoin ja muuten hellimällä joka päivä miehen kanssa puolin ja toisin. Lasta sanon rakkaaksi ja että äiti rakastaa sinua.



Naurattaa muuten yksi tuttu joka sanoo jokaiselle noin kuukauden välein vaihtuvalle miesystävälleen "rakastan sinua" ja rakas kulta muiden kuullen. Kärsii hiukan inflaatiota nuo sanat...

Puhutaanko heille hellästi, kerrotaanko että rakastetaan? Minusta nyt on mahdollisuus katkaista se sukupolvilta toiselle siirtynyt ketju (?) ja päättää että teidän lapsille opetetaan asiat uudella tavalla: rakkaudesta kerrotaan ja se näytetään.



Meillä tämä on muuttanut parisuhdetta parempaan suuntaan, tosin edelleen mun on PALJON helpompi osoittaa sitä rakkautta avoimesti lapselle kuin miehelle. Omasta kodista en sitä mallia saanut, joten eihän se helppoa ole. Miehen on jopa lapsellekin selvästi vaikea sanoa että "rakastan sua", vaikka suukottelee ja ottaa syliin kyllä.

Osoitetaan rakkaus sanoin ja teoin tai no mies harvemmin ääneen sanoo mutta halii ja leikkii lasten kanssa. Toisiamme kosketaankin vain kun on seksi mielessä. Muuten mies ei tunteitaa näytä mitenkään.



Ap

vauvaa nukuttaessani, että pitäiskö ehdottaa miehelle, että alettais suunnittelemaan erojärjestelyjä. Voitais elää perheenä, kunnes lapsi on hieman vanhempi, mutta molemmille olis selvää, ettei yritetä enää mitään parisuhdetta.



Tällaisia ajatuksia suhteesta, joka ei voi hyvin :(

Oli aikaisemmin mielessä vastaavat "erojärjestelyt" mutta vieläkin roikutaan samassa pisteessä vaikka lapset jo isompia. Mietin vain että mitä mä odotan. Ei se toinen muutu niinkuin ei munkaan rakkauden ja läheisyyden kaipuukaan mihinkään katoa. En vain uskalla enkä osaa ottaa ratkaisevaa askelta. Joka päivä yhtä painajaista.