Miehelle naisen sukunimi ?

en voi silti mitään ajatukselle, että näissä perheissä mies on niin tossun alla kuin vain voi. Itse kannatan mallia, jossa vanhemmat pitävät omat nimensä ja lapsille annetaan se, kumpi nimistä on kauniimpi.

Miehelläni on hyvä itsetunto ja vahva käsitys omasta miehuudestaan. Täten minulle on tullut se kuva, että mies, jolla on naisen nimi ei ainakaan ole epävarma eikä tossukkakaan vaan tarpeeksi vahva mies kestääkseen esim. nuo "tossun alla" -heitot. Kunnioitan niitä miehiä, jotka ottaa naisen nimen.

Miehelläni on hyvä itsetunto ja vahva käsitys omasta miehuudestaan. Täten minulle on tullut se kuva, että mies, jolla on naisen nimi ei ainakaan ole epävarma eikä tossukkakaan vaan tarpeeksi vahva mies kestääkseen esim. nuo "tossun alla" -heitot. Kunnioitan niitä miehiä, jotka ottaa naisen nimen.

Luuserimiehet tai muuten vain heikkoitsetuntoiset eivät voisi kuvitellakaan ottavansa vaimonsa nimeä. Kaikki tuntemani vaimon nimen ottaneet ovat olleet älykkäitä ja hyväitsetuntoisia miehiä.

Jonkin verran tuo sukunimi asia vielä aiheuttaa jupinaa, mutta kaikki vaihtoehdot on nykyään ihan hyväksyttyjä. Itse otin ensin miehen nimen ja muutin myöhemmin mieleni. Siitä sitä supinaa vasta tulikin. Toiseen suuntaan muuttamista ei varmaan olisi tarvinnut selitellää sen tarkemmin.

Olin pettynyt, kun veljeni otti aikanaan vaimonsa sukunimen. Kyse oli selvästi siitä, että tuo nuori nainen oli taivutellut veljeni pikkusormensa ympäri ja alistanut tossunsa alle.



Kelvollisia käytäntöjä ovat se, että kumpikin pitävät oman sukunimensä ja lapset saavat isänsä sukunimen tai että perhe ottaa miehen sukunimen. Se on eri asia, jos herrasväki Virtas-Korhonen ei pidä vanhemmiltaan saamista sukunimistä ja päättäa yhdessä valita kokonaan uuden. Tällöinkin olisi syytä menneitä polvia kunnioittaakseen valita jokin suvussa verrattain läheisessä käytössä ollut sukunimi.



Tämä yhteiskunta on menossa poskelleen etupäässä siksi, että ahneus saa valtaa ja jokainen kuvittelee olevansa fiksumpi kuin menneet sukupolvet yhteensä. Aikaisemmin perheen sukunimi oli pääsääntöisesti miehen sukunimi, ja käytäntö oli hyvä ja toimiva. Silloin tiedettiin, mikä kukin on sukujaan. Joissain tapauksissa, jos vaikka talossa saattui olemaan pelkkiä tyttäriä, isännäksi aikanaan ryhtyvä vävy saattoi ottaa appelansa nimen. Järjestely on mielestäni kunniallinen ja ymmärrettävä etenkin, jos vävy jotenkin sattui tulemaan vähäisemmistä elämänympyröistä.



Nyt miehet ovat hölmöyttään loupuneet asemastaan perheiden päänä ja koko sivistynyt maailman ylipäätään on muuttunut sukupuolten väliseksi taistelukentäksi. Yhteiskunnan perusyksikkö ei enää ole perhe ja lähisuku, jossa läheisistä pidetään yhteisvastuullisesti huolta, vaan kulutusyksikkö. Kulutusyksikkö taas on ihmisen tilastollinen kuvajainen, joka kertoo ihmisen arvon. Ja siinä ei ole kyse kokemuksesta, viisaudesta ja järkevästä työn ja vastuun jaosta vaan siitä, että hyviä ihmisiä ovat ne, jotka kahmivat enemmän omaisuutta kuin muut ja toisaalta kuluttavat rahaa enemmän kuin toiset. Huonoja ihmisiä taas ovat lapset, opiskelijat ja vanhukset - joita taas on melkoinen osa väestöstä.



Nykyinen, horjuva nimikäytäntö on kuva maailmasta, jossa elämme. Nimen ei enää tarvitse kertoa pysyviä tai hitaasti muuttuvia seikkoja, joihin kunkin elämä perustuu. Ei sillä, että Virtanen tai Lahtinen olisi sitä ennenkään kovin laajasti tehnyt, mutta ehkäpä kunkin kotiseudulla ja omissa piireissä kyllä. Nykyään nimi on täsmälleen yhtä vakaa ja pysyvä kuin naisten horjuva identiteetti. Tänään pitää olla tällä tavalla ihanaa ja huomenna toisin. Pysyvää eivät enää ole sukulaisuussuhteet, persoonallisuuden piirteet (jotka lääkkeillä "korjataan" toivotun kaltaisiksi) ja sen sellaiset. Pysyvää ovat kuulemma ne ihoon hakatut kuvat, jotka ovat osa kantajansa persoonallisuutta enemmän kuin vanhemmilta peritty suku- ja ristiäisissä annettu etunimi. Ehkä meidän siis pitää vähitellen ruveta kutsumaan nuoria ihmisiä lohikäärmeiksi, tribaaleiksi, pääkallohirviöiksi, tai minkä töhryn kukin on ihoonsa päättänyt ottaa. Jotkut näyttävät olevan jopa viivakoodeja.



Nimet eivät ole samanarvoisia. Tapa valita perheen yhteiseksi nimeksi miehen isältään perimä sukunimi on vuosien saatossa todettu hyväksi ja toimivaksi. Naisten tapa singahdella asioissaan ja mieliteoissaan sinne tänne vain, koska jokin on ihanaa, osoittaa vakuuttavasti, mitä tästä kaikesta seuraa. Se, joka syntyi Lahtisen Piiana on nykyään Euphrosyne af Löllenlöf, vaikka hänen miehensä on Saarisen Pasi - kuten on ollut koko ikänsä. Kohta ei enää väestörekisteriviranomainenkaan tiedä, kuka on kenenkin sisko tai varsinkaan isä. Nainenhan toki tuntee lapsensa, mutta viime kädessä sukujen turvallinen yhtenäisyys perustuu siihen, että isä voi tuntea varmasti olevansa lastensa isä - ja tämän hän osoittaa antamansa heille oman sukunimensä ja sitoutumalla huolehtimaan parhaansa mukaan koko perheensä hyvin voinnista. Ja vielä kerran: tämän kaiken keskeinen kuva ja symboli on yhteinen sukunimi!

Olin pettynyt, kun veljeni otti aikanaan vaimonsa sukunimen. Kyse oli selvästi siitä, että tuo nuori nainen oli taivutellut veljeni pikkusormensa ympäri ja alistanut tossunsa alle.

Kelvollisia käytäntöjä ovat se, että kumpikin pitävät oman sukunimensä ja lapset saavat isänsä sukunimen tai että perhe ottaa miehen sukunimen. Se on eri asia, jos herrasväki Virtas-Korhonen ei pidä vanhemmiltaan saamista sukunimistä ja päättäa yhdessä valita kokonaan uuden. Tällöinkin olisi syytä menneitä polvia kunnioittaakseen valita jokin suvussa verrattain läheisessä käytössä ollut sukunimi.

Tämä yhteiskunta on menossa poskelleen etupäässä siksi, että ahneus saa valtaa ja jokainen kuvittelee olevansa fiksumpi kuin menneet sukupolvet yhteensä. Aikaisemmin perheen sukunimi oli pääsääntöisesti miehen sukunimi, ja käytäntö oli hyvä ja toimiva. Silloin tiedettiin, mikä kukin on sukujaan. Joissain tapauksissa, jos vaikka talossa saattui olemaan pelkkiä tyttäriä, isännäksi aikanaan ryhtyvä vävy saattoi ottaa appelansa nimen. Järjestely on mielestäni kunniallinen ja ymmärrettävä etenkin, jos vävy jotenkin sattui tulemaan vähäisemmistä elämänympyröistä.

Nyt miehet ovat hölmöyttään loupuneet asemastaan perheiden päänä ja koko sivistynyt maailman ylipäätään on muuttunut sukupuolten väliseksi taistelukentäksi. Yhteiskunnan perusyksikkö ei enää ole perhe ja lähisuku, jossa läheisistä pidetään yhteisvastuullisesti huolta, vaan kulutusyksikkö. Kulutusyksikkö taas on ihmisen tilastollinen kuvajainen, joka kertoo ihmisen arvon. Ja siinä ei ole kyse kokemuksesta, viisaudesta ja järkevästä työn ja vastuun jaosta vaan siitä, että hyviä ihmisiä ovat ne, jotka kahmivat enemmän omaisuutta kuin muut ja toisaalta kuluttavat rahaa enemmän kuin toiset. Huonoja ihmisiä taas ovat lapset, opiskelijat ja vanhukset - joita taas on melkoinen osa väestöstä.

Nykyinen, horjuva nimikäytäntö on kuva maailmasta, jossa elämme. Nimen ei enää tarvitse kertoa pysyviä tai hitaasti muuttuvia seikkoja, joihin kunkin elämä perustuu. Ei sillä, että Virtanen tai Lahtinen olisi sitä ennenkään kovin laajasti tehnyt, mutta ehkäpä kunkin kotiseudulla ja omissa piireissä kyllä. Nykyään nimi on täsmälleen yhtä vakaa ja pysyvä kuin naisten horjuva identiteetti. Tänään pitää olla tällä tavalla ihanaa ja huomenna toisin. Pysyvää eivät enää ole sukulaisuussuhteet, persoonallisuuden piirteet (jotka lääkkeillä "korjataan" toivotun kaltaisiksi) ja sen sellaiset. Pysyvää ovat kuulemma ne ihoon hakatut kuvat, jotka ovat osa kantajansa persoonallisuutta enemmän kuin vanhemmilta peritty suku- ja ristiäisissä annettu etunimi. Ehkä meidän siis pitää vähitellen ruveta kutsumaan nuoria ihmisiä lohikäärmeiksi, tribaaleiksi, pääkallohirviöiksi, tai minkä töhryn kukin on ihoonsa päättänyt ottaa. Jotkut näyttävät olevan jopa viivakoodeja.

Nimet eivät ole samanarvoisia. Tapa valita perheen yhteiseksi nimeksi miehen isältään perimä sukunimi on vuosien saatossa todettu hyväksi ja toimivaksi. Naisten tapa singahdella asioissaan ja mieliteoissaan sinne tänne vain, koska jokin on ihanaa, osoittaa vakuuttavasti, mitä tästä kaikesta seuraa. Se, joka syntyi Lahtisen Piiana on nykyään Euphrosyne af Löllenlöf, vaikka hänen miehensä on Saarisen Pasi - kuten on ollut koko ikänsä. Kohta ei enää väestörekisteriviranomainenkaan tiedä, kuka on kenenkin sisko tai varsinkaan isä. Nainenhan toki tuntee lapsensa, mutta viime kädessä sukujen turvallinen yhtenäisyys perustuu siihen, että isä voi tuntea varmasti olevansa lastensa isä - ja tämän hän osoittaa antamansa heille oman sukunimensä ja sitoutumalla huolehtimaan parhaansa mukaan koko perheensä hyvin voinnista. Ja vielä kerran: tämän kaiken keskeinen kuva ja symboli on yhteinen sukunimi!

En ihan tosissani uskonut että kukaan ottaisi näin pahasti itseensä sen että joku ottaa vaimonsa sukunimen.

No mulla on varmaan todella hyvän itsetunnon omaava mies, koska vaikka olemme naimisissa ja pidimme omat sukunimemme niin lapset ovat minun sukunimelläni. Mies sanoi vielä itsekin että tottakai ne tulevat minun sukunimelläni, onhan se harvinaisempi kuin hänen. =D

Olin pettynyt, kun veljeni otti aikanaan vaimonsa sukunimen. Kyse oli selvästi siitä, että tuo nuori nainen oli taivutellut veljeni pikkusormensa ympäri ja alistanut tossunsa alle.

Kelvollisia käytäntöjä ovat se, että kumpikin pitävät oman sukunimensä ja lapset saavat isänsä sukunimen tai että perhe ottaa miehen sukunimen. Se on eri asia, jos herrasväki Virtas-Korhonen ei pidä vanhemmiltaan saamista sukunimistä ja päättäa yhdessä valita kokonaan uuden. Tällöinkin olisi syytä menneitä polvia kunnioittaakseen valita jokin suvussa verrattain läheisessä käytössä ollut sukunimi.

Tämä yhteiskunta on menossa poskelleen etupäässä siksi, että ahneus saa valtaa ja jokainen kuvittelee olevansa fiksumpi kuin menneet sukupolvet yhteensä. Aikaisemmin perheen sukunimi oli pääsääntöisesti miehen sukunimi, ja käytäntö oli hyvä ja toimiva. Silloin tiedettiin, mikä kukin on sukujaan. Joissain tapauksissa, jos vaikka talossa saattui olemaan pelkkiä tyttäriä, isännäksi aikanaan ryhtyvä vävy saattoi ottaa appelansa nimen. Järjestely on mielestäni kunniallinen ja ymmärrettävä etenkin, jos vävy jotenkin sattui tulemaan vähäisemmistä elämänympyröistä.

Nyt miehet ovat hölmöyttään loupuneet asemastaan perheiden päänä ja koko sivistynyt maailman ylipäätään on muuttunut sukupuolten väliseksi taistelukentäksi. Yhteiskunnan perusyksikkö ei enää ole perhe ja lähisuku, jossa läheisistä pidetään yhteisvastuullisesti huolta, vaan kulutusyksikkö. Kulutusyksikkö taas on ihmisen tilastollinen kuvajainen, joka kertoo ihmisen arvon. Ja siinä ei ole kyse kokemuksesta, viisaudesta ja järkevästä työn ja vastuun jaosta vaan siitä, että hyviä ihmisiä ovat ne, jotka kahmivat enemmän omaisuutta kuin muut ja toisaalta kuluttavat rahaa enemmän kuin toiset. Huonoja ihmisiä taas ovat lapset, opiskelijat ja vanhukset - joita taas on melkoinen osa väestöstä.

Nykyinen, horjuva nimikäytäntö on kuva maailmasta, jossa elämme. Nimen ei enää tarvitse kertoa pysyviä tai hitaasti muuttuvia seikkoja, joihin kunkin elämä perustuu. Ei sillä, että Virtanen tai Lahtinen olisi sitä ennenkään kovin laajasti tehnyt, mutta ehkäpä kunkin kotiseudulla ja omissa piireissä kyllä. Nykyään nimi on täsmälleen yhtä vakaa ja pysyvä kuin naisten horjuva identiteetti. Tänään pitää olla tällä tavalla ihanaa ja huomenna toisin. Pysyvää eivät enää ole sukulaisuussuhteet, persoonallisuuden piirteet (jotka lääkkeillä "korjataan" toivotun kaltaisiksi) ja sen sellaiset. Pysyvää ovat kuulemma ne ihoon hakatut kuvat, jotka ovat osa kantajansa persoonallisuutta enemmän kuin vanhemmilta peritty suku- ja ristiäisissä annettu etunimi. Ehkä meidän siis pitää vähitellen ruveta kutsumaan nuoria ihmisiä lohikäärmeiksi, tribaaleiksi, pääkallohirviöiksi, tai minkä töhryn kukin on ihoonsa päättänyt ottaa. Jotkut näyttävät olevan jopa viivakoodeja.

Nimet eivät ole samanarvoisia. Tapa valita perheen yhteiseksi nimeksi miehen isältään perimä sukunimi on vuosien saatossa todettu hyväksi ja toimivaksi. Naisten tapa singahdella asioissaan ja mieliteoissaan sinne tänne vain, koska jokin on ihanaa, osoittaa vakuuttavasti, mitä tästä kaikesta seuraa. Se, joka syntyi Lahtisen Piiana on nykyään Euphrosyne af Löllenlöf, vaikka hänen miehensä on Saarisen Pasi - kuten on ollut koko ikänsä. Kohta ei enää väestörekisteriviranomainenkaan tiedä, kuka on kenenkin sisko tai varsinkaan isä. Nainenhan toki tuntee lapsensa, mutta viime kädessä sukujen turvallinen yhtenäisyys perustuu siihen, että isä voi tuntea varmasti olevansa lastensa isä - ja tämän hän osoittaa antamansa heille oman sukunimensä ja sitoutumalla huolehtimaan parhaansa mukaan koko perheensä hyvin voinnista. Ja vielä kerran: tämän kaiken keskeinen kuva ja symboli on yhteinen sukunimi!

onneksi veljelläsi oli sentään älli päässä ja teki pesäeron nimen vaihdollaan tuollaiseen patavanhoilliseen ja sovinistiseen white trashiin. Häpeäisin minäkin olla sukua sinulle.

Meillä mies halusi ottaa minun sukunimeni koska se on erikoisempi, hän piti omaa sukunimeään turhan tavallisena ja junttimaisena. Minulle olisi mainiosti kelvannut hänen nimessäkin ottaminen.



Kyllähän se muutamissa suvun vanhemmissa tädeissä jupinaa aiheutti että mies otti minun nimeni. Juurikin oletettiin että kuitenkin tosiasiassa minä olisin pakottanut miehen ottamaan oman nimeni, ja alistanut niin paljon tossun alle hänet että ei pystynyt sanomaan ei. Kun eihän kukaan voi oikeasti haluta sellaista ulkomaista hankalaa nimeä kuin minun sukunimeni! Mutta ne samat tantta nyt jupisee kaikesta muustakin ja manaa pahaa joka häissä milloin mistäkin syystä, jotennihan sama mitä ne sanoo tai ajattelee.

Uusimmassa Kielikello-lehdessä on pitkä juttu sukunimistä ja sukupuolista.



Miksiköhän jotkut parit perustelevat miehen nimen ottamista sillä, että 'halusimme perheelle yhteisen nimen'. Yhteisen nimen saa aivan yhtä helposti naisen sukunimestä.

On varsin luonnollista, että lapset saavat äidin sukunimen. Äitihän sen tuskaisan työnkin on tehnyt.

Aikaisemmin perheen sukunimi oli pääsääntöisesti miehen sukunimi, ja käytäntö oli hyvä ja toimiva.

Tapa valita perheen yhteiseksi nimeksi miehen isältään perimä sukunimi on vuosien saatossa todettu hyväksi ja toimivaksi.

Suomessa kaikilla ei ollut sukunimeä ennen kuin sukunimi tuli pakolliseksi vuoden 1921 alussa. Lisäksi avioliitossa perinteinen tapa itse asiassa oli, että nainen säilytti oman nimensä, ja tämä tapa muuttui vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vasta vuoden 1929 avioliittolaki määräsi, että naisen on otettava miehen sukunimi tai yhdistelmänimi.

Joten kyllähän me kaikki ymmärrämme, että jokaisen perheen kaikkien henkilöiden on oltava perheen Pään nimellä, sillä tämä on jo NIIN pitkä perinne!

Normaalikäytäntö nykyään minun mielestäni. Aika yleistä, tunnen tai tiedän useamman pariskunnan jossa naisen sukunimi.



Meillä ei miehellä minun nimeä mutta lapsilla on. Miehellä just tyyliinn "Virtanen" ja itselläni harvinaisempi jonka lapsillekkin halusin.

niin meillä tehtiin.

jotta siitä kehtaisi vaihtaa tai naisen sitten jotenkin todella special? musta molemmat ovat samanarvoisia vaihtoehtoja, otetaan se, joka miellyttää molempia tai kumpi tuntuu luontevammalta.