Lue keskustelun säännöt.
Te, jotka saitte fyys.kuria aiheesta
04.05.2012 |
Kun keskustellaan ruumiillisesta kurista omasta kokemuksesta, niin yleensä suurin osa muistelee pahalla tylyjen vanhempien antamaa epäoikeudenmukaista ja liiallista kuria, mutta sitten on se ryhmä, joka sanoo saaneensa vitsaa vain aiheesta ja ettei siksi ole jäänyt mitään hampaankoloon. Eli ollaan tehty vanhempien kieltämiä asioita, jotka kai itsekin on ymmärretty pahoiksi. Lisäksi suhde vanhempiin on muilta osin ollut hyvä ja vanhempia ja lapsuutta muistellaan lämmöllä. Näin kasvatetut ovat usein jopa kiitollisia saamastaan kurinpidosta ja saattavat todeta, että olisivat luultavasti hunningolla elleivät vanhemmat olisi kurittaneet silloin kun sitä tarvittiin. Eli tästä voisi vetää johtopäätöksen, että joskus fyysinen kuri onkin hyvä ja tarpeellinen asia, oikeissa tilanteissa ja oikeissa määrin käytettynä.
Vai löytyykö joitakuita, jotka kumoavat tämän johtopäätöksen? Ihmisiä, jotka kokevat saaneensa tekemiinsä tottelemattomuuksiin nähden sopivasti kuria, ehkä monien kieltojen ja keskusteluyritysten jälkeen vanhempien taholta, mutta silti kokevat saaneensa traumoja?
Kommentit (10)
Fyysistä kurinpalautusta tuli mm silloin, kun:
- Kusin postilaatikkoon (postit oli sisällä)
- Liimasin isän tohvelit kokolattiamattoon
- Poltin muovisotilaita sisällä
- Yritin työntää kaksi ruuvimeisseliä pistorasiaan
- Varastin mummon kolikkopurkin
Yms. vastaavaa idioottimaista.
Selkään tuli vain silloin, kun käärin sanomalehdestä pitkiä semmosia putkia ja poltin niitä leikkimökissä, jossa oli kaasupullo ja bensakanisteri ihan vieressä.
Toisin sanottuna oli "vähän" vilkas kersa ja näin vanhemmalla iällä ymmärrän ihan hyvin, että minulle piti sanomisia hiukan painottaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli tästä voisi vetää johtopäätöksen, että joskus fyysinen kuri onkin hyvä ja tarpeellinen asia, oikeissa tilanteissa ja oikeissa määrin käytettynä.
Ihmismieli on outo systeemi. On tutkittu tosiasia, että väärin kohdeltu ihminen saattaa ajatuksissaan selittää kohtelunsa tarpeelliseksi ja asialliseksi. Tästä on paljon esimerkkejä, mm. nk. Tukholma-syndrooma, jossa kaappaajan uhri yliymmärtää omaa kaappaajaansa ja puolustelee tämän toimintaa.
Jos katsotaan kulttuurisia perinteitä, jotka meidän silmissämme ovat selvästi liian pitkälle meneviä - vaikkapa naisten ympärileikkausta - niin niidenkin jatkuminen mahdollistuu juuri siksi, että uhrit itse jatkavat perinnettä ja altistavat sille omat lapsensa. Ilmeisesti olisi psyykelle liian rankkaa myöntää, että kohtelu on sekä väärin että vahingollista. Mieli keksii jälkikäteen selityksiä ja perusteluja sille, miksi tapa on tarpeellinen ja hyväksyttävä.
Sama pätee myös kurittamalla kasvattamiseen. Siitä, että uhrin mielestä kaikki on hyvin, ei siis voi vetää ap:n esittämää johtopäätöstä. Uhri voisi arvioida asiaa oikeasti vasta silloin, jos hänelle tarjoutuisi elää koko elämänsä uudelleen ilman sitä kuritusta (siis vanhemat kasvattaisivat muilla keinoilla), jolloin hän voisi näitä kahta elämää vertailemalla havaita kurituksen vaikutukset myöhempään elämäänsä. Sellaista tilaisuutta ei kuitenkaan kenellekään tule; jokaisella on vain yksi elämä.
Autoritäärinen kasvatus, joka perustuu pelkoon ja rangaistuksiin, opettaa lapselle että uhkailemalla ja pelottelemalla saa haluamansa, jos on vastapuolta vahvempi. Maailmankatsomus muodostuu helposti "viidakon laki" -tyyppiseksi. Suurempi osa tällä tavalla kasvatetuista on aikuisina aggressiivisia/väkivaltaisia, arvaamattomia ja kykenemättömiä ratkaisemaan konflikteja rauhanomaisesti neuvottelemalla. Toki ihminen itse voi silti pitää itseään kelpo tyyppinä (niinhän useimmat tekevät vaikka vikaa olisikin).
Moni selittää ruumiillisen kurituksen tarvetta sillä, että oli tuhma lapsi ja ansaitsi kohtelunsa. Mutta millaisia lapsia nämä ihmiset olisivat olleet, jos vanhemmat olisivat alusta asti kasvattaneet heitä rakkaudella, lämmöllä, välittämisellä ja myönteisellä palautteella? Ehkä ne pahimmat kapinoinnit, joiden vuoksi ruumiillista kuritusta oli "pakko" antaa, olisivat silloin jääneet kokonaan väliin.
Koska kukaan ei voi itse arvioida, millaiseksi ihmiseksi olisi kasvanut toisenlaisessa kasvuympäristössä, luotan itse tutkimustietoon enkä ihmisten henk. koht. kokemuksiin. Lapsiani en kurita. Rangaistuksia toki joudun toisinaan käyttämään, mutta pahimmankin rangaistuksen on oltava sellainen, ettei lapsi menetä luottamustaan siihen, että olen hänen rinnallaan ja tuen häntä, tapahtuipa mitä tahansa.
mua kohtaan "painu vittuun" ja siihen lisättynä fyysistä väkivaltaa ja äitini katsoi vierestä puolustellen isääni.
Aiheesta kuritus ei ehkä olisi ollut niin paha, mutta kun sitä kuritusta oli 24/7.
Valtaosinhnan se on ollut vääristynyttä, jopa sairasta, ruumiillinen kuri. Sitä ei käy puolusteleminen. Mutta totaalikielto tuntuu myös tuottavan ongelmia nykymaailmassa. Moni pehmeiden keinojen nimeen vannova vanhempion ongelmissa lastensa kanssa, siltä vaikuttaa. Että aina ja kaikkiin viikareihin eivät pehmeät keinot tepsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ihan aiheesta ja todellakaan ei oo mitään jäänyt hampaankoloon. Jostain syystä en silti halua omia lapsiani kurittaa. Muistan oman lapsuuteni hyvin lämpöisenä ja mulla on ollut rakastavat vanhemmat ja ihanat siskot leikkikavereina ja vaikka joskus tehtiin pahojakin niin päällimmäisenä on ne hyvät muistot.
Johtopäätöksestä: fyysinen kuri on hyvä ja tarpeellinen asia, oikeissa tilanteissa ja oikeassa määrin käytettynä MUTTA kuka sen rajan vetää? Tuntuu että nykyaikana vois sit vaikka mäiskiä mistä vaan syystä joka tuntuu omasta mielestä oikeutetulta. Ennen ollut luultavasti enemmän maalaisjärkeä..
Ennen se vasta olikin kasvatus ihan sen armoilla, millaisille vanhemmille sattui lapsi syntymään. Kyllä kasvatus on mennyt monessa suhteessa ihan hurjasti eteen päin. Kaikki ovat tietoisia siitä, että lapsi tarvitsee paljon rakkautta, syliä, huomiota ja ettei saa mitätöidä lasta yms yms yms. Ennen saattoi vanhempi vaikka potkaista lasta,jos tuli lapselle jokin vahinko. En usko, että kukaan normivanhempi tekisi enää tuollaista. Ja ne jotka ovat väkivaltaisia mielipuolia, ovat sitä jokatapauksessa nykyäänkin, näin arvelen.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saaneeni piiskaa, mutta en muista syytä. Katkera en ole - ei todellakaan ollut tavallista. Ehkä se oli vain se yksi kerta.
itse kuulun ns. traumatisoituneisiin, koska sain ihan jatkuvasti kuritusta ilman mitään syytä. Isäni vain purki omaa turhautumistaan ja pahaa oloaan, ja päivittäin purki kiukkuaan meihin lapsiin.
Tuli koko ajan läimäytyksiä, tukkapöllyä, remmiä, risua, luunappia. Kerran jopa yritti tapaa ja kuristi kurkusta. Tähänkään ei ollut mitään syytä.
Tämä oli todella stressaavaa lapselle, koska ei voinut mitenkään ennakoida väkivaltaa tai omalla käytöksellä sitä ehkäistä. Aina kun isä tuli töistä klo 17, mahaan sattui jo valmiiksi kun tiesi että taas isä on töiden takia pahalla päällä ja tulee antamaan selkään, kun purkaa kiukkunsa meihin lapsiin.
Äiti ei tehnyt mitään auttaakseen, katsoi vaan passiivisena vierestä tai meni ulos kun ei kestänyt lasten tuskanhuutoja.
Aikuisiällä, olen ottanut asian puheeksi terpian takia (terapeutti ehdotti keskustelemaan vanhempien kanssa) mutta vanhemmat kiistivät ihan kaiken, eivät myöntäneet yhtään korvatillikkaakaan tapahtuneen vaan inttivät että keksin nämä omasta päästäni. Pahoinpitelyjä oli TUHANSIA ja kaikki sisarukset muistavat asiat samoin. Vanhemmat vaan eivät mitään voi myöntää, kieltävät kaiken.
Voin hyvin kuvitella, että jos olisin saanut selkään vain aiheesta, minulla ei olisi mitään hampaankolossa. Voisin hyväksyä, että se oli sen ajan tapa kasvattaa, eikä sillä tarkoitettu pahaa. Asia olisi minulle OK (vaikken väkivaltaa siis hyväksykään) ja voisin olla hyvissä väleissä vanhempieni kanssa.
Nyt en voi olla väleissä, koska väkivalta ei ollut reilua, vaan täysin epäoikeudenmukaista, mielivaltaista ja lapsen ihmisarvoa polkevaa. En ole väleissä lapsuudenkotiini enkä tasan tarkkaan anna lasteni käydä siellä, edes valvotusti. Ikinä en unohda miltä väkivalta tuntuu, tai oikeastaan vielä pahempana se pelko, väkivallan uhka. Se uhka teki elämästäni vaikean, ja on koko aikuisikänikin vaikeuttanut elämääni monella saralla, mm. ihmissuhteissa, stressinhallinnassa ja terveydessä.